perjantai 30. syyskuuta 2016

Karkuun pinkovat töpselinenät


Eläintenpito ja hyvinvointi -opintokokonaisuuteen kuuluva harjoittelu sikalassa kesti navettaharjoittelun tapaan 12 päivää. Sikalan minimikooksi oli määrätty 80 emakkoa, mikä ainakin omaan harjoittelutilaani verrattuna tuntui aika pieneltä määrältä. Tässä yksikössä pelkästään emakoita oli jo useita satoja ja porsaiden määrään lisättynä eläimiä oli tuhansia. Kieltämättä verrattuna navettaharjoittelutilaani eläinten määrä tuntui aika häkellyttävältä. Sikala oli toki kooltaankin aika valtava ja siellä oli useita eri osastoja eri ikäisille tai eri tuotosvaiheessa oleville eläimille. Alkuun olinkin vähän hukassa sikalassa, mutta osastointi oli lopulta aika selkeä.

Sikalassa toistui hyvin pitkälti sama ohjelma joka päivä sekä lisäksi oli tietyt viikonpäivät, jolloin tapahtui esimerkiksi porsaiden vieroitus emästään. Päivittäiseen ohjelmaan kuului sikojen ruokintaa niille osastoille, joilla ruokinta ei ollut automatisoitua sekä lääkekierrokset kullakin osastolla. Itsekin pääsin tekemään "puuroa" porsaille ja huomasin sen koostumuksella olevan väliä menekkiin. Liian vetinen puuro upposi usein vähän huonommin kuin vähän kiinteämmäksi jätetty, mutta kuitenkin selkeästi löysä puuro. Osa porsaista oli niin innokkaita syömään puuroa, että ne oikein tappelivat ruokapaikasta ja tunkivat kärsänsä kuppiin jo ennen kuin ehdin puuroa sinne laskeakaan aiheuttaen puuron leviämisen ympäriinsä. Opin kyllä huijaamaan porsaita ja pitämään homman siistimpänä.


Porsaat ovat hirmu uteliaita otuksia ja mutta osaavat myös juosta äkkiä karkuun!

Lääkitseminen oli varsinkin kovaa vauhtia karkuun pinkovien porsaiden kohdalla melkoisen haastavaa. Käytössä oli yleensä automaattiruisku, johon oli siis asetettu tarvittava annos lääkettä valmiiksi ja se tarvitsi "vain" tuikata kohteeseen. Isommille, reilusti yli kymmenkiloisille porsaille lääkkeen pistäminen alkoi olla jo vähän helpompaa, sillä ne eivät kokonsa vuoksi enää päässeetkään niin helposti karkuun. Oman haasteensa lääkitsemiseen toi pienimmillä porsailla porsituskarsinassa mukana ollut emakko, sillä porsaat pääsivät juoksemaan emakon alta ja edestä emakon toiselle puolelle ihmiskäden ulottumattomiin. Osa emakoista oli hyvinkin suojelevia porsaitaan kohtaan ja onnistuin saamaan puremankin eräältä emakolta unohtaessani huomioida sen kokonaan keskittyessäni porsaiden jahtaamiseen. Emakoiden lääkitseminen oli myös oma lukunsa, sillä ne monesti ponnahtivat pystyyn pistettäessä. Sikalan työntekijät painottivatkin työturvallisuutta niin tässä kuin monessa muussakin asiassa ja kehottivat huomioimaan sen, ettei käsi jäisi missään vaiheessa emakon ja porsitushäkin metallitangon väliin.

