Klinikkavuosi: OSCE

OSCE eli objective structured clinical examination eli suomeksi käytännön taitojen tentti on klinikkavuoden lopussa suoritettava este, joka täytyy ylittää väliaikaisten praktiikkaoikeuksien saamiseksi. Muita vaadittavia asioita väliaikaisiin praktiikkaoikeuksiin ovat klinikkavuoden aikaisten opintojen suorittaminen, pakollisiin harjoituksiin, demoihin ja praktiikkapäiviin osallistuminen, vihreän kirjan täyttäminen vaadituilta osin, musta vihko 40:lla potilastapauksella varustettuna, teurastamo-/AVI- sekä kunnaneläinlääkäriharjoittelun suorittaminen. OSCEja on nyt pidetty ilmeisesti vajaat kymmenen vuotta eläinlääkiksessä ja esimerkiksi Tartossa vastaavaa koetta ei ole.

Viikin OSCE ja Saaren OSCE pidettiin erikseen eli Viikissä suoritettiin pieneläinten ja hevosten osuus, Saarella tuotantoeläimet ja lisääntymistiede. Saaren ja Viikin OSCE olivat hieman erilaisia pisteytyksiltään ja läpipääsyvaatimuksiltaan. Saaren OSCEssa oli kymmenen rastia ja läpäistäkseen tentin pisteitä tuli saada kasaan vähintään 70/100. Jos pistesaalis jää tämän alle, tuli koko Saaren OSCE kaikkine tehtävineen suorittaa uudestaan. Viikin OSCEssa oli 7 rastia ja jokaisesta rastista tuli saada vähintään 60 % pisteistä (yleensä max 15p). Mikäli jostain rastista ei saanut vaadittua pistemäärää, riitti tämän yksittäisen (tai muutamankin) rastin uusiminen eikä kaikkia rasteja tarvinnut suorittaa uudestaan. Jos ei kuitenkaan päässyt neljästä tai useammasta rastista läpi, oli ohjeen mukaan seuraava uusimismahdollisuus vasta vuoden päästä. Lisäksi potilaan hengen vaarantaminen aiheutti suorituksen hylkäämisen. Ainakin yksittäisiä rasteja osa joutui meidän vuosikurssiltamme uusimaan, mutta suurin osa porukasta pääsi kyllä ensimmäisellä yrittämälläkin koko tentin läpi.

OSCEen osallistujat oli Saaren osalta jaettu neljälle ja Viikissä kolmelle eri päivälle. Saaren OSCE oli ainakin useimmilla meistä viimeisellä Saaren jaksolla. Viikin OSCEa varten piti varmistaa, että ainakin sisätautiosaston ja diagnostisen kuvantamisen viikot oli suoritettu ennen tenttipäivää, mutta näissäkin oli kaikenlaisia säätöjä ollut ainakin vaihdossa olleiden opiskelijoiden suhteen. Ensimmäiset OSCEt olivat jo maaliskuussa ja viimeiset toukokuussa, joten pitkin kevättä on saanut/joutunut seurata muiden tenttistressin kehittymistä. Aiemmilta vuosikursseilta kerrottiin vinkkejä OSCEja varten ja toisaalta ensimmäiset tentin suorittaneetkin jakoivat kokemuksiaan niille, joilla OSCEt vasta olivat edessä. Osa on kokenut OSCEt jopa hauskana tai kivana kokemuksena, osa pelottavana tai stressaavana. Aika erilaisia kokemuksia ihmisillä on ollut, mutta toisaalta ihmiset ylipäänsä ovat kovin erilaisia. Kaikki eivät koe asioita samalla tavalla ja toinen osaa jonkun asian paremmin kuin toisen eivätkä siten kaikki tehtävät tunnu kaikista aina yhtä helpoilta ja itsestäänselviltä. Hevosorientoitunut ihminen on saattanut jännittää erityisesti pieneläinrasteja ja pieneläinihminen puolestaan tuotantoeläintenttiä. Siksi on vähän hankala sanoa, onko joku tehtävä tai rasti oikeasti ollut erityisen vaikea (ehkä jos moni on joutunut sen uusimaan, niin kyllä) vai onko kyse jostain muusta. Aika monella on ollut silti hymy huulillaan OSCEn tehtävät suoritettuaan, vaikka omasta läpipääsystä ei olekaan vielä varmuutta ollut.

Muistan itse nelosen keväällä alkaneeni jännittää vähän jo etukäteen OSCEja nähtyäni silloisia vitosia OSCE-päivinä ja kuunnellessani heidän kokemuksiaan tentistä. Oman klinikkavuoden aikana OSCEista kyllä puhuttiin jo heti klinikkavuosi-infossa, mutta sen jälkeen OSCEt taas unohtuivat melkein kokonaan. Kunnes jossain vaiheessa loppuvuodesta sähköpostiin kilahti piiiiiiitkä infoviesti, joka piti lukea huolella loppuun saakka. Oli ilmeisen mahdoton tehtävä, sillä varmaan ainakin puolet vuosikurssistamme unohti varmistaa oman OSCE-ilmoittautumisensa määräaikaan mennessä, mutta se ei onneksi haitannut. Vähitellen kevään edetessä OSCE:sta alettiin puhua enemmän ja enemmän kurssikavereiden kesken ja eläinlääkäreiltä varmisteltiin monesti "OSCE-tärppien" tutkimuksia ja hoitoja. Silti jollain tapaa OSCEt tulivat yllättävän nopeasti vastaan.

Koko ajan meille on sanottu, ettei OSCEja kannata pelätä eikä ole syytä panikoida, opimme nämä asiat kyllä hyvin tässä klinikkavuoden aikana. Aika hyvin tämä pitääkin kyllä paikkansa, mutta eivät ne opit itsestään sinne muistin syövereihin tallennu. Ellei ole jollain todella hyvällä ja erehtymättömällä muistilla varustettu ihminen, sanoisin että opiskella ja kerrata täytyy aiheesta ja omasta osaamistasosta aika paljonkin ainakin jossain vaiheessa. Ainakin itselläni asioiden linkittäminen omiin potilastapauksiin auttaa muistamaan paljon paremmin jonkun sairauden diagnostiikan ja hoidon, ja valitettavasti ihan kaikenlaisia potilastapauksia ei klinikkavuoden aikana välttämättä ehdi tulla kaikille meille vastaan. Ja sitä mukaa kun oppii uusia asioita, vanhat vain yksinkertaisesti putoilevat mielestä pois.

