Praktiikkakesän purkutilaisuus

Viime syksynä, aika lailla vuosi sitten, istuttuamme noin kuukauden opiskelemassa elintarvikehygieniaa, saimme hetken eli päivän mittaisen tauon ja palasimme ajatuksissamme kandikesän kokemuksiin tiedekunnan järjestämässä Praktiikkakesän purkutilaisuudessa. Tämä tilaisuus oli täysin vapaaehtoinen, mutta aika moni meidänkin vuosikurssista siihen osallistui ja itsekin koin sen hyödyllisenä. Meiltä kyseltiin etukäteen esimerkiksi mistä haluaisimme tietää lisää, mitkä asiat koimme haasteellisina, missä asioissa olisimme halunneet olla "valmiimpia" ja miten työssä jaksaminen tai erilaiset asiakaspalvelutilanteet toteutuivat. Näiden asioiden perusteella oli koottu lyhyitä luennontapaisia aamupäivälle aiheena hevoset, pieneläimet ja tuotantoeläimet. Tämän jälkeen porukka jakaantui kolmeen osaan ja pienryhmissä käytiin tarkemmin läpi epäselviä tapauksia tai epäselviä asioita ja keskusteltiin mieleen juolahtaneista asioista. 

Lounastauon jälkeen jatkettiin opintopsykologin luennolla aiheena praktiikkakesän aiheuttamista tunteista ja ajatuksista selviäminen. Tämän interaktiivisen ja keskustelevan luennon aikana heräsi monenlaisia tunteita ja ajatuksia itse kullekin. Lisäksi eläinsuojeluvalvonnasta oli valvontaeläinlääkärin pitämä luento hyvin käytännönläheisestä näkökulmasta. Tästäkin saimme paljon vinkkejä tulevaisuuden varalle. Pienen kahvitauon jälkeen iltapäivällä jatkettiin työjärjestelyistä ja työsuhteista, niiden tuomista velvollisuuksista ja mahdollisuuksista. Kaikkiaan päivän ohjelma oli hyvin keskusteleva ja aika vapaasti asioista juteltiinkin (varsinkin niissä kahvipöytäkeskusteluissa varsinaisten luentojen ulkopuolella). 

Kuten aiemmin jo sanoinkin, tämän purkutilaisuuden ja monien vuosikurssilaisten kanssa käymieni keskustelujen perusteella kandikesä on ollut monelle aika rankka. Se on aika surullista. Onneksi paljon positiivisiakin kokemuksia on mahtunut joukkoon, mutta kyllä sitä toivoisi, ettei eläinlääkäreiden työuran alku olisi ihan niin rankka kuin monella on ollut. Esimerkiksi ihmislääkäreiden puolella heidän uransa alkutaipaleeseen panostetaan perehdyttämisillä, mentoroinneilla ja monenlaisilla tukitoimilla huomattavasti enemmän kuin meillä eläinlääkäreillä. Meilläkin on kyllä alettu asiaan kiinnittää yhä enemmän huomiota, mutta näkemäni ja kuulemani perusteella paljon on vielä tehtävää. Edelleenkin "perehdyttäminen" voi joissakin kuntasijaisuuksissa tarkoittaa vastaanotolle jätettyä yksittäistä post-it-lappua, "Koita pärjäillä!" 

Parasta on kuitenkin se, että omista kokemuksistaan voi puhua kollegoilleen ja saada näin korvaamatonta vertaistukea. Itselleni tämä on ollut tärkeä voimavara, vaikka kokemukseni eivät ehkä kaikkiin muihin verrattuna kovin rankkoja olekaan. Toisaalta kollegat ovat melkein ainoat, joille joistakin asioista voi edes puhua - läheiset ystävät ja perhe eivät aina oikein pysty ymmärtämään tämän ammatin tämänhetkisiä melko rankkoja ja osittain epäinhimillisiäkin vaatimuksia. Enkä ehkä itsekään uskonut, että tämä työ voi ajoittain olla ihan niin raskasta, vaikka meitä koulutuksen alusta saakka tästä varoiteltiinkin. Ja kaikki eivät toki koe kaikkia asioita samalla tavalla raskaina, siihen vaikuttaa niin moni muukin asia. Helpoksi tuskin kukaan tätä työtä koskaan sanoisi.

Mutta ajoittaisesta raskaudesta huolimatta on tämä silti edelleenkin upea ja palkitseva työ, jossa voi kehittyä ja oppia jatkuvasti. Pitää vain löytää itselleen sopiva työ ja paikka, jossa pystyy toimimaan niin työskentelyn kuin motivaationkin kannalta mielekkäissä olosuhteissa.

Klinikkavuosi: Hevossairaala, osa 2

Omista Hevossairaalan jaksoista tuntuu olevan jo ikuisuus ja väliin on mahtunut kandikesän aikana koettuja hevostapauksia lähinnä talliolosuhteissa hygieenisemmän ja hienoilla välineillä varustetun sairaalan sijaan. Välillä sitä huomasi haikailevansa Hevossairaalan eläinlääkärien turvalliseen huomaan ja neuvojen pariin, mutta ihan hyvin sitä kai kuitenkin lopulta pärjäsi. Puhelimen toisessa päässä saattoi välillä joku tuttu ääni antaa hyviä neuvoja ja mielipiteitä ja rauhoittaa tilannetta kandin pään sisällä. Hevospotilaiden määrä vaihteli tosi paljon eri paikkakunnittain ainakin syksyn mittaan käytyjen keskustelujen perusteella. Se on ehkä helpottava tieto sellaiselle eläinlääkärin alulle, joka ei välttämättä niin kovin paljon tahdo hevosten parissa puuhata. Toisaalta taas ne, joiden urasuunnitelmat siintävät hevosten parissa, osaavat todennäköisesti jo alunperinkin hakeutua sellaisiin paikkoihin, missä hevospraktiikkaa pääsee tekemään. Missä tahansa kunnassa töitä tekeekin (jos kuntaan menee), pitää silti aina varautua siihen, että päivystyksessä vastaantuleva eläinlaji voi olla mikä tahansa.

Mutta palataanpa vielä sinne heppajaksojen muisteluun. Ihan kuin Saarellakin, myös Hevossairaalassa vihreän kirjan pakollisiin merkintöihin kuului jo ensimmäisen rotaation aikana yleistutkimuksen suorittaminen hevoselle eläinlääkärin seuratessa, kysellessä ja tentatessa vieressä. Kuten olettaa saattaa, tämän suorittamisessa oli niin eläinlääkäri- kuin kandikohtaisiakin eroja eli osa eläinlääkäreistä oli tiukempia merkinnän antamisen kriteereistä ja toisaalta taas kaikki meistä kandeistakaan eivät ehkä ihan kaikkia osa-alueita aina ihan täydellisesti hallinneet. Mitään varsinaisia pakollisia demoja ei hevospuolelle kuulunut, toki Ypäjän hevosgyneharjoituksista sai asiaan liittyviä suoritusmerkintöjä vihreässä kirjassa myös hevososastoon. Välillä kandit kyllä yrittivät pyytää eläinlääkäreiltä demoja milloin mistäkin asiasta, ja aina välillä (harvemmin) joku eläinlääkäreistä saattoi pitää pienen opetustuokion. Tietty määrä suorituksia vihreässä kirjassa vaadittiin väliaikaisten praktiikkaoikeuksien saamiseksi ja aika lailla niitä tyypillisiä hoitotoimenpiteitä nämä suoritukset vastasivatkin. Jossain vaiheessa klinikkavuotta muistan meidän kandien keskellä velloneen pienen paniikin, että saavatko kaikki tarpeeksi merkintöjä, mutta en kyllä usko että oikeuksien saaminen jäi keneltäkään niistä kiinni. Aina pystyi kuitenkin soveltamaan ja esimerkiksi opetushevosilla näyttämään vaikkapa kaviohauteen tekemisen, mikäli sopivia potilaita ei sillä hetkellä tullut vastaan.