Sikalassa oli käytössä tietyt menetelmät lääkitsemisen suhteen. Tietyt oireet saattoivat tarkoittaa tietyn pituista lääkekuuria ja hoidosta tehtiin aina merkintä joko emakon omaan korttiin porsituskarsinan yläpuolella tai välikasvatusporsailla niiden karsinan seinään. Lisäksi eläinten selkään tehtiin tietyn päivän mukainen väripiirto sprayllä, jolloin tiedettiin koska millekin karsinan eläimelle oli hoito aloitettu. Tämä helpotti myös lääkintäkierrosta tehtäessä lääkitystä tarvitsevien eläinten havaitsemista. Lääkityksistä samoin kuin kuolleista eläimistä pidettiin kirjaa päivittäin. Kuolleita yksilöitä tämän kokoisessa yksikössä oli aika lailla päivittäin. Jonkin verran porsaita syntyi kuolleena tai ne kuolivat ennen vieroitusta. Harvempi porsas kuoli enää vieroituksen jälkeen välikasvatuksessa, mutta kyllä niitäkin yksilöitä aina joukossa oli. Kuolleet kirjattiin emakon korttiin, jos ne olivat vielä emakon alla, tai osastoittain vieroituksen jälkeen. Aina välillä pahnueista löytyi niin huonokuntoisia tai elinkelvottomia porsaita, että ne oli armollisempaa lopettaa välittömästi. Myös emakoita jouduttiin välillä lopettamaan. Kukaan sikalan työntekijöistä ei tehnyt sitä osuutta mielellään, mutta eläimen kärsimyksen lopettamiseksi se oli välttämätöntä.


Lämpölampun alle muodostui aina nakkikasa. <3


Halusin tehdä harjoitteluni aikana lähes kaikkea, mitä sikalan muutkin työntekijät tekivät. Siksi osallistuin myös salvaukseen eli urosporsaiden kastrointiin. Salvaushan tehdään siksi, että sukukypsien karjujen lihaan tulee ns. karjun haju, jonka monet ihmiset kokevat vastenmielisenä. Lisäksi kastrointi saattaa vähentää urosten tappeluja laumassa. Salvaus hoidettiin tilalla samanaikaisesti korvien tatuoinnin ja rautainjektion kanssa, jolloin varmistettiin, että kaikki pahnueet oli hoidettu. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että koko pahnue nostettiin kerralla salvauskärryyn, jossa oli kaksi eri laatikkoa. Toiseen nostettiin urokset ja toiseen jätettiin naaraat. Naaraille painettiin tatuointilaitteella toiseen korvaan tatuointi, jossa oli tilatunnus, annettiin rautainjektio niskaan sekä kokkidioosilääkitys suuhun. Uroksilta katkottiin siemennuorat edellämainittujen toimenpiteiden lisäksi. Ne saivat myös kipulääkityksen tällä tilalla. Käsittääkseni useimmat suomalaiset lihatalot vaativat kivunlievityksen tässä toimenpiteessä sopimustuottajiltaan. 

Salvasin itsekin joitakin urosporsaita, mutta totesin olevani aivan liian hidas verrattuna tilan muihin työntekijöihin. Koko toimenpide sujui työntekijöiltä todella nopeasti ja pienet karjuporsaat käyttäytyivät salvauksen jälkeen karsinoissaan yllättävänkin pian kuten ennen salvausta. Salvattujen karjujen haavoissa ei näkynyt ainakaan harjoitteluni aikana muistaakseni mitään tulehdukseen viittaavia oireita ja haavat umpeutuivatkin aika nopeasti. 


Vähän vanhempia, lähes vieroitusikäisiä porsaita emänsä kimpussa.

Piikkien pistämistä sain harjoitella myös porsaiden rokottamisten muodossa, nekin tehtiin tiettynä päivänä viikossa ja tietyn ikäisillä porsaille. Emakoihin sain myös vähän syvempääkin tuntumaa, sillä sain avustaa porsituksissa. Porsimisia seurattiin taajasti, jotta ongelmiin voitiin puuttua heti kun niitä havaittiin. Jos porsaita ei esimerkiksi alkanut kuulua, mutta porsiminen oli jo käynnistynyt, oli työnnettävä käsi emakon emättimeen ja kurkotettava kohtuun kohti porsasta. Kohdussa poikittain olevan porsaan ulos vetäminen ei ollut mikään helppo toimenpide heikommalla kädellä limaisen porsaan luistaessa jatkuvasti otteesta. Oli hienoa palata myöhemmin sellaisen emakon luo, jolta oli auttanut tien tukkineen porsaan ulos, ja havaita uusia eläviä possuja karsinassa. Ilman avustusta todennäköisesti kaikki jumiutuneen porsaan "takana" kohdussa olevat porsaat olisivat kuolleet.