Itse OSCEt noudattivat niin Saarella kuin Viikissäkin aika samanlaista kaavaa, eli kutakin tehtävää oli aikaa tehdä 8-10 minuuttia ja joku torvi tai kello soi, kun tämä aika oli täynnä ja piti vaihtaa seuraavalle rastille. Kullakin rastilla oli paperilla kerrottu mitä pitää tehdä, mahdollisesti potilaan anamneesiakin. Paperilla saattoi lukea myös kysymyksiä ja joihinkin jopa vastausvaihtoehtoja. Useimmilla rasteilla oli mukana jonkinlaista rekvisiittaa, mitä kannatti tietysti hyödyntää blackoutin iskiessä. Saarella saattoi myös jonkun rasteista joutua suorittamaan kirjallisesti, muuten kaikilla rasteilla oli joku eläinlääkäri arvioimassa tehtävän suoritusta. Arvioijalta sai monesti myös vähän johdattelua tai apua, jos tehtävä ei oikein lähtenyt etenemään tai ei muistanut jotain asiaa sanoa. Toiset eläinlääkäreistä kysyivät hyvinkin johdattelevia kysymyksiä ja osa puolestaan sitten ei niin kovasti puuttunut tehtävän toteuttamiseen.

Saaren OSCEssa taisi joka ryhmällä olla rasteina munasarjadiagnostiikkaa, synnytysapua, sikatehtäviä, lammastehtävä, nautatehtäviä, hevosten lisääntymiseen liittyvä tehtävä ja th-tehtävä joko sikoihin tai nautoihin liittyen. Myös mehurastille saattoi päästä lievittämään hetkeksi tenttistressiään värityskirjan ja mehun pariin. Tehtävissä vaadittiin aika perustason diagnostiikan ja hoitojen hallitsemista, mutta joidenkin ryhmien OSCE-tehtävät eivät kyllä ihan perinteisiä first-day-skillsejä tuntuneet olevan ja vaatimustaso tuntui ryhmien välillä vaihtelevan jonkin verran. Saaren OSCEn tehtävät käytiin lopuksi iltapäivällä yhteisesti läpi kaikille opiskelijoille pakollisessa palautetilaisuudessa, mikä oli oppimisen kannalta ihan hyvä asia.

Viikin OSCEn rastit olivat vuorovaikutustaidot, pieneläinten sisätaudit, pieneläinten pehmytosakirurgia, pieneläinten ortopedia, hevosten sisätaudit, hevosten kirurgia sekä diagnostinen kuvantaminen. Näissäkin kysyttiin aika tavanomaisia asioita, joissa maalaisjärjen ja loogisen ajattelun kautta pystyi päättelemään jo paljon. Vaatimustasossa eri ryhmien välillä tuntui olevan vähän hajontaa ja arvostelijalla saattoi olla aika merkittäväkin vaikutus tehtävän sujumiseen ja pisteytykseen. Yksityiskohtiin menemättä jotkut rastit ovat aiheuttaneet jälkikäteen isompaakin keskustelua, joten kyllä meidän ihan oikeasti aika paljon ja tarkkaan pitää asioita osata ennen kuin meidät työelämään halutaan päästää. Viikin OSCEssa sai palautetta kullakin rastilla heti tehtävään vastattuaan, mutta aika monelle taisi jäädä palautteista asioita epäselväksi. Siksi mielestäni opiskelijan näkökulmasta Saaren tapainen yhteinen palautetilaisuus on paljon mukavampi ja opettavaisempi. Toisaalta Viikin OSCEn jälkeen pääsi sitten aika nopeasti kotiin eikä tarvinnut jäädä enää tekemään mitään normaalia klinikkapäivää loppuun. Näitä lyhyempiä päiviä ei ole tämän vuoden aikana ollut todellakaan liikaa. Alustavat tulokset Viikin OSCEsta sai jo samana päivänä ja lopullinen pistesaalis saattoi vielä hieman tarkentua muutaman päivän sisällä.

Omalta osaltani OSCE meni oikein hyvin, vaikken täydellisesti kaikista rasteista suoriutunutkaan. Olin itseasiassa varustautunut vähän jo siihen, että joutuisin jonkun rastin uusimaankin, mutta onnekseni näin ei käynytkään. Ei se varmasti maailmanloppu olisi ollut, mutta turhaa lisästressiä siitäkin olisi aiheutunut. Oli oikeastaan ihan kiva huomata tentin aikana, että vaikkei heti ihan täysin osannutkaan aina sanoa mikä potilaassa on vialla, osasi jo tietyn kaavan mukaan tutkia asioita ja edetä tapauksessa loogisesti eteenpäin. Jännittävää tilanteessa oli erityisesti se, ettei saanut klinikkavuoden aikana totuttuun tapaan eläinlääkäriltä välttämättä minkäänlaista reaktiota kertomaansa diagnoosiin tai hoitoon, vaan oli yksin päätöstensä kanssa. Aivan kuten sitten kesälläkin tulemme olemaan. Tuli vähän eläinlääkärimäinen fiilis jo siitäkin.

Joistakin asioista on vähän edelleen epävarmempi olo oman osaamisen suhteen kuin toisista, mutta kuten joku asiasta mainitsikin, on oikeassa työelämässä sitten onneksi lähes aina mahdollisuus tarkistaa asioita muistiinpanoista tai kirjoista. Kaikkea ei vain mitenkään voi kaikista eläinlajeista osata heti ulkoa ja toivottavasti sen moni tulevana kesänä vastaani tuleva eläimen omistajakin ymmärtää. Ainakin itse mieluummin tarkistan asioita niin kauan kuin ne tuntuvat epäselviltä sen sijaan että vain esimerkiksi lääkitsisin tai suorittaisin toimenpiteitä "sokkona" tietämättä oikeasti mitä teen.

Klinikkavuoden peruspalikat

Eläinlääkiksen viides vuosi eli klinikkavuosi opiskellaan nimensä mukaisesti kliinisiä taitoja Yliopistollisen eläinsairaalan eri osastoilla ja yksiköissä. Vuosikurssi (ja aiemmilta vuosikursseilta syystä x klinikkavuoden meidän kanssamme tekevät) on jaettu suurempiin (ryhmät A-D, kussakin vajaa 20 opiskelijaa) ja pienempiin (n. 4 henkeä) klinikkaryhmiin, joiden kanssa klinikkavuonna lähinnä pyöritään. Suurempi ryhmä on aina samaan aikaan Saarella Tuotantoeläinsairaalassa tai Pieneläinsairaalan eri yksiköissä ja lähes koko ryhmä on myös Hevossairaalassa samanaikaisesti (poikkeuksena aina yksi pienryhmä, joka on patologialla ja teurastamo-/AVI-harjoittelussa muiden ollessa HES:illä). Klinikkakierto eli rotaatio noudattaa pääsääntöisesti aina samaa kaavaa (poislukien lomat ja valinnaisjaksot välissä): PES-viikkoja on ensin parin viikon ajan yleispolilla, sisätaudeilla tai päivystyksessä ja sitten parin viikon ajan kirurgialla tai diagnostisella kuvantamisella ja tämän jälkeen on Saaren vuoro. Parin TES-viikon jälkeen on aina HES-viikot (2 viikkoa), HES-viikkojen jälkeen seuraava 8-viikkoinen kierto alkaa alusta Pieneläinsairaalasta. Jokainen iso klinikkaryhmä on aloittanut rotaationsa aina eri vaiheesta kiertoa: kaksi Pieneläinsairaalan eri yksiköissä, yksi Saarella ja yksi Hevossairaalassa.