Hevosen oikea takajalka. Tämä hieman epätarkka kuva havainnollistaa mielestäni hyvin sen, että hevonen astuu kullakin jalallaan vain yhdelle varpaalleen ja että calcaneus (kantapää) on vähän eri korkeudella kuin esimerkiksi ihmisillä. Kuva Body Worlds - Animal inside out -näyttelystä.

Kuten aiemmassa postauksessa mainitsinkin, aina välillä tiistaisin oli aamukierron sijaan Journal Club. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että joku eläinlääkäreistä kertoi jostakin artikkelista, tyypillisesti omaan kiinnostuksenkohteeseensa liittyvästä tutkimuksesta, ja aiheesta ehkä vähän keskusteltiin esityksen jälkeen. Useimmiten nämä JC-artikkelit jaettiin meille opiskelijoillekin Moodleen etukäteen tutustuttavaksi, mutta kovin montaa niitä ei kyllä koko klinikkavuoden aikana osunut kohdalle. Ainakin itse koin tämän tilaisuuden mukavan rennoksi tapahtumaksi ja välillä niistä sai ihan mukavaa lisätietoa tai hyvää kertausta eri asioista.

"Omia potilaita" piti hevospuolella tehdä kaksi eli yksi ortopedinen potilas ja toinen sisätautipotilas. Näiden omien potilaiden hoitoon piti osallistua mahdollisimman tiiviisti ja tehdä sitten parisivuinen kirjallinen raportti, jossa kävi läpi potilaan perustietoja, anamneesia, tehtyjä tutkimuksia ja niiden löydöksiä, diffejä ja diagnoosia, hoitoa, jatkohoitoa ja ennustetta. Näiden lisäksi piti käyttää vähintään kahta kirjallista viitettä ja pohtia esimerkiksi diagnostiikkaan, hoitoon tai ennusteeseen liittyviä asioita. Ensimmäinen raporttti piti palauttaa jo viimeistään toisen rotaation jälkeen ja toinen viimeistään kolmannen rotaation lopussa. Ajatuksena oli ilmeisesti alkuun, että lukisimme ja kommentoisimme toistemme raportteja, mutta Moodle-alusta ei taipunut tähän siinä muodossa kuin se oli toteutettu. Ainakin itse silti hyödynsin tämän ja lueskelin muiden raportteja mielenkiinnolla ja otin ne talteen mahdollista myöhempää käyttöä varten eli siis suomeksi sanottuna kandikesää silmälläpitäen.

Jokaisen piti osallistua myös vähintään yhteen hevosen anestesiaan eli anestesian suunnitteluun, valmisteluun, induktioon ja ylläpitoon, anestesian seurantaan sekä heräämisen seurantaan. Anestesialomaketta täytettiin operaation aikana ja sitä käytiin myöhemmin läpi, yleensä pienellä porukalla yhdessä eläinlääkärin kanssa. Tämä anediskussio oli mielestäni ehkä yksi tärkeimmistä läpikäydyistä asioista käytännön työn kannalta, vaikka ei meistä jokainen ehkä sinne leikkaussaliin asti operoimaan päädykään. Hevospuolella anestesia on tosiaan vähän eri kaliiberia kuin pieneläimillä, mutta samat perusperiaatteet pätevät sielläkin. Onhan se aika jännittävää nukuttaa niinkin iso eläin kuin hevonen ja asetella se mahdollisesti nosturin avulla selälleen leikkauspöydälle valmisteltavaksi. Heräämisestä puhumattakaan. Hevosilla kun se herääminen ei läheskään aina suju niin sulavasti kuin pieneläimillä eikä heräämiskarsinaan ole mitään asiaa anestesiastaan heräilevän hevosen sinkoillessa pitkin pehmustettuja seiniä. Raajojen murtumiltakaan ei aina vältytä, eli vaikka leikkaus itsessään saattaisikin onnistua, on heräämisessä tämän kokoluokan eläimellä aina omat erityiset riskinsä ja tiettyjen ihmisten turvallisuuden kannalta oleellisten toimenpiteiden tekeminen on oikeasti todella tärkeää. Erilaisia leikkauksia seuratessa kyllä viimeistään huomasi hevossairaalan eläinlääkäreiden ja hoitajien ammattitaidon, ihan todella voi kyllä nostaa hattua heille. Ja leikkauksistahan sai myös tehdä halutessaan leikkauskertomuksen vaihtoehtona pieneläinten leikkauskertomuksille, mutta aika harva kai sen taisi lopulta tehdä. Ainakin itse koin pieneläinten leikkauskertomusten tekemisen kuitenkin hyödyllisemmäksi työn kannalta, vaikka hevostenkin erilaiset leikkaukset olivat erittäin mielenkiintoisia ja opettavaisia.

Hevosen kallon poikkileikkaus Body Worlds - Animal inside out -näyttelystä. Pään anatomian hallitsemisella on aika tärkeä rooli eläinlääkärin työssä, onneksi itse hallitsen sen ehkä paremmin kuin valokuvaamisen.

Viimeistään viimeisen heppajakson aikana jokaisen opiskelijan piti pitää suullinen esitys eli "grand rounds" jostakin valitsemastaan potilaasta ja aiheesta. Aikaa esitykselle oli varattu 8 minuuttia ja siihen piti sisällyttää käytännössä samoja asioita kuin omista potilaista tehtyihin raportteihinkin. Eli oikeasti mitään kovin pitkää esitystä ei ollut tarkoituskaan pitää. Koin itse grand roundsitkin aika rennoksi tapahtumaksi ja aika turha niistä oli stressata. Eläinlääkäri tai pari saattoi olla muiden klinikkaryhmäläisten lisäksi kuuntelemassa, ehkä kommentoi jotain aiheeseen liittyvää tai lopuksi yhteisesti keskusteltiin vähän ja sitten saikin suoritusmerkinnän vihreään kirjaan. Nämäkin olivat sellaisia mukavia kertauspaketteja pääasiassa tutuista sairauksista ja niiden hoidosta. Eli valmistivat aika hyvin praktiikkaankin.

Ja näin alkaa vähitellen klinikkavuosi lähestyä loppuaan täällä bloginkin puolella. Varsinaisista kliinisten taitojen opetukseen liittyvistä asioista olen naputellut suunnilleen sen, mitä alustavasti suunnittelinkin. Kaikesta ei ihan samaan tapaan löydy oikein kerrottavaa, varsinkaan kun tuntuu että olen jo unohtanut vähintään puolet klinikkavuoden aikaisista tapahtumista. Vielä tuolla luonnoksissa on kypsymässä tekstiä keväällä järjestetystä praktiikkakurssista, pakollisesta kunnaneläinlääkäriharjoittelusta ja ehkäpä jokunen sana erilaisista kandi-illoistakin. Varmaankin alkuvuoden puolella pääsen vähitellen sitten kertomaan enemmän kutosvuoden opinnoista.