Vastasyntyneet porsaat ovat kooltaan ihan mielettömän pieniä verrattuna vieressään makoilevaan valtavaan emakkoon. Ja ne ovat aivan järjettömän suloisia! Harjoittelunikin aikana ehdin nähdä pienten porsaiden hurjaa kasvua ja eri osastojen pahnueita seuraamalla näki selvästi, minkä ikäinen porsas on minkäkin kokoinen. Välillä oli vain pakko pysähtyä jollekin osastolle tai jonkun karsinan viereen ja seurata porsaiden touhuja. Vaikka eivätpä ne pienenä paljon mitään tehneet, lähinnä vain imivät emältään maitoa ja nukkuivat.


Alle viikon ikäisiä porsaita salvauskärryssä.

Sikojen hyvien elinolosuhteiden ja virikkeiden tärkeyden huomasin itsekin harjoitteluni aikana. Ehkä pahimmat ongelmat piilivät vieroitettujen porsaiden osastolla, jossa ongelma saattoi melkein kirjaimellisesti räjähtää käsiin hyvinkin nopeasti. Vaikka tälläkin tilalla porsailla oli tarjolla virikemateriaalia ja sitä pyrittiin myös useamman kerran viikossa ellei jopa välillä päivittäinkin tarjoamaan vielä mahdollisuuksien mukaan lisääkin, hännänpurentaa esiintyi aina välillä. Hännänpurenta on varmasti ihan todellinen haaste tiloille, sillä virikemateriaalia ei välttämättä ole tarpeeksi saatavilla tai työntekijöillä on niin paljon töitä, ettei virikkeitä ehditä riittävän usein jakaa. Lisäksi virikemateriaali aiheuttaa ihan omat haasteensa lannanpoistoon.

Tällä tilalla porsaille kerättiin virikkeeksi kaikkea mahdollista, mikä niille vain oli turvallista, kuten pieniä pahvilaatikoita lääkepakkauksista tai paperisia rehusäkkejä. Käsin jaettavien virikkeiden lisäksi karsinoihin oli lisätty mm. erilaisia muovista tai metallista tehtyjä, rakenteissa kiinni olevia virikeleluja. Välillä jaettavia virikkeitä oli vähän turhan vähän ja niitä jakaessani mietin, jaanko ne vähät virikkeet tasaisesti kaikille vai annanko toisille enemmän ja toisille en juuri mitään. Yhtenä päivänä eräälle karsinalliselle ei riittänyt kovin paljon virikemateriaalia, ja seuraavana päivänä huomasin kyseisessä karsinassa useamman porsaan häntä verillä. Jos huomasin yhtään mitään epäilyttävää käytöstä missään karsinassa, heitin jatkossa kyseiseen karsinaan vähän enemmän virikkeitä. Mikään todellinen ongelma hännänpurenta ei tosiaan tällä tilalla ollut, mutta tähän asiaan toivoisin kyllä ehdottomasti kiinnitettävän enemmän huomiota monilla tiloilla. Helena Telkänranta on muuten ollut mukana sikojen virikkeitä koskevassa tutkimuksessa, joka tuli vastaan yrittäessäni etsiä harjoitteluni aikana lisää virikeideoita harjoittelutilalleni. Tutkimusprojektin sivuilta löytyy paljon hyödyllistä tietoa sikojen virikkeisiin liittyen.


Opin sikalaharjoitteluni aikana todella paljon sioista, niiden käyttäytymisestä ja hoitorutiineista. Keskustelimme toisen vuoden keväällä harjoitteluista vuosikurssimme kesken ja monenlaisia ajatuksia oli herännyt. Toimintatavat tiloilla vaihtelivat paljonkin, mutta suurin eläinten hyvinvointiin vaikuttava yksittäinen tekijä oli eläinten hoitaja. Osalla tiloista oli hoitajasta kiinni se, miten eläimiä hoidettiin ja mitä toimenpiteitä suoritettiin. Miltään kidutuslaitokselta ei kenenkään harjoittelutila kuulostanut, mutta joidenkin hoitajien asenteessa ja toimimisessa varmasti on parantamisen varaa. Tässä onkin tulevaisuudessa haastetta eläinlääkärinä toimiessa: saada hoitaja tai omistaja ymmärtämään, mikä eläimelle on oikeasti hyväksi ja mikä on eläimen kannalta parasta ja toki samalla yrittää huomioita taloudellisuus. Sama haaste on niin tuotantoeläinten kuin lemmikkieläintenkin omistajien tai hoitajien kanssa. Eläinlääkärin tehtävä on puhua eläimen puolesta, koska se ei siihen itse pysty.