Koko systeemi ja aikataulu on huolellisesti suunniteltu jo edellisestä keväästä alkaen ja jokaisella opiskelijalla on aiemmin mainostamassani mosaiikkimaisessa lakanassamme oma rivi eli oma aikataulu, jota seurata koko vuoden ajan. Klinikkavuoden jo kesällä aloittaneilla on ollut mahdollisuus vaikuttaa omien lomaviikkojensa sijoitteluun vuoden aikana, muilla lomaa koko vuoden ajalle oli luvassa vain parin viikon verran joulun aikaan sekä pääsiäisloma myöhemmin keväällä. Vaihdossa käyneillä tai vaihtoon lähtevillä on myös aivan oma aikataulunsa, joka on myös jokaiselle suunniteltu vaihtoaikataulujen ja -sisältöjen mukaisesti. Osalla on myös muista syistä erilainen aikataulu klinikkavuodelle, joten tästä vuodesta on mahdollista tehdä aivan omannäköisensä.

Kevään lopussa, vielä nelosen puolella, saimme käsiimme klinikkavuoden ajan tärkeimmät aarteet eli vihreän kirjan, mustan vihkon sekä oikeat "Eläinlääketieteen kandidaatti" -tekstillä varustetut nimikyltit aiempien vaatimattomampien muovitaskuun sullottujen paperiversioiden sijaan. Nimikylttiin sai itse laittaa haluamansa lippujen kuvat osaamiensa kielten mukaan ja aika moni taisi lopulta tuntea olonsa varmemmaksi ilman ruotsinlippua rintapielessään. Nelosen kevään päivystysvuoroissa oli myös havaittavissa sitä, että jos laittoi uuden nimikyltin työpaitaansa kiinni, osa eläinlääkäreistä tulkitsi tämän hairahtuneen vitosvuoden kandiksi ja oletukset osaamisesta olivat myös sen mukaisia. Vähitellen saimme myös sairaalan pukuhuoneesta avaimet omaan kaappiimme, ja kaappeja ensimmäistä kertaa aukaistessa osa löysi hyllyltä edellisen vitosen jättämät terveiset, esimerkiksi selviytymisvinkkejä tulevaan vuoteen tai suklaata. Pieni, mutta aika ihana ele, ja jos vain muistan, aion itsekin tätä perinnettä jatkaa tulevana keväänä luovuttaessani oman kaappini seuraavalle kandinalulle!

Vihreä kirja, tuo pyhistä pyhin ja aarteista arvokkain, nostatti paitsi hieman stressiä, aiheutti myös kutkuttavaa jännitystä ja innostusta kirjaa selatessa. Vihreä kirja on nimensä mukaisesti pieni vihreäkantinen vihkonen, johon tulee kerätä klinikkavuoden aikana tietty määrä erilaisia nimettyjä suorituksia niin PES:ltä, HES:ltä kuin TES:ltäkin väliaikaisten praktiikkaoikeuksien saamiseksi. Tietyistä suorituksista tulee kerätä kaikki ja joistakin riittää 80 %. Useimmiten suoritusmerkinnän saamiseksi tulee itse tehdä joku toimenpide, leikkaus- tai anestesiakertomus, hoitaa oma potilas tai osallistua pakolliseen demoon, jonka jälkeen eläinlääkäri tai hoitaja allekirjoittaa kyseisen merkinnän. Suurin osa suorituksista on yksiselitteisiä, mutta välillä on vähän tulkinnanvaraisuutta ja eläinlääkärikohtaisia eroja siinä, mitä suoritusmerkinnän saamiseksi vaaditaan. Useimmat suorituksista ovat myös sellaisia, jotka tulisi vähintään kliinisessä työssä hallita.

Klinikkavuoden ollessa yli puolivälin laskeskelin itsekin omia merkintöjäni ja onneksi selvästi yli puolet vaadituista alkaa olla jo kasassa. Suoritusmerkintöjen saamisessa on eroa jo oman klinikkavuoden aikataulunkin puitteissa, sillä jotkut merkinnät saa vain tietystä yksiköstä ja esimerkiksi Saaren pakollisia demoja ja harjoituksia järjestetään vain tiettyinä päivinä. Perustoimenpiteistä jokainen saa kyllä varmasti ajoissa merkintänsä, niitä tehdään niin paljon. Suoritusmerkintöjen keräämisessä kannattaa silti olla valppaana, sillä aina välillä kuulee tapauksista, joissa toimenpiteen nähnyt eläinlääkäri tai hoitaja onkin seuraavana päivänä poistunut talosta ja merkintä on jäänyt kokonaan saamatta... Myös vihreän kirjan kuvaaminen puhelimella ajoittain saattaa olla hyvä ajatus, varsinkin jos aikoo jättää kirjansa esimerkiksi bussipysäkille tai pesuun menevän työvaatteen taskuun (kumpikin tosielämän esimerkkejä).

Musta vihko on pieni, paksu ruutuvihko, johon tulee kerätä klinikkavuoden aikana 40 pieneläinpotilastapausta pääsääntöisesti yleispoliklinikalta ja päivystyksistä, mutta myös kirurgian poliklinikan ja Saaren pieneläinpotilaita saa vihkoon kirjata. Musta vihko on periaatteessa meitä itseämme varten tulevaisuudessa, joten on myös itsestä kiinni mitä kaikkea kokee tarpeelliseksi vihkoon kirjata. Vihkon mukana saamassamme ohjelappusessa mainitaan nähdyt ja tehdyt toimenpiteet sekä eläinlääkärin palaute ja allekirjoitus, mutta nykyään todennäköisesti potilastapausten lukemisten ja palautteenannon aiheuttamasta työmäärästä johtuen allekirjoituksia tai palautteita ei enää vaadita. Mustan vihkon voi ilmeisesti tehdä nykyään myös sähköisesti, jos se itselle on mukavampaa tai helpompaa.