Kandikesäänkin ehkä voisi vielä jossain välissä palailla, ongelma on lähinnä se, että pää tuntuu sen suhteen aika tyhjältä enkä oikein tiedä mitä haluaisin siitä täällä jakaa. Kypsyttelen ajatusta päässäni jonkin aikaa. Blogissa vierailee kuitenkin jatkuvasti ihan kiitettävään tahtiin ihmisiä, joten kysymyksiä ja toiveitakin saa ehdottomasti esittää.

Klinikkavuosi: Diagnostinen kuvantaminen

Hämärin jakso klinikkavuoden aikana ei välttämättä ole päivän lyhenemisestä johtuva pimeä ajanjakso talven lähestyessä, vaan se saattaa hyvinkin olla diagnostisen kuvantamisen parissa vietetty pariviikkoinen. Diagnostisella kun tuijotellaan erilaisia, pääasiassa mustavalkoisia kuvaruutuja, joissa kuvat ovat selkeämpiä pimeässä eli valojen ollessa pois päältä tai ainakin hämäräksi säädettyjä. Pimeissä kopeissa elely päivästä toiseen saattaa altistaa kandiparat myös väsymykselle, mutta onneksi diagnostisen kuvantamisen jakso on muuten kuitenkin suhteellisen rento pätkä.

Käytännössä diagnostinen kuvantaminen tarkoittaa nimensä mukaisesti kaikkia mahdollisia diagnostisen kuvantamisen keinoja, mutta klinikkavuoden ja ehkä loppuelämänkin aikana pääpaino oli näistä röntgenkuvauksessa ja ultraäänitutkimuksessa. Aina välillä eri osastoilta ja joskus diagnostiseltakin pääsi silti seuraamaan ja/tai avustamaan magneetti- ja CT-kuvauksissakin (ja se on kyllä siistiä, vaikka enimmäkseen sitä tunsikin  lähinnä olevansa vain asiansa osaavien hoitajien ja eläinlääkäreiden tiellä). "Pelkkien" röntgen- ja ultraäänikuvienkin tulkitseminen on ajoittain jokseenkin haastavaa, joten magneetti- ja CT-kuvat voi jättää kyllä ihan suosiolla asiantuntijoiden huoleksi. Toisaalta kyllä ne röntgenkuvatkin olisi järkevämpää jättää säännöllisesti näitä kuvia tuijottelevien asiantuntijoiden lausuttavaksi kuin kysellä maallikoiden mielipiteitä nettiin laitetuista huonolaatuisista kuvista... Kuvien tulkinnassa kun oikeasti hyvälaatuinen kuva ja riittävän tarkka näyttö ovat todella tärkeässä roolissa ammattitaidon lisäksi, muuten jotain oleellista voi jäädä huomaamatta tai jostain oikeasti merkityksettömästä asiasta voidaan tehdä virhediagnoosia. No, ei siitä sen enempää.

Diagnostisen kuvantamisen jaksolla vietettiin yhden viikon aamupäivät ultraäänitutkimusten parissa ja toiset röntgenkuvauksen maailmassa. Pienryhmä jaettiin suunnilleen puoliksi ja viikot vaihtuivat puolivälissä päittäin. Lisäksi viikkojen ohjelmaan kuului monesti iltapäivisin pakollisia, mutta erittäin hyödyllisiä harjoituksia. Maanantaisin ja keskiviikkoisin aikatauluun oli varattu virallisia kuvauksia eli tällöin otettiin erillisten ohjeiden mukaan röntgenkuvia lonkista, kyynäristä ja selästä ja ne lähetettiin Kennelliittoon eläinlääkärin lausuttaviksi. Virallisten kuvien ottaminen oli yksi pakollinen kohta vihreässä kirjassa ja se suoritettiin röntgenhoitajan opastuksella. Osa iltapäivistä oli varattu ultraäänitutkimuksen harjoitteluun, omatoimiseen opiskeluun joko tiettyjä aiheita kerraten tai case-röntgenkuvia tulkiten sekä näiden tapausten läpikäyntiin. Syömässä käytiin sopivissa väleissä, kun potilaita ei ollut tulossa tutkittavaksi.

Videolla Hevossairaalan magneetti, joka klinikkavuotemme aikana remontoitiin käyttöön.

Kolmosen diagnostisen kuvantamisen luennoilla käytiin niin röntgen- kuin ultraäänitutkimuksenkin perusteita läpi ja näitä asioita piti vähän kertailla ennen diagnostisen jaksoa, jotta mieleen palautui mitä esimerkiksi reverberaatio ja kaikuvoimistuminen tarkoittivatkaan. Jonkin verran röntgen- ja ultraäänitutkimuksia oli jo ehtinyt tulla niin nelosen kuin vitosenkin päivystyksissä vastaan, mutta toki vain "päivystyslaatuisina", kuten monesti omistajille kerrottiin. Diagnostisessa kuvantamisessa kun tosiaan on omat kiemuransa ja ihan jokainen eläinlääkäri ei ultralla koiran lisämunuaista välttämättä heti onnistu löytämään. Mutta näissä, kuten monissa muissakin asioissa kehittyy ja oppii tekemällä, se tuli kandikesänäkin onneksi huomattua.

Röntgenin puolella pääsimme röntgenhoitajan opastuksella harjoittelemaan oikeiden arvojen ja säätöjen valitsemista kuvauslaitteisiin, säteilyturvallisuuden huomiointia, kasettien ja potilaiden asettelua oikeisiin paikkoihin ja asentoihin, pöydän ja kuvausputken säätämistä, sopivan rajauksen hakemista sekä kuvien jälkimuokkausta esimerkiksi turhien osien poistamiseksi ja unohtuneiden puolimerkkien lisäämiseksi. Eläinlääkäreiden kanssa sitten saatettiin käydä otettuja kuvia ja diagnostiikkaa läpi tai ainakin jälkikäteen pystyi tarkistamaan eläinlääkärin antaman lausunnon potilasohjelmasta. Röntgenkuvauksessa pääsi tekemään paljon asioita itse ja hyvin nopeasti tulikin sellainen olo, että osaisi ihan itsenäisesti ottamaan suhteellisen hyvälaatuisiakin ja diagnostisia röntgenkuvia.

Röntgentutkimuksen osalta tuli hyvin nopeasti huomattua se, että eläimen rauhoittaminen on oikeasti monissa tapauksissa välttämätöntä, sillä harva eläimistä malttoi omistajankaan seurassa pysyä täysin paikallaan. Pienikin liikahdus aiheutti helposti sen, että säätöjä ja asetteluja joutui tekemään uudestaan. Mahdollisimman vähäinen altistuminen säteilylle on ihan työturvallisuusasia, mitä monikaan omistaja ei valitettavasti tule ajatelleeksi. Hoitajat, eläinlääkärit ja kandit joutuvat helposti päivittäisessä työssä kiinnipitäjiksi ja altistuvat samalla säteilylle useammin kuin keskimääräinen ihminen, joten ensisijainen valinta kiinnipitäjäksi on aina omistaja. Parasta olisi tehdä kuvaukset hyvässä rauhoituksessa niin, että eläimen voi rauhassa asetella oikeaan asentoon ilman kiinnipitäjää erilaisia painoja ja naruja käyttäen. Aina se ei kuitenkaan ole esimerkiksi eläimen terveydentilan takia mahdollista.

Rauhoitus on monesti oleellinen osa röntgenkuvauksen onnistumisen kannalta.