perjantai 23. syyskuuta 2016

Motivaatiota Eläinsairaalasta


Olen tässä syksyn aikana ehtinyt fiilistellä tulevia kliinisiä opintoja katselemalla Eläinsairaala-sarjaa, joka on siis kuvattu Yliopistollisessa eläinsairaalassa vuonna 2009. Muistan katsoneeni sarjaa jo silloin, kun se ensimmäisen kerran tuli ja vasta haaveilin eläinlääkärin ammatista. Tuttuja paikkoja ja tuttuja kasvoja vilahtelee välillä ruudussa, sillä ainakin osa opetushenkilökunnasta on vielä nykyäänkin samaa kuin vuonna 2009. Eläinsairaalan uusintajaksothan tulevat Neloselta arkiaamuisin 9 jälkeen, mutta niitä voi katsella myös Ruudusta, vaikkei sieltä ihan ensimmäisiä jaksoja enää näekään.

On aika hienoa katsella noita jaksoja, kun huomaa ymmärtävänsä asioista jo paljon ja osaa jopa tehdä jonkinlaiseja diffejä eli differentiaalidiagnooseja, suomeksi siis vaihtoehtoisia diagnooseja oireiden ja tutkimusten perusteella. Ilmeisesti opetus toimii Yliopistollisessa eläinsairaalassa edelleen samalla järjestelmällä ja päivän aikana järjestetään diskussioita, joissa päivän tapauksia käydään opiskelijoiden ja opettajien kanssa läpi. Toki kuvissa näytetään vain osatotuus, mutta ainakin omien (vähäisten) eläinsairaalakokemusten ja tämän sarjan perusteella ilmapiiri vaikuttaa kannustavalta. Opiskelijat haastetaan itse etsimään ja prosessoimaan tietoa, mutta ei tarjota liikaa keppiä, jos ei jotain asiaa osaakaan. Tuollaisessa ympäristössä uskoisin itsekin oppivani kaikista tehokkaimmin! On ollut myös kiva kuunnella opiskelukavereiden kertomuksia työkokemuksista eri klinikoilla kesän ajalta. Pääsääntöisesti opiskelijat on huomioitu kuulemani mukaan tosi hyvin ja osa eläinlääkäreistä on osoittanut erityistä kiinnostusta tulevien eläinlääkäreiden opettamiseen. Positiiviset kokemukset motivoivat kliinisiin opintoihin entistä paremmin!




Omat ajatukseni karkailevat jatkuvasti kliiniseen työhön ja erilaisiin odotuksiin sitä koskien. Pala kerrallaan luennoilla rakennetaan sitä perustaa, jonka varaan oman osaamisen työelämässä rakennan. Yhä enemmän luennoilla viitataan kliiniseen työhön (tai ainakin kuvittelen niin) ja itsekin osaan enemmän yhdistää asioita tosielämän tilanteisiin. Asioita kysytään ja kritisoidaan luennoilla, ihmetellään yhdessä miksi asiat ovat niinkuin ovat. Aina ei selkeää vastausta ole. Epidemiologiassa varsinkin vastikään ollut luento eläinten ja elintarvikkeiden tuontia ja eläintautilakeja koskien herätti paljon ajatuksia, joista ehkä kirjoittelen erikseen oman postauksen, jos vain löydän siihen aikaa ja osaan muotoilla pääni sisällön järkevään muotoon. 

Lisämotivaatiota on tiedossa myöhemminkin, sillä lokakuussa jatkuu Foxilla myös Uskomaton eläinlääkäri Pol, jossa seurataan Michiganissa toimivaa eläinlääkäri Jan Polia. Tätäkin sarjaa olen seurannut mielenkiinnolla, vaikka aivan kaikki Polin käyttämät menetelmät tai potilastapaukset eivät Suomen olosuhteisiin sellaisenaan sovellukaan. Sarjan monipuolisuus tekee siitä kuitenkin mukavaa ja kiinnostavaa katseltavaa.

Ehkäpä näiden sarjojen avulla selviää läpi synkän syksyn?