Potilaita on kannattanut kirjata tasaiseen tahtiin mustaan vihkoon, koska tämänkin palauttaminen on vaatimuksena väliaikaisten praktiikkaoikeuksien saamiselle. Osa on varmaankin jo saanut mustan vihkonsa täyteen tai lähes täyteen, itse en ole ihan kaikkia potilaitani vielä ehtinyt vihkoon kirjata. Välillä päivystyksissä ja polilla on kova kiire, eikä tällöin välttämättä ehdi potilaista juuri tarinoida, mutta hiljaisemmat hetket kannattaa käyttää tehokkaasti hyödyksi. Omaan mustaan vihkooni olen kirjannut hieman kunkin potilaan oireita ja yleistutkimuslöydöksiä, tehtyjä tutkimuksia, mahdollisen diagnoosin, hoidot toimenpiteineen ja lääkityksineen sekä jotain jatkohoidosta ja ennusteesta. Ajattelen, että näitä asioita kirjaamalla hyödyn tästä kaikista eniten ja voin sitten mahdollisesti kandikesänäkin palata tarkistamaan jonkun asian mustan vihkon syövereistä (ainakin jos ei netti ja/tai tietokone ole saatavilla).

Kesällä ohjelma klinikalla oli vähän erilaista kuin normaalisti klinikkavuoden aikana. Pakollisia harjoituksia ja demoja ei esimerkiksi tainnut olla millään osastolla ja muutenkin aikataulut saattoivat olla vähän poikkeavia. Virallisesti viides vuosi alkoi elokuun puolivälin tienoolla koko päivän kestäneellä klinikkavuosi-infolla, joka kasasi koko vuosikurssin yhteen Paatsamaan kuuntelemaan klinikkavuoteen liittyviä asioita. Infossa käytiin läpi sairaalan toimintaa yleisesti, sitä että se on olemassa meitä opiskelijoita varten, klinikkavuoteen liittyviä oppimistavoitteita ja vaatimuksia, aiemmin mainitsemaani työmoraalia, valinnaisviikkoja, poissaoloja, patologian viikkoa, turvallisuutta, lyhyesti tuotantoeläinsairaalan toimia (Saarella oli jokaisella ryhmällä ensimmäisenä aamuna vielä oma info), kertailtiin hygieenisiä toimintatapoja ja käytiinpä meitä kosiskelemassa Ylen Kandit-ohjelmaankin. Kaiken innostuksen ja täpinän keskellä Helsingin pelastuslaitokselta meille turvallisuuskoulutusta pitämään tullut palomies osasi kyllä pysäyttää hetkeksi miettimään, millaisin toimenpitein itse voimme estää tulipalojen syttymistä ja etenemistä. Tämä esitys oli todella vaikuttava, ja meille näytetyt kuvat ja videot varmasti jäivät jokaisen mieleen. Myös pari viime vuoden vitosta tuli kertomaan meille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan klinikkavuodesta.

Opiskeluarki klinikkavuonna on aika erilaista kuin aiempina vuosina. Olemme päivystysviikkoja lukuunottamatta joka arkipäivä 7.30/8.00/8.30 - 15.30/16.00/X klinikalla tavalla tai toisella pääasiassa potilastyössä kunkin yksikön oman aikataulun mukaisesti. Eri yksiköissä on tyypillisesti aivan omat kuvionsa, joten ohjeisiin kannattaa perehtyä ajoissa etukäteen. Käytännössä ennen kutakin yksikköä pitäisi olla hanskassa kaikki kyseisen yksikön toimintaan liittyvät asiat aiemmilta opiskeluvuosilta. Kaikki eivät aina suhtaudu kovin suopeasti opiskelijaan, joka ei muista jotain yksittäistä asiaa, puhumattakaan siitä jos ei muista mistään mitään. Eri yksiköillä on myös paljon erilaisia pakollisia tehtäviä, harjoituksia ja demoja, joista kannattaa olla selvillä ja tehdä varsinkin kirjalliset tehtävät ajoissa valmiiksi.

Yhdestä viikosta selvittyään pitääkin jo vähitellen alkaa miettiä seuraavan viikon kuvioita ja rästiin jääneitä kirjallisia tehtäviä. Klinikkapäivien päätteeksi kotiin jää välillä yllättävänkin paljon tekemistä, mutta onneksi on myös päiviä jolloin voi ottaa rennommin. Päivät potilastyössä eivät ole koskaan samanlaisia ja jokaisesta päivästä voi yrittää ottaa jotain opikseen. Ensimmäistä kertaa nelosen keväällä kaikkia ohjeita ja vaadittavia tehtäviä silmäillessäni työmäärä tuntui aika suurelta, mutta tasaisesti vuoden varrelle ripoteltuna se ei tunnu ollenkaan niin pahalta. Olen yrittänyt pitää aikatauluista kiinni ja tehdä tarvittavat tehtävät ajoissa, jotta tehtävävuoresta ei kasaantuisi ylitsepääsemättömän suurta. To do -listoista on ollut paljon hyötyä asioiden priorisoinnissa ja stressiä, kiirettä ja osaamattomuuden tunnetta on vähitellen oppinut sietämään.

Pääasiassa näillä eväillä vietämme viidennen opiskeluvuotemme. Myöhemmin keväällä on luvassa pari praktiikkakurssipäivää, pari OSCE-päivää ja varmasti liuta erilaisia koulutus- ja propagandatilaisuuksia. Jo nyt meillä on ollut pari kandi-iltaa, joissa joko aika vastikään valmistuneet eläinlääkärit tai viime kesänä ensimmäistä kandikesää viettäneet opiskelijakollegat ovat kertoneet kokemuksiaan ja vinkkejä tulevaan.


Ajatuksenani oli kertoa jatkossa opiskelusta klinikkavuoden eri osastoilla ja yksiköissä omissa postauksissaan. Nähtäväksi jää miten kevään uhkaavasti lähestyvä OSCE-tentti ja siihen valmistautuminen vaikuttaa kirjoitteluaktiivisuuteeni (veikkaan että samoin kuin nelosellakin, heikoksi jää kirjoittelu), mutta kirjoittelen kun ehdin.

Lisääntymistieteen kiemuroita

Niin se vain kesä alkaa vähitellen taittua syksyä kohti ja klinikkavuosi alkaakin jo viikon päästä. Jokavuotinen varma merkki alkavasta syksystä on eläinlääkisläisten kirjojen myynti- ja ostoilmoitustulva Facebookissa. Tänä vuonna ei tarvitsekaan päivystää ilmoituksia niin aktiivisesti kuin aiempina vuosina halpojen kirjojen toivossa, koska ensi vuonna pärjää varmaan aika pitkälti aiempien vuosien kirjoilla ja luentomateriaaleilla.