Ultraäänitutkimuksessa kandit olivat lähinnä seuraajan roolissa. Pääasiassa potilaiden tutkimus keskittyi vatsaontelon laajaan ultraäänitutkimukseen, joten vatsaontelon elinten "fifty shades of grey" tulivat hyvin tutuiksi. Eläinlääkärit kyselivät kandeilta paljon ja meille kerrottiin paljon, mutta omaan käteensä ultraäänianturin sai lähinnä harjoituksissa ja kaikille pakollisessa kystosenteesinäytteen ottamisessa. Siksi esimerkiksi päivystystilanteiden ultraukset kannatti yrittää käyttää tehokkaasti hyödyksi ja pyytää päästä itse ultraamaan. Tätä taitoa ei nimittäin vain opi millään muulla kuin tekemällä. Aivojen ja käden välinen yhteistyö alkaa sujua vasta vähitellen ja motoriikka alkaa pikkuhiljaa toistojen myötä muotoutua etäisesti rutiinia muistuttavaksi. Ja kesällä olisi kyllä ollut hyödyksi, kun olisi ollut luontevampaa käyttää ultraa... Mutta kyllä tästäkin hyötyä oli, sillä aika nopeasti oppi mikä on normaalia ja mikä ei, vaikkakaan monien ultraäänilaitteiden kuvanlaatu esimerkiksi kunnassa ei oikein vastaa Yliopistollisen eläinsairaalan ultraäänilaitteiden tasoa. Laitteiden hinnatkin ovat toki sen mukaisia, muutama hassu tuhat euroa ei todellakaan riitä mihinkään, jos vastaavan laitteen haluaisi itselleen. Sitten voidaankin taas miettiä mistä se "järkyttävän iso lasku pelkästä ultraamisesta" omistajalle muka tulee.

Kaikkiaan diagnostisen kuvantamisen jakso oli hyvin opettavainen kokonaisuus ja ilman sitä olisi ollut kesällä varmaan aika pulassa. Monet opit tulivat hyötykäyttöön, vaikka edelleenkin oman osaamisen suhteen on aika suuri epävarmuus. Ihan kaikissa kunnissa ei ole välttämättä röntgenlaitteita tai ultraääntä käytettävissä, joten aika iso osa diagnostiikan apuvälineistä jää puuttumaan. Ihan kaikkea ei pelkillä käsilläkään saa tutkittua, joten on ihan kiva, jos omistajat ymmärtävät itsekin diagnostisen kuvantamisen tärkeyden lemmikkinsä hoidossa. Aina näin ei valitettavasti kuitenkaan ole ja eläinlääkärin suosituksista huolimatta jatkotutkimuksiin ei hakeuduta. Monesti näissä tilanteissa toivoisi, että olisi se röntgenkatse ja pystyisi antamaan varman diagnoosin, jota omistaja yleensä tulee vastaanotolta hakemaan. Ihan kaikkeen ei vain eläinlääkärikään pysty.

Klinikkavuosi: OSCE

OSCE eli objective structured clinical examination eli suomeksi käytännön taitojen tentti on klinikkavuoden lopussa suoritettava este, joka täytyy ylittää väliaikaisten praktiikkaoikeuksien saamiseksi. Muita vaadittavia asioita väliaikaisiin praktiikkaoikeuksiin ovat klinikkavuoden aikaisten opintojen suorittaminen, pakollisiin harjoituksiin, demoihin ja praktiikkapäiviin osallistuminen, vihreän kirjan täyttäminen vaadituilta osin, musta vihko 40:lla potilastapauksella varustettuna, teurastamo-/AVI- sekä kunnaneläinlääkäriharjoittelun suorittaminen. OSCEja on nyt pidetty ilmeisesti vajaat kymmenen vuotta eläinlääkiksessä ja esimerkiksi Tartossa vastaavaa koetta ei ole.

Viikin OSCE ja Saaren OSCE pidettiin erikseen eli Viikissä suoritettiin pieneläinten ja hevosten osuus, Saarella tuotantoeläimet ja lisääntymistiede. Saaren ja Viikin OSCE olivat hieman erilaisia pisteytyksiltään ja läpipääsyvaatimuksiltaan. Saaren OSCEssa oli kymmenen rastia ja läpäistäkseen tentin pisteitä tuli saada kasaan vähintään 70/100. Jos pistesaalis jää tämän alle, tuli koko Saaren OSCE kaikkine tehtävineen suorittaa uudestaan. Viikin OSCEssa oli 7 rastia ja jokaisesta rastista tuli saada vähintään 60 % pisteistä (yleensä max 15p). Mikäli jostain rastista ei saanut vaadittua pistemäärää, riitti tämän yksittäisen (tai muutamankin) rastin uusiminen eikä kaikkia rasteja tarvinnut suorittaa uudestaan. Jos ei kuitenkaan päässyt neljästä tai useammasta rastista läpi, oli ohjeen mukaan seuraava uusimismahdollisuus vasta vuoden päästä. Lisäksi potilaan hengen vaarantaminen aiheutti suorituksen hylkäämisen. Ainakin yksittäisiä rasteja osa joutui meidän vuosikurssiltamme uusimaan, mutta suurin osa porukasta pääsi kyllä ensimmäisellä yrittämälläkin koko tentin läpi.

OSCEen osallistujat oli Saaren osalta jaettu neljälle ja Viikissä kolmelle eri päivälle. Saaren OSCE oli ainakin useimmilla meistä viimeisellä Saaren jaksolla. Viikin OSCEa varten piti varmistaa, että ainakin sisätautiosaston ja diagnostisen kuvantamisen viikot oli suoritettu ennen tenttipäivää, mutta näissäkin oli kaikenlaisia säätöjä ollut ainakin vaihdossa olleiden opiskelijoiden suhteen. Ensimmäiset OSCEt olivat jo maaliskuussa ja viimeiset toukokuussa, joten pitkin kevättä on saanut/joutunut seurata muiden tenttistressin kehittymistä. Aiemmilta vuosikursseilta kerrottiin vinkkejä OSCEja varten ja toisaalta ensimmäiset tentin suorittaneetkin jakoivat kokemuksiaan niille, joilla OSCEt vasta olivat edessä. Osa on kokenut OSCEt jopa hauskana tai kivana kokemuksena, osa pelottavana tai stressaavana. Aika erilaisia kokemuksia ihmisillä on ollut, mutta toisaalta ihmiset ylipäänsä ovat kovin erilaisia. Kaikki eivät koe asioita samalla tavalla ja toinen osaa jonkun asian paremmin kuin toisen eivätkä siten kaikki tehtävät tunnu kaikista aina yhtä helpoilta ja itsestäänselviltä. Hevosorientoitunut ihminen on saattanut jännittää erityisesti pieneläinrasteja ja pieneläinihminen puolestaan tuotantoeläintenttiä. Siksi on vähän hankala sanoa, onko joku tehtävä tai rasti oikeasti ollut erityisen vaikea (ehkä jos moni on joutunut sen uusimaan, niin kyllä) vai onko kyse jostain muusta. Aika monella on ollut silti hymy huulillaan OSCEn tehtävät suoritettuaan, vaikka omasta läpipääsystä ei olekaan vielä varmuutta ollut.