Kesä meni ohi vähintään yhtä nopeasti kuin aina ennenkin, mutta onneksi työnteon ja kesän klinikkaopintojen ohella on vähän ehtinyt rentoutuakin ja valmistautua henkisesti tulevaan vuoteen. Aika pitkälle sitä on tässä lähes huomaamatta jo päästy. Oscet (Objective Structured Clinical Examination) eli käytännön tentit siintävät jo kovasti mielessä, edellisvuonna niistä on tavalla tai toisella puhuttu meille jo aika paljon ja olemme saaneet seurata vierestä sairaalassa kulkiessamme edellisten vitosten hikoilua ja jännittämistä Osce-päivinä. Oscet ovat siis kaikki nelosen tentit läpäisseille seuraava tenttimme ensi vuoden keväällä eli aika pitkän aikaa saa nautiskella tentittömästä ajasta, mikäli uusintoihin ei tarvitse osallistua. Onneksi itse olen toistaiseksi selvinnyt uusinnoitta, koska kesän klinikkaopinnot osoittivat jo hyvin sen, että ajasta tulee jälleen pulaa... Vaikka tentittömyys ehkä vähentääkin stressiä, ensi vuodelle on kyllä luvassa noin miljoona muuta tehtävää ja palautusta, ja tarvitseepa siihen kuuluisaan vihreään kirjaankin (tästä lisää myöhemmin) saada aika monta allekirjoitusta praktiikkaoikeuksien saamiseksi.

Helmikuusta tuntuu jo olevan pieni ikuisuus, mutta muistan vielä aika hyvin tuon helmikuun alun aurinkoisen pakkaspäivän, jolloin ensin olimme kolmen tunnin heppatentissä kirjoittaneet kädet kipeiksi ja sitten piti vielä iltapäiväksi jäädä kuuntelemaan Lisääntymistieteen ensimmäistä luentoa. Olo oli kuin kaikkensa antaneella ja vapaa iltapäivä tentin jälkeen olisi tullut enemmän kuin tarpeeseen asioiden nollaamiseksi. Pääsääntöisestihän meillä ei ole tenttien jälkeen tainnut olla samana päivänä enää luentoja, joten on saanut aika hyvin kerättyä voimia yleensä kuitenkin heti seuraavana päivänä alkavaa uutta kurssia varten. Pienikin tauko on tehnyt hyvää. Tällä Lisääntymistieteen luennolla saimme kuitenkin paljon kannustusta ja muistutusta siitä, että pitää ajatella itseään ja yrittää harrastaa, vaikka sitten hiihtämällä kauniissa pakkassäässä. Pitkästä aikaa vähän myötätuntoa opettajalta eikä pelkästään vinoa pinoa vaatimuksia ja tehtäviä.

Vaikka Lisääntymistieteen kurssi kestikin 6 viikkoa, oli aikataulu ainakin osittain mielestäni huomattavasti kevyempi kuin millään muulla kurssilla tämän vuoden aikana. Toisaalta viikkojen väliin mahtui viikon periodivapaa, mikä ehkä osaltaan helpotti taakkaa. Nämä 6 viikkoa sisälsivät silti paljon opiskeltavaa eikä näin ison kokonaisuuden tenttiminen yhdessä tentissä ollut sinänsä kaikkein mielekkäintä, mutta siitäkin selvittiin. Tällä kurssilla ei millekään luennolle osallistuminen ollut pakollista, ainoastaan anatomiaan liittyvät demot ja harjoitukset olivat pakollisia.

Opinto-oppaassa kerrotaan Kotieläinten lisääntymistieteen osaamistavoitteista näin:

Opiskelija

• hallitsee lisääntymisen endokrinologian ja fysiologian 

• osaa soveltaa oppimaansa lisääntymishäiriöiden etiologian ja patogeneesin ymmärtämisessä, diagnostiikassa ja hoidossa sekä biotekniikoiden käytössä 

• tiedostaa säännöllisen lisääntymisen ja oikein ajoitetun häiriöiden tunnistamisen taloudellisen merkityksen kotieläintuotannossa 

• tunnistaa lisääntymishäiriöiden kliiniset oireet, osaa diagnosoida ja hoitaa niitä 

• tunnistaa tärkeimmät lisääntymiskykyä vaarantavat tekijät tuotantoympäristössä 

• tuntee keinollisen lisääntymisen eri menetelmät 

• osaa ottaa ja tutkia spermanäytteen 

• osaa siementää tuotantoeläimiä ja hevosia 

• osaa tehdä rektaali- ja ultraäänitutkimuksen itsenäisesti 

• pystyy antamaan synnytysapua itsenäisesti ja osaa arvioida sairaalahoidon tarpeen 

• hallitsee utareterveyden perusteet 

Ensimmäinen viikko käsiteltiin yleistä ja vertailevaa reproduktiofysiologiaa eli aloitimme ihan perustason anatomian kertauksella, käsittelimme laktaatiota, lisääntymisen eri hormoneja ja niiden säätelymekanismeja, puberteettia, lisääntymissyklejä, kiimakierron eri vaiheita ja niiden tapahtumia, seksuaalikäyttäytymistä, siittiöiden kehitystä, hedelmöittymistä, alkion kehittymistä lähinnä kiinnittymisen ja tiineyden tunnistamisen kannalta (varsinaista alkion kehitystä käsiteltiin tarkemmin jo Kehitysbiologiassa ykkösellä) sekä yleisellä tasolla synnytyksen fysiologiaa ja vaiheita sekä puerperaaliaikaa (synnytyksen jälkeiseen palautumiseen kuluva aika). Sanomattakin lienee selvää, että näiden asioiden ymmärtäminen edes jollain tasolla on aika tärkeää eläinlääkärin kliinisessä työssä. Näiden asioiden oppimista helpotti varmastikin se, että hormoneja ja kiimakiertoa oli käyty jo semmarikurssilla aika tarkkaan läpi, mutta moni muu semmarikurssia käymätön tuntui tuskailevan eri hormonien kanssa vähän enemmänkin.

Väsyneenä opiskelu voi aiheuttaa hilpeyttä.

Myös eri lajien eroavaisuudet on hyvä olla hallussa ja vaikka tietyt perusasiat ovat aika pitkälti samoja, on eläinlajien välillä kuitenkin aika huimasti eroa. Esimerkiksi näin lehmien siementämistä harjoittaneena tieto siitä, että tammoilla kohdunkaula onkin kiimassa löysä lärpäke verrattuna lehmien hyvinkin kiinteään (tonisoituneeseen) pötkylään, tuli ehkä vähän yllätyksenä (no enpä kyllä toisaalta ollut asiaa edes ajatellutkaan, mutta nytpä tiedän!). Uroksista, siemenenkeruusta ja siemennesteen tutkimisesta meille luennoi jo pitkän uran tehnyt, tämän kurssin jälkeen ilmeisesti eläkkeelle jäänyt professori, joka höysti luentojaan vähintäänkin kaksimielisillä ja pikkutuhmilla lausahduksillaan ja seurasi aina tarkkaavaisesti kuulijakunnan reaktioita. Harmi, jos tulevat eläinlääkärinalut jäävät tästä legendasta paitsi. 😉

Ensimmäisellä viikolla oli myös pakollinen anatomian demo leikkelysalilla. Vuosikurssi oli jaettu neljään ryhmään, joista kukin vietti salilla kaksi iltapäivää. Kaksi ryhmää oli aina samaan aikaan dissektiosalilla, toinen ryhmä toisen aiheen kimpussa ja toinen toisen. Aina ei ihan kovin paljon ylimääräistä tilaa ollut, varsinkin pienempiä elimiä tarkasteltaessa, mutta onneksi aikaa tuntui sentään ihan riittävästi olevan. Yhdessä demossa käsiteltiin emakon sukupuolielimiä eli kohtua ja munasarjoja. Tutkailimme ensin ihan perusrakenteita ja yritimme pienemmissä ryhmissä järjestellä kohdut munasarjoineen kiimakierron mukaiseen järjestykseen. Toisen demon aiheena oli eri urosten sekä koiran ja kissan genitaalit. Kävimme läpi perusanatomiaa lajikohtaisesti, esittelyssä oli muistaakseni ainakin pässin, hevosen, koiran ja kissan peniksiä ja kiveksiä sekä kissalta ja koiralta kohtuja ja munasarjoja. Kolmas demo oli lehmien ja uuhien sukupuolielmistä ja kertailimme jälleen anatomiaa. Neljäs demo oli tamman genitaaleista ja anatomian lisäksi harjoittelimme näytteenottoa kohdun limakalvolta.

Toinen viikko pyhitettiin hevosten ja yhden iltapäivän verran eksoottisten eläinten lisääntymiselle ja lisääntymishäiriöille. Eksoottisista eläimistä emme käyneet kaikkia lajeja läpi luennoilla, mutta aiheeseen liittyvää materiaalia saimme linnuista, matelijoista, freteistä, jyrsijöistä, kaneista sekä siileistä. Kolmas viikko käytettiin pääsääntöisesti sikojen lisääntymisen opiskeluun, mutta perjantai oli jaettu aamupäivän nautojen utaretulehdusluentojen ja iltapäivän tunnin mittaisen siipikarjan lisääntymisluennon kesken. Sikaviikolla opiskeltiin hedelmällisyysasioita pienissä ryhmissä erilaisiin caseihin perehtyen, ne olivat tosi hyödyllisiä mutteivät pakollisia. Suurin osa caseja varmaankin silti teki, ja yksi case olikin sitten suoraan yhtenä tenttikysymyksenä. Neljäs viikko aloitettiin jatkamalla utaretulehdushoitojen ja vedinsairauksien parissa, siitä sukkelasti sitten vastasyntyneiden vasikoiden erityispiirteisiin ja seuraavan päivän lampaiden, vuohien, laaman, alpakan sekä poron lisääntymisasioihin perehtyen. Loppuviikko eli kolme päivää käytettiin koirien ja kissojen lisääntymisen opiskeluun. Neljännen viikon jälkeen saimme nautiskella viikon tauosta (tai kertailla tähän mennessä opittua).

Viides viikko vietettiin kokonaan nautojen lisääntymisen parissa. Viikkoon kuului myös yhtenä iltapäivänä kohdun katetrointiharjoitus, joka ei meille semmarikurssin käyneille ollut pakollinen. Käsittääkseni siellä harjoiteltiin samantyyppisesti kohdunkaulan läpäisyä teuraskohduilla kuin mekin aikanamme kurssilla harjoittelimme. Kuudes viikko oli synnytysoppia: naudan, hevosen, sian, koiran ja kissan synnytyksestä kustakin omat luentonsa ja useimmista omat synnytysvideonsa. Nauta-osuuteen kuului myös sektio-video ja monenlaisiin erilaisiin synnytyksen apuvälineisiin perehtyminen. Kovin helpolta näyttivät asennonkorjausvideot, noin vain työnnetään vähän takaisin ja oikaistaan raajat ja jälkeläinen saadaan ulos! Viikon pari viimeistä päivää käsitteli synnytysopin sijaan karjuja, keinosiemenystä ja alkionsiirtoja. Viikkoon kuului myös yhden iltapäivän harjoitukset leikkelusalilla kahdessa eri pisteessä: toisessa kertailtiin vedinasioita ja harjoiteltiin vedinhaavojen ompelua (tähän piti ottaa omat atulat ja neulankuljettimet mukaan). Toisessa perehdyttiin synnytyksen apuvälineisiin ja harjoiteltiin niiden käyttöä kuolleiden vasikoiden avulla. Fetotomin käyttäminen vaatii yllättävän paljon voimaa ja toisaalta sitä käytettäessä pitää varoa, etteivät omat sormet jää vahingossakaan vaijerin tulilinjalle.

Näiden viikkojen aikana kustakin eläinlajista käytiin läpi normaalia ja epänormaalia lisääntymisfysiologiaa niin naaraiden kuin urostenkin kannalta, tutkimusmenetelmiä, tiineysdiagnostiikkaa, post partum -sairauksia ja -komplikaatioita. Tentin lähestyessä alkoi kyllä mennä vähän eri eläinlajit sekaisin. Esimerkiksi ovuloituvan follikkelin koko vaihtelee eri eläinlajeilla aika paljonkin, tällä voi olla merkitystä oikeaa siemennys- tai astutusajankohtaa arvioitaessa. Myös synnytyksen osalta eri vaiheiden kesto vaihtelee lajien välillä paljonkin ja esimerkiksi jälkeisten jääminen on hevosella huomattavasti vakavampaa kuin naudalla (mihin hevoset nyt eivät kuolisi...). 

Lisääntymistieteen asioita on jo tullut vastaan omissa nelosen päivystyksissä ja myös nyt kesän klinikkaopinnoissakin. Ihan kaikki ei ole jäänyt vielä täysin mieleen (en ihmettele, infopaketti oli kyllä niin valtava), mutta onneksi suurin osa asioista on sellaisia, että ne voi tarvittaessa tarkistaa jostain lähteestä. 