Muistan itse nelosen keväällä alkaneeni jännittää vähän jo etukäteen OSCEja nähtyäni silloisia vitosia OSCE-päivinä ja kuunnellessani heidän kokemuksiaan tentistä. Oman klinikkavuoden aikana OSCEista kyllä puhuttiin jo heti klinikkavuosi-infossa, mutta sen jälkeen OSCEt taas unohtuivat melkein kokonaan. Kunnes jossain vaiheessa loppuvuodesta sähköpostiin kilahti piiiiiiitkä infoviesti, joka piti lukea huolella loppuun saakka. Oli ilmeisen mahdoton tehtävä, sillä varmaan ainakin puolet vuosikurssistamme unohti varmistaa oman OSCE-ilmoittautumisensa määräaikaan mennessä, mutta se ei onneksi haitannut. Vähitellen kevään edetessä OSCE:sta alettiin puhua enemmän ja enemmän kurssikavereiden kesken ja eläinlääkäreiltä varmisteltiin monesti "OSCE-tärppien" tutkimuksia ja hoitoja. Silti jollain tapaa OSCEt tulivat yllättävän nopeasti vastaan.

Koko ajan meille on sanottu, ettei OSCEja kannata pelätä eikä ole syytä panikoida, opimme nämä asiat kyllä hyvin tässä klinikkavuoden aikana. Aika hyvin tämä pitääkin kyllä paikkansa, mutta eivät ne opit itsestään sinne muistin syövereihin tallennu. Ellei ole jollain todella hyvällä ja erehtymättömällä muistilla varustettu ihminen, sanoisin että opiskella ja kerrata täytyy aiheesta ja omasta osaamistasosta aika paljonkin ainakin jossain vaiheessa. Ainakin itselläni asioiden linkittäminen omiin potilastapauksiin auttaa muistamaan paljon paremmin jonkun sairauden diagnostiikan ja hoidon, ja valitettavasti ihan kaikenlaisia potilastapauksia ei klinikkavuoden aikana välttämättä ehdi tulla kaikille meille vastaan. Ja sitä mukaa kun oppii uusia asioita, vanhat vain yksinkertaisesti putoilevat mielestä pois.

Itse OSCEt noudattivat niin Saarella kuin Viikissäkin aika samanlaista kaavaa, eli kutakin tehtävää oli aikaa tehdä 8-10 minuuttia ja joku torvi tai kello soi, kun tämä aika oli täynnä ja piti vaihtaa seuraavalle rastille. Kullakin rastilla oli paperilla kerrottu mitä pitää tehdä, mahdollisesti potilaan anamneesiakin. Paperilla saattoi lukea myös kysymyksiä ja joihinkin jopa vastausvaihtoehtoja. Useimmilla rasteilla oli mukana jonkinlaista rekvisiittaa, mitä kannatti tietysti hyödyntää blackoutin iskiessä. Saarella saattoi myös jonkun rasteista joutua suorittamaan kirjallisesti, muuten kaikilla rasteilla oli joku eläinlääkäri arvioimassa tehtävän suoritusta. Arvioijalta sai monesti myös vähän johdattelua tai apua, jos tehtävä ei oikein lähtenyt etenemään tai ei muistanut jotain asiaa sanoa. Toiset eläinlääkäreistä kysyivät hyvinkin johdattelevia kysymyksiä ja osa puolestaan sitten ei niin kovasti puuttunut tehtävän toteuttamiseen.

Saaren OSCEssa taisi joka ryhmällä olla rasteina munasarjadiagnostiikkaa, synnytysapua, sikatehtäviä, lammastehtävä, nautatehtäviä, hevosten lisääntymiseen liittyvä tehtävä ja th-tehtävä joko sikoihin tai nautoihin liittyen. Myös mehurastille saattoi päästä lievittämään hetkeksi tenttistressiään värityskirjan ja mehun pariin. Tehtävissä vaadittiin aika perustason diagnostiikan ja hoitojen hallitsemista, mutta joidenkin ryhmien OSCE-tehtävät eivät kyllä ihan perinteisiä first-day-skillsejä tuntuneet olevan ja vaatimustaso tuntui ryhmien välillä vaihtelevan jonkin verran. Saaren OSCEn tehtävät käytiin lopuksi iltapäivällä yhteisesti läpi kaikille opiskelijoille pakollisessa palautetilaisuudessa, mikä oli oppimisen kannalta ihan hyvä asia.

Viikin OSCEn rastit olivat vuorovaikutustaidot, pieneläinten sisätaudit, pieneläinten pehmytosakirurgia, pieneläinten ortopedia, hevosten sisätaudit, hevosten kirurgia sekä diagnostinen kuvantaminen. Näissäkin kysyttiin aika tavanomaisia asioita, joissa maalaisjärjen ja loogisen ajattelun kautta pystyi päättelemään jo paljon. Vaatimustasossa eri ryhmien välillä tuntui olevan vähän hajontaa ja arvostelijalla saattoi olla aika merkittäväkin vaikutus tehtävän sujumiseen ja pisteytykseen. Yksityiskohtiin menemättä jotkut rastit ovat aiheuttaneet jälkikäteen isompaakin keskustelua, joten kyllä meidän ihan oikeasti aika paljon ja tarkkaan pitää asioita osata ennen kuin meidät työelämään halutaan päästää. Viikin OSCEssa sai palautetta kullakin rastilla heti tehtävään vastattuaan, mutta aika monelle taisi jäädä palautteista asioita epäselväksi. Siksi mielestäni opiskelijan näkökulmasta Saaren tapainen yhteinen palautetilaisuus on paljon mukavampi ja opettavaisempi. Toisaalta Viikin OSCEn jälkeen pääsi sitten aika nopeasti kotiin eikä tarvinnut jäädä enää tekemään mitään normaalia klinikkapäivää loppuun. Näitä lyhyempiä päiviä ei ole tämän vuoden aikana ollut todellakaan liikaa. Alustavat tulokset Viikin OSCEsta sai jo samana päivänä ja lopullinen pistesaalis saattoi vielä hieman tarkentua muutaman päivän sisällä.

Omalta osaltani OSCE meni oikein hyvin, vaikken täydellisesti kaikista rasteista suoriutunutkaan. Olin itseasiassa varustautunut vähän jo siihen, että joutuisin jonkun rastin uusimaankin, mutta onnekseni näin ei käynytkään. Ei se varmasti maailmanloppu olisi ollut, mutta turhaa lisästressiä siitäkin olisi aiheutunut. Oli oikeastaan ihan kiva huomata tentin aikana, että vaikkei heti ihan täysin osannutkaan aina sanoa mikä potilaassa on vialla, osasi jo tietyn kaavan mukaan tutkia asioita ja edetä tapauksessa loogisesti eteenpäin. Jännittävää tilanteessa oli erityisesti se, ettei saanut klinikkavuoden aikana totuttuun tapaan eläinlääkäriltä välttämättä minkäänlaista reaktiota kertomaansa diagnoosiin tai hoitoon, vaan oli yksin päätöstensä kanssa. Aivan kuten sitten kesälläkin tulemme olemaan. Tuli vähän eläinlääkärimäinen fiilis jo siitäkin.

Joistakin asioista on vähän edelleen epävarmempi olo oman osaamisen suhteen kuin toisista, mutta kuten joku asiasta mainitsikin, on oikeassa työelämässä sitten onneksi lähes aina mahdollisuus tarkistaa asioita muistiinpanoista tai kirjoista. Kaikkea ei vain mitenkään voi kaikista eläinlajeista osata heti ulkoa ja toivottavasti sen moni tulevana kesänä vastaani tuleva eläimen omistajakin ymmärtää. Ainakin itse mieluummin tarkistan asioita niin kauan kuin ne tuntuvat epäselviltä sen sijaan että vain esimerkiksi lääkitsisin tai suorittaisin toimenpiteitä "sokkona" tietämättä oikeasti mitä teen.

Klinikkavuosi: Hevossairaala, osa 1

Varoitus: postaus sisältää kuvan kuoritusta kaviosta.