Meistä tuli kirurgeja 2/2

Ortopedian osuus Pieneläinkirurgiasta alkoi jo heti ensimmäisellä viikolla ontumatutkimusluennolla. Loput ortopedian luennot pidettiin vasta kirurgian luentojen jälkeen, mikä olikin ehkä selkeämpää. Ontumatutkimuksesta oli kuitenkin pienemmissä ryhmissä toteutetut käytännön harjoitukset, minkä takia luentokin varmaan oli niin aikaisessa vaiheessa. Osalla oli ontumatutkimusharjoitus jo ensimmäisellä viikolla ja jollakin ryhmistä puolestaan vasta viimeisellä viikolla. Aikataulut tosiaan olivat melkoiset, ja lähes aina kun joku ryhmä teki jotain toista harjoitusta, jollakin toisella ryhmällä oli joku toinen harjoitus. A- ja B-ryhmä, 1- ja 2-ryhmä ja sitten vielä a- ja b-ryhmä. Näistä sitten erilaiset kombot eli A1a, A2a, B1a jne. Hyvin se oma ryhmä kuitenkin löytyi kun tarpeeksi pitkään kirjaimia ja numeroita aikataulusta tuijotteli.

Ontumatutkimuksessa tutkittavia asioita oli vähän hankala hahmottaa pelkältä paperilta luettuna, mutta käytännön harjoitus vuosikurssilaistemme omilla koirilla selvensi asiaa aika paljon. Jo anamneesista voi saada aika paljon lisävinkkiä tutkimuksia ajatellen, sillä varsinkin ikä, rotu ja tietyt oireet ovat aika usein tyypillisiä tietyissä ortopedisissä sairauksissa. Hyvä vinkki raajojen manipulaatioista eli liikeratojen tutkimisesta kauhistuneiden omistajien rauhoitteluun oli se, että pyytää omistajaa itse koukistamaan omaa kyynärpäätään ja muistuttaa ettei kyseisen liikkeen pitäisi normaalisti aiheuttaa kipua. Huolellisesti ja järjestelmällisesti tehty ontumatutkimus koko eläin tutkien (vaikka sillä olisikin omistajan mukaan esimerkiksi vain toisen etujalan ontuma) voi auttaa pääsemään diagnoosin jäljille ja ohjaa jatkotutkimukset oikeaan suuntaan.

Ortopedian radiologian osuudessa kertasimme Lappalaisen johdolla osittain jo Diagnostisessa kuvantamisessa tutuksi tulleita perusasioita ja tarkensimme vielä esimerkiksi rotu- ja ikäkohtaisia eroja sekä luukuvien arvioinnin perusperiaatteita. Pääosan luennoistamme olimme jälleen yksien alansa huippujen eli Mikael Moreliuksen ja Pauli Keräsen käsissä, joten ainakaan asiantuntemusta ei luennoiltamme puuttunut! Vuosien kokemus puhui puolestaan ja aika huimaa kehitystä on ortopediassakin heidän työuriensa aikana tapahtunut. Yhdellä luennolla saimme käsiimme ihailtavaksi pienen, noin 2 x 2,5 cm kokoisen ehkä vähän vaahtomuovilta (muttei kuitenkaan) näyttävän kappaleen, COPLA:n (COPLA Scaffold™, linkistä löytyy myös ihan havainnollistava video aiheesta), jonka kliiniset kokeet olivat vähän aiemmin alkaneet. Hintaa kyseisellä, suhteellisen mitättömältä näyttävällä biomateriaalikappaleella oli yli 600€ ja sen tarkoituksena on siis parantaa esimerkiksi nivelruston kasvuhäiriötä (OCD) sairastavan koiran nivelen arpirustoa, nopeuttaa sen muodostumista ja muodostaa uusi rustopinta. Vau! Aika näyttää miten kyseiselle tuotteelle käy jatkossa ja tuleeko se myös ihmisten käyttöön.

Fossum täynnä kirjanmerkkejä.

Kävimme läpi ortopedisia hätätapauksia, jotka meidän eläinlääkärinä tulee osata tunnistaa ja hoitaa tai ainakin ohjata jatkohoitoon. Aina hätätapauksissa tulee kuitenkin muistaa se tärkein eli normaalien elintoimintojen turvaaminen. Vaikka luita olisi murtunut, huolehditaan aina (paitsi jos verta suihkuaa murtumakohdasta) ensin ABC:stä eli hengitysteistä (airways), hengittämisestä (breathing) ja verenkierrosta (circulation), sillä potilas voi olla helposti entinen potilas, jos näiden sijaan kiinnitetäänkin ensimmäisenä huomio murtumaan. Toki vakavissa tapauksissa myös murtumat, niiden laajuus ja vakavuus vaikuttavat suuresti hoitopäätökseen, esimerkiksi HBC- eli hit by car- tai FFF- eli free falling feline -potilailla. Näillä potilailla toki voi olla aika paljon muutakin pielessä, jolloin murtuma saattaa olla pienin murhe.

Eturaajojen ja takaraajojen ontumista kertovilla luennoilla kävimme läpi useita erilaisia ontuman aiheuttajia nuorten koirien kasvuhäiriöistä vanhojen koirien nivelrikkoon. Niveltulehdusluennolla käytiin hyvin tyhjentävästi läpi niin infektiivinen kuin immuunivälitteinenkin artriitti eli niveltulehdus ja niiden välisiä eroja ja tunnistamista. Nivelrikosta oli oma luentonsa ja myös oma tenttikysymyksensä, josta kyllä selvisi erittäin helposti olemalla edes vähän hereillä luennolla. Nivelrikkopotilaita tulee varmasti jokaiselle vastaan, joten asia on syytäkin hallita. Luennolla mainittiin, että noin joka neljännelle koiralle kehittyy ennenpitkää nivelrikkoa ja ihmisilläkin nivelrikko on yksi iso työkyvyttömyyttä aiheuttava tekijä.

Fysioterapiasta oli Heli Hyytiäisen pitämä yksi luento, olisi mieluusti saanut olla enemmänkin, vaikkei meidän tarkoitus olekaan varsinaisesti osata itse muuta kuin ohjata potilaat ammattitaitoiselle fysioterapeutille kuntoutettavaksi. Tästä saimmekin ihan hyvän vinkin, sillä eläinfysioterapeutti-nimike ei ole suojattu, toisin kuin ihmispuolen fysioterapeutti-nimike, joten eläinfysioterapeutiksi voi kutsua itseään oikeastaan ihan kuka tahansa. Oikeat eläinfysioterapeutit ovat ensin käyneet parivuotisen ihmispuolen fysioterapeuttikoulutuksen, tehneet pari vuotta töitä ja vasta sitten jatkokouluttautuneet eläimiin erikseen. Nämä humaanipuolen fysioterapeutit pystyy tarkistamaan Valviran sivuilta, joten siten ainakin pystyy varmistamaan, että kyseinen eläinfysioterapeutti on saanut ainakin asianmukaisen koulutuksen ihmisistä.