Saaren jälkeen rotaatiot jatkuvat yleensä Hevossairaalan eli HES:n viikoilla. HES:in toimintaan on päässyt tutustumaan eläinlääkiksen aikana jo heti ykkösvuoden varsasitterikurssilla ja nelosen päivystysvuoroilla, mutta klinikkavuoden pariviikkoisten aikana saa vielä paremman käsityksen Hevossairaalan arjesta. HES:illä vietetään kolme rotaatiota eli yhteensä siis 6 viikkoa, ja tuossa ajassa tulisi sisäistää kaikki oleellinen hevosten hoidosta. Yliopistollisessa Hevossairaalassa tehdään paljon kaikenlaista hienoa tutkimusta, diagnostiikkaa ja hoitoja, johon ei monesti kuitenkaan kunnallisissa olosuhteissa ole mahdollisuutta. Siksi varsinkin ensimmäisten rotaatioiden aikana oli ehkä hieman hankala sisäistää, mitkä olivat niitä todellisia kuntaa varten tarvittavia first-day-skillsejä. Vähitellen ne tärkeimmät asiat ovat tulleet selkeämmiksi vähintään teoreettisella tasolla.

HES:in aamut alkavat kello 8, jolloin opiskelijoiden vastuulla on ottaa statukset kaikista Hevossairaalan hevosista, myös opetushevosista (jos ne paikalla ovat). Statusten otto on siis yleistutkimus, jossa hevonen tutkitaan turvasta kavioihin ja löydökset kirjataan niin karsinan edessä oleviin lappuihin kuin potilasohjelmaankin. 8.30 alkaa kierto, jossa käydään sairaalassa sisällä olevia potilaita läpi eläinlääkärin kanssa. Tätä ennen on pitänyt perehtyä sen potilaan tietoihin, jota esittelee kierrolla muille. Potilaasta pitää osata kertoa sen ikä, rotu, mahdollinen käyttötarkoitus, syy sairaalaan tulolle, tehdyt tutkimukset ja niissä löytyneet poikkeavuudet, diffit ja/tai diagnoosi, potilaan saama hoito sekä päivän suunnitelma tutkimusten ja/tai hoidon osalta. Monesti kierroilla käydään läpi keskustellen ja kysellen myös tutkimuksiin tai hoitoihin liittyviä perusjuttuja, kuten esimerkiksi normaaleja veri- tai vatsaontelonestenäytteen arvoja tai antibioottivalintoja. Tiistaisin kiertoa ei ole, vaan tällöin on Journal Club tai osastopalaveri. Perjantaisin kierto alkaa jo 8.15 ja kierrolla on mukana koko eläinlääkäriporukka kuuntelemassa. Usein kierto käydään englanniksi, mutta kielestä ei kannata ottaa stressiä, sillä esimerkiksi Luis ymmärtää ja jopa puhuukin suomea hyvin ja muilta voi tarvittaessa kysyä käännösapua.

Kierron jälkeen aletaan vaihtelevalla aikataululla käydä läpi sairaalassa sisällä olevia potilaita ja samaan aikaan myös sairaalaan ajanvarauksella tulevia hevosia. Puolet porukasta on aina viikon ortopedian/kirurgian parissa ja puolet sisätaudeilla ja jokaisen tulee itse huolehtia siitä, että on kolme viikkoa kummallakin puolella. Omalla vastuulla on myös huolehtia siitä, että näkee mahdollisimman laajan skaalan erilaisia potilaita eli siis ontumia, ähkyjä, haavoja, hampaita, silmiä... Ähkyjä jokaiselle on varmasti tullut jo useampi vastaan, joten hevosten kanyloinnit, letkutukset ja rektalisoinnit alkavat vähitellen sujua. Ontumatutkimuksiakin tehdään päivittäin, mutta "hauskuutta" hommaan tuo se, ettei lievempien ontumien tunnistaminen ole todellakaan helppoa. Kandit saattavat pönöttää rivissä seuraten hevosen juoksuttamista suoralla ja ympyrällä, yrittävät seurata milloin pää tai lantio nousee, milloin askel laahaa tai milloin on edes joku pieni merkki ontumasta nähtävissä. Ja juuri kun luulee tunnistaneensa ontuvan jalan, eläinlääkäri vieressä toteaa hevosen ontuvan aivan jotain muuta jalkaa.

Ajanvarauspotilaat pyritään yleensä jakamaan edellisenä iltapäivänä niin, että jokaiselle potilaalle on noin "omaa" 1-2 kandia. Samoin myös sairaalassa sisällä olevat potilaat jaetaan kandien kesken pääsääntöisesti niin, että sisätautien kandit hoitavat sisätautipotilaita ja kirurgian kandit kirurgian potilaita. Jos sairaala pursuilee ähkyhevosia eikä kirurgisia potilaita ole yhtään tiedossa, on ihan toivottavaa, että kirurgialla olevat kandit osallistuvat myös ähkypotilaiden hoitoon ja toisin päin. Jako ei siis ole ihan mustavalkoinen, joustavuutta on hyvä löytyä. Eläinlääkäreitä on sekä sisätaudeilla että kirurgiassa yleensä useampia, joten potilaita tutkitaan monesti samanaikaisesti. Jos ei omalle potilaalle tehdä mitään samaan aikaan, usein muutkin kuin hevosen oma kandi seuraavat potilaiden tutkimuksia ja hoitoa vierestä. Välillä tosin kannattaa hyödyntää omien potilaiden välinen aika ihan vaikka asioiden kertaamiseenkin tai potilasselostusten tekemiseen, kunhan huolehtii, ettei missaa omaa potilastaan. Se onkin sitten aikamoinen taitolaji välillä yrittää pysyä kärryillä siitä, milloin eläinlääkäri tulee hoitamaan sitä omaa potilasta, mutta kysymällä eläinlääkäreiltä suoraan yleensä pääsee asioista selvyyteen tai sitten klinikkaryhmän whatsapp pääsee puuttuvaa eläinlääkäriä/kandia/potilasta etsiessä laulamaan.

HES:illäkin pääsee näkemään paljon kaikkea mielenkiintoista ja opettavaista, mutta valitettavasti kaikille ei silti ehdi tulla samanlaista rutiinia kaikista asioista. Omien potilaiden hoitoon osallistuminen on päivystyspotilaiden ohella paras keino päästä tekemään asioita käytännössä, joten siksikään sitä omaa potilasta ei kannata missata. Päivystysvuoroja kun ei vitosella niin kovin montaa ole, voivat ähkyhevosten letkutuksetkin jäädä huonolla tuurilla aika vähiin. Vaikkei itse pääsisikään ihan kaikkea tekemään, kannattaa silti muidenkin potilaita seurata. Näkemälläkin oppii vaikka mitä. Välillä saattaa tulla vähän epätoivoinenkin olo vihreän kirjan suoritusmerkintöjen hankkimisen ja tietysti sen tärkeimmän eli oman oppimisen kannalta, ihan hyvin HES:illäkin merkintöjä saa kasaan. Ja aina kannattaa muistaa myös Saari, josta saattaa saada kerättyä hevosmerkintöjä vihreään kirjaan. Ihan kaikkia merkintöjä ei onneksi tarvitse kerätä HES:in osalta, mutta toki vähintään kaikki vihreän kirjan merkinnöistä pitäisi ainakin jollain tasolla osata, ne ovat kuitenkin niin perustason toimenpiteitä.

Ruokailuista pitää muistaa huolehtia itse päivän aikana ja lähteä syömään itselle sopivassa välissä. Useimmat eläinlääkärit HES:illä onneksi syövät itsekin päivän aikana (toisin kuin Saarella), mutta silti joskus voi tulla vähän kiire, varsinkin jos haluaa ehtiä ruokalaan ennen kuin se sulkeutuu. Aikataulu ei usein ole kovin tiukka ja hiljaisempina päivinä voi olla tiedossa enemmän seisoskelua ja notkumista kuin kiireisempinä päivinä. Hiljaisemmat hetket kannattaa tietenkin mahdollisuuksien mukaan hyödyntää pyytämällä eläinlääkäreiltä infopläjäyksiä tai kertauksia tietyistä aiheista, harjoittelemalla opetus- ja tutkimuskäyttöön luovutetuilla lopetetuilla eläimillä perustoimenpiteitä tai käyttämällä opetushevosia hyväksi esimerkiksi ultrausharjoituksissa. Vielä reilu vuosi sitten harjoittelimme heppakurssilla Villen ja Sylvin kanssa, mutta Sylvin lähtiessä vihreämmille laitumille toiseksi opetushevoseksi on tullut Hessu.

Iltapäivälläkin opiskelijoiden vastuulla on ottaa sairaalassa olevista hevosista iltapäivästatukset. Hiljaisempina päivinä suorastaan odotetaan kandinurkkauksessa viisarien osoittavan kello 15, jonka jälkeen statukset on sallittua ottaa. Monesti statustenoton jälkeen ei ole enää mitään ohjelmaa ja useimmat poistuvat paikalta. Kiireisempinä päivinä on enemmän kuin ihanaa, jos joku muista, vähemmän kiireisistä kandeista on ehtinyt ottaa statukset eikä itse tarvitse potilastyön venyessä jäädä yliajalle hevossairaalaan. Päivystäjien kannalta on varsinkin kiireisemmissä vuoroissa erittäin suotavaa, ettei päivystäjille jätetä sairaalan täydeltä statuksia otettavaksi vain siksi, että kello on 16 eikä kukaan halua jäädä yliajalle.

Kuvassa kuoritaan sarveiskaviota pois ja kavion upea lamellirakenne paljastuu. Kuvanlaatu on valitettavasti vähän huono, mutta sen havainnollistavuuden vuoksi päätin julkaista sen.

Vitosella päivystysvuorot HES:illä ovat yleensä normaalin rotaation aikana, mikä on tietysti aika mukavaa, kun sairaalassa olevat potilaat ovat ainakin jossain määrin jo tuttuja. Vuorojen määrä ei tosiaan päätä huimaa, niitä taitaa olla 3-4 opiskelijaa kohti eli noin yksi per HES:in jakso. Nelosellahan määrä oli ehkä tuplasti tämän verran. Erona neloseen on myös se, että vitoset päivystävät pääsääntöisesti yksin, toki pikkukandeja eli nelosia vuoroilla saattaa olla. Klinikkavuoden päivystysvuoroon kuuluu päivystyspuhelimeen vastaaminen, joten jos ei kukaan nelosen päivystyksissä nakittanut puhelinta kouraan, nyt se tulee viimeistään vastaan. Eikä puhelimeen vastaamista kannata suotta pelätä. Puhelimeen oppii vastamaan puhelimeen vastaamalla ja vähitellen oppii itse kysymään ne oikeat, oleelliset kysymykset. Vaikeinta onkin puhelujen siirtämiset ja yhdistämiset niin, ettei vahingossa katkaise samalla puhelua, varsinkin puhelimen mallin vaihtuessa kesken klinikkavuoden (ja koska vuoroja on niin vähän ettei tätä yhdistelyä ihan hirveästi tarvitse tehdä). Jos ei jotain tiedä, voi kysellä Hevossairaalan erittäin päteviltä hoitajilta apua tai soitella päivystävälle eläinlääkärille.

Päivystysvuoro alkaa arkena 15.30 eli normaalin klinikkapäivän jälkeen ja loppuu 23.30. Mikäli päivystysvuoro on ollut raskas, saa arkipäivystysvuoron jälkeisenä päivänä olla seuraavan klinikkapäivän pois. Aika moni hyödyntää tämän luvallisen poissaolon, välillä tosin voi seuraavana päivänä olla joku enemmän tai vähemmän pakollinen tapahtuma, kuten grand rounds tai sitten jotain muuta mielenkiintoista, mitä ei halua jättää väliin. Viikonloppuisin vitosilla on vain yksi vuoro, 8.30-16.30, kun taas neloset päivystävät viikonloppuna kahdessa vuorossa, aamulla ja illalla.

HES:iäkin on varmaankin kaikilla tähän mennessä jo yli puolet takana, osalla se on jo kokonaan takana, joten aika hyvin pitäisi hevosasioiden olla jo hallussa. Talvella Hevossairaalassa on ollut vähän rauhallisempaa, mutta on välillä on ollut oikeastaan ihan mukavaakin ottaa vähän rennommin eikä painaa sata lasissa. Haastavinta on varmaankin ollut oppia ymmärtämään se, mikä oikeasti on sitä oleellista asiaa ja mihin ei kannata niin täysillä keskittyä, vaikka kuinka olisi mielenkiintoista. First things first.


Tuotantoeläinsairaalan tapaan ajattelin kirjoitella Hevossairaalastakin jossain välissä vielä toisen postauksen. Ajatuksena olisi kirjoitella ainakin noista "grand roundseista", Journal Clubeista, omista potilaista ja muista vaadittavista suorituksista, ja ehkä vähän jostain muustakin. Katsotaan mitä saan aikaiseksi!

Klinikkavuoden peruspalikat

Eläinlääkiksen viides vuosi eli klinikkavuosi opiskellaan nimensä mukaisesti kliinisiä taitoja Yliopistollisen eläinsairaalan eri osastoilla ja yksiköissä. Vuosikurssi (ja aiemmilta vuosikursseilta syystä x klinikkavuoden meidän kanssamme tekevät) on jaettu suurempiin (ryhmät A-D, kussakin vajaa 20 opiskelijaa) ja pienempiin (n. 4 henkeä) klinikkaryhmiin, joiden kanssa klinikkavuonna lähinnä pyöritään. Suurempi ryhmä on aina samaan aikaan Saarella Tuotantoeläinsairaalassa tai Pieneläinsairaalan eri yksiköissä ja lähes koko ryhmä on myös Hevossairaalassa samanaikaisesti (poikkeuksena aina yksi pienryhmä, joka on patologialla ja teurastamo-/AVI-harjoittelussa muiden ollessa HES:illä). Klinikkakierto eli rotaatio noudattaa pääsääntöisesti aina samaa kaavaa (poislukien lomat ja valinnaisjaksot välissä): PES-viikkoja on ensin parin viikon ajan yleispolilla, sisätaudeilla tai päivystyksessä ja sitten parin viikon ajan kirurgialla tai diagnostisella kuvantamisella ja tämän jälkeen on Saaren vuoro. Parin TES-viikon jälkeen on aina HES-viikot (2 viikkoa), HES-viikkojen jälkeen seuraava 8-viikkoinen kierto alkaa alusta Pieneläinsairaalasta. Jokainen iso klinikkaryhmä on aloittanut rotaationsa aina eri vaiheesta kiertoa: kaksi Pieneläinsairaalan eri yksiköissä, yksi Saarella ja yksi Hevossairaalassa.