Havainnollistavat mallit koiran nivelrikkomuutoksista. Vasemmalta oikealle normaali nivel, lievästi muuttunut, kohtalaisesti muuttunut ja vakavasti nivelrikkoinen nivel.

Kävimme useilla luennoilla läpi jossain määrin myös ortopedista kirurgiaa, mutta ilmeisesti meidän ei juurikaan oleteta osaavan sen enempää kyseisistä toimenpiteistä, sillä tentin mallivastauksien perusteella riitti lähinnä se, että osasi tehdä tarvittavan ensiavun ja sitten ohjata potilaan jatkohoitoon ortopediaan erikoistuneelle eläinlääkärille. Tavallaanhan tämä kyllä menee aika lailla näin tosielämässäkin, kyllä ne kirurgiset leikkaukset tekee joku sellainen, joka asian todellakin osaa ja ortopedia vaatii kuitenkin aikamoista erityisosaamista. Toisaalta olettaisin, että meidän pitäisi edes jossain määrin osata selostaa eläinpotilaidemme omistajille mahdollisista leikkausvaihtoehdoista edes pääpiirteissään, joten odotin myös tentissä tätä vaadittavan. Ja niin taisi odottaa aika moni muukin. Tuntuu että meidät päästettiin vähän liiankin helpolla tässä asiassa, sillä kai meidän nyt sentään pitäisi osata edes kertoa, että eturistisiteen repeämän kirurgisena hoitona voi olla esimerkiksi TPLO, jonka avulla ristisiteestä tehdään käytännössä tarpeeton. Itse ainakin arvostaisin omistajan näkökulmasta, jos heti ensimmäinenkin eläinlääkäri osaisi tästä edes jotakin kertoa.

Ortopediassa oli pehmytosakirurgian tapaan myös ryhmätöitä, joissa potilastapausten avulla käytiin läpi luentojen asioita. Kuten pehmytosakirurgiassakin, ryhmätyöt tehtiin pienryhmissä ja kierrettiin taas uusissa ryhmissä toisten aikaansaannoksiin tutustuen. Potilastapauksissa oli annettu anamneesi, jonka perusteella mietittiin mahdollisia tutkimuksia, diffejä ja diagnoosia, sairauden etiologiaa ja patogeneesiä, hoitosuunnitelmaa, miten toimitaan hätätapauksessa ja mitä jätetään seuraavalle arkipäivälle, ennustetta ja mahdollisia komplikaatioita. Useisiin tapauksiin liittyi röntgenkuvia, joiden tulkitsemisen harjoittelu on aina tarpeen. Opettavaisia tapauksia, vaikkakin lähinnä ehkä omat potilastapaukset jäivät kaikista parhaiten mieleen.

Ortopedian huipentuma oli kuitenkin Pieneläinkirurgian blokin viimeisen viikon lastoitusharjoitus, joka järjestettiin Eläinklinikka EHYT:in tiloissa Halikossa Salossa yhteistyössä Vetman Oy:n, Suomen 3M Oy:n, eläinlääkiksen sekä avustajakoirakoulun ihanien koirien kanssa. Harjoitukseen oli varattu koko päivä, koska matka Halikkoon kesti Viikistä vajaat pari tuntia ja matka suoritettiin vähintäänkin antiikinaikaisella bussilla joka sitten paluumatkalla päätti vielä lahota, mutta korvaava bussi onneksi saapui tosi nopeasti ja lisäksi syömistä oli melkein joka välissä. Aluksi joimme aamukahvit ja söimme voileipiä, jotka meille ystävällisesti tarjottiin. Kuuntelimme yhdessä luennon toiminnallisesta kipsauksesta ja siihen käytettävistä materiaaleista, jonka jälkeen käväisimme aikaisella omakustanteisella lounaalla läheisessä Shell Helmisimpukassa. Tämän jälkeen jakauduimme kahteen ryhmään, joista toinen lähti harjoittelemaan kipsausta käytännössä avustajakoirakoulun koirien kanssa ja toinen jäi kuuntelemaan luentoja haavahoidon tuotteista ja modifioidusta Robert Jones -tukisiteestä, josta oli puhuttu jo aiemmillakin luennoilla.  Lisäksi pääsimme harjoittelemaan tassusiteen tekoa myös avustajakoirakoulun koiraparalle. Iltapäivällä toki oli vielä luvassa kahvittelua, joten maha ei ainakaan tämän päivän aikana ehtinyt kurnia.

3M tarjosi meille hienot luentomateriaalit värikuvineen päivineen ja saimmepa harjoituksesta ihan todistuksetkin.

Kipsausharjoitus oli äärimmäisen havainnollistava ja tarpeellinen. Aika monelle meistä tämä oli varmaankin ensimmäinen kipsauskokemus ja oli hyvä saada oikein kädestä pitäen hyvää ohjeistusta asiaan ammattilaisilta. Kipsiä laittaessa piti huomioida niin raajan asentoa, kipsin riittävää pituutta kuin raajan luisten rakenteiden ja jänteiden suojaamista ja pitää raaja mahdollisimman paikallaan kipsin jähmettymistä odotellessa. Itse potilaiden rauhallisuus tai rauhattomuus tosin vaihteli aika paljon, nuorimmat koirat eivät malttaneet millään pysyä koko kipsauksen ajan paikoillaan ja kipsit valahtelivatkin vääriin asentoihin. Harvemmin oikeassa kipsaustilanteessa tällaista pääsee kuitenkaan tapahtumaan, sillä raajan oikean asennon takaamiseksi eläin on yleensä vähintäänkin rauhoitettava. Toiset koirista makasivat rauhassa paikoillaan ja melkein näyttivät nukkuvankin. Jos 3M ei ole entuudestaan tuttu yritys, niin monelle varmasti sen tuotteet ovat, esimerkiksi joustava ja itsestään kiinnittyvä Coban, erilaiset kipsinalusvanut sekä kipsaustuotteet. Suomen 3M siis tarjosi meille kaikki kipsausmateriaalit ja he saivat toki samalla esitellä meille tuotteitaan. Tosi mielenkiintoinen ja hyödyllinen päivä kaikin puolin!


Pieneläinkirurgian ansiosta on taas tullut paljon uutta tietoa monista asioista ja huomasinpa tuossa Kandeja katsellessani, että ainakin yhteen OSCE-tentin kysymykseen olisin itsekin osannut tämän perusteella jo vastata. Eiköhän tässä jotain siis ole taas opittukin! ;)