Koko systeemi ja aikataulu on huolellisesti suunniteltu jo edellisestä keväästä alkaen ja jokaisella opiskelijalla on aiemmin mainostamassani mosaiikkimaisessa lakanassamme oma rivi eli oma aikataulu, jota seurata koko vuoden ajan. Klinikkavuoden jo kesällä aloittaneilla on ollut mahdollisuus vaikuttaa omien lomaviikkojensa sijoitteluun vuoden aikana, muilla lomaa koko vuoden ajalle oli luvassa vain parin viikon verran joulun aikaan sekä pääsiäisloma myöhemmin keväällä. Vaihdossa käyneillä tai vaihtoon lähtevillä on myös aivan oma aikataulunsa, joka on myös jokaiselle suunniteltu vaihtoaikataulujen ja -sisältöjen mukaisesti. Osalla on myös muista syistä erilainen aikataulu klinikkavuodelle, joten tästä vuodesta on mahdollista tehdä aivan omannäköisensä.

Kevään lopussa, vielä nelosen puolella, saimme käsiimme klinikkavuoden ajan tärkeimmät aarteet eli vihreän kirjan, mustan vihkon sekä oikeat "Eläinlääketieteen kandidaatti" -tekstillä varustetut nimikyltit aiempien vaatimattomampien muovitaskuun sullottujen paperiversioiden sijaan. Nimikylttiin sai itse laittaa haluamansa lippujen kuvat osaamiensa kielten mukaan ja aika moni taisi lopulta tuntea olonsa varmemmaksi ilman ruotsinlippua rintapielessään. Nelosen kevään päivystysvuoroissa oli myös havaittavissa sitä, että jos laittoi uuden nimikyltin työpaitaansa kiinni, osa eläinlääkäreistä tulkitsi tämän hairahtuneen vitosvuoden kandiksi ja oletukset osaamisesta olivat myös sen mukaisia. Vähitellen saimme myös sairaalan pukuhuoneesta avaimet omaan kaappiimme, ja kaappeja ensimmäistä kertaa aukaistessa osa löysi hyllyltä edellisen vitosen jättämät terveiset, esimerkiksi selviytymisvinkkejä tulevaan vuoteen tai suklaata. Pieni, mutta aika ihana ele, ja jos vain muistan, aion itsekin tätä perinnettä jatkaa tulevana keväänä luovuttaessani oman kaappini seuraavalle kandinalulle!

Vihreä kirja, tuo pyhistä pyhin ja aarteista arvokkain, nostatti paitsi hieman stressiä, aiheutti myös kutkuttavaa jännitystä ja innostusta kirjaa selatessa. Vihreä kirja on nimensä mukaisesti pieni vihreäkantinen vihkonen, johon tulee kerätä klinikkavuoden aikana tietty määrä erilaisia nimettyjä suorituksia niin PES:ltä, HES:ltä kuin TES:ltäkin väliaikaisten praktiikkaoikeuksien saamiseksi. Tietyistä suorituksista tulee kerätä kaikki ja joistakin riittää 80 %. Useimmiten suoritusmerkinnän saamiseksi tulee itse tehdä joku toimenpide, leikkaus- tai anestesiakertomus, hoitaa oma potilas tai osallistua pakolliseen demoon, jonka jälkeen eläinlääkäri tai hoitaja allekirjoittaa kyseisen merkinnän. Suurin osa suorituksista on yksiselitteisiä, mutta välillä on vähän tulkinnanvaraisuutta ja eläinlääkärikohtaisia eroja siinä, mitä suoritusmerkinnän saamiseksi vaaditaan. Useimmat suorituksista ovat myös sellaisia, jotka tulisi vähintään kliinisessä työssä hallita.

Klinikkavuoden ollessa yli puolivälin laskeskelin itsekin omia merkintöjäni ja onneksi selvästi yli puolet vaadituista alkaa olla jo kasassa. Suoritusmerkintöjen saamisessa on eroa jo oman klinikkavuoden aikataulunkin puitteissa, sillä jotkut merkinnät saa vain tietystä yksiköstä ja esimerkiksi Saaren pakollisia demoja ja harjoituksia järjestetään vain tiettyinä päivinä. Perustoimenpiteistä jokainen saa kyllä varmasti ajoissa merkintänsä, niitä tehdään niin paljon. Suoritusmerkintöjen keräämisessä kannattaa silti olla valppaana, sillä aina välillä kuulee tapauksista, joissa toimenpiteen nähnyt eläinlääkäri tai hoitaja onkin seuraavana päivänä poistunut talosta ja merkintä on jäänyt kokonaan saamatta... Myös vihreän kirjan kuvaaminen puhelimella ajoittain saattaa olla hyvä ajatus, varsinkin jos aikoo jättää kirjansa esimerkiksi bussipysäkille tai pesuun menevän työvaatteen taskuun (kumpikin tosielämän esimerkkejä).

Musta vihko on pieni, paksu ruutuvihko, johon tulee kerätä klinikkavuoden aikana 40 pieneläinpotilastapausta pääsääntöisesti yleispoliklinikalta ja päivystyksistä, mutta myös kirurgian poliklinikan ja Saaren pieneläinpotilaita saa vihkoon kirjata. Musta vihko on periaatteessa meitä itseämme varten tulevaisuudessa, joten on myös itsestä kiinni mitä kaikkea kokee tarpeelliseksi vihkoon kirjata. Vihkon mukana saamassamme ohjelappusessa mainitaan nähdyt ja tehdyt toimenpiteet sekä eläinlääkärin palaute ja allekirjoitus, mutta nykyään todennäköisesti potilastapausten lukemisten ja palautteenannon aiheuttamasta työmäärästä johtuen allekirjoituksia tai palautteita ei enää vaadita. Mustan vihkon voi ilmeisesti tehdä nykyään myös sähköisesti, jos se itselle on mukavampaa tai helpompaa.

Potilaita on kannattanut kirjata tasaiseen tahtiin mustaan vihkoon, koska tämänkin palauttaminen on vaatimuksena väliaikaisten praktiikkaoikeuksien saamiselle. Osa on varmaankin jo saanut mustan vihkonsa täyteen tai lähes täyteen, itse en ole ihan kaikkia potilaitani vielä ehtinyt vihkoon kirjata. Välillä päivystyksissä ja polilla on kova kiire, eikä tällöin välttämättä ehdi potilaista juuri tarinoida, mutta hiljaisemmat hetket kannattaa käyttää tehokkaasti hyödyksi. Omaan mustaan vihkooni olen kirjannut hieman kunkin potilaan oireita ja yleistutkimuslöydöksiä, tehtyjä tutkimuksia, mahdollisen diagnoosin, hoidot toimenpiteineen ja lääkityksineen sekä jotain jatkohoidosta ja ennusteesta. Ajattelen, että näitä asioita kirjaamalla hyödyn tästä kaikista eniten ja voin sitten mahdollisesti kandikesänäkin palata tarkistamaan jonkun asian mustan vihkon syövereistä (ainakin jos ei netti ja/tai tietokone ole saatavilla).

Kesällä ohjelma klinikalla oli vähän erilaista kuin normaalisti klinikkavuoden aikana. Pakollisia harjoituksia ja demoja ei esimerkiksi tainnut olla millään osastolla ja muutenkin aikataulut saattoivat olla vähän poikkeavia. Virallisesti viides vuosi alkoi elokuun puolivälin tienoolla koko päivän kestäneellä klinikkavuosi-infolla, joka kasasi koko vuosikurssin yhteen Paatsamaan kuuntelemaan klinikkavuoteen liittyviä asioita. Infossa käytiin läpi sairaalan toimintaa yleisesti, sitä että se on olemassa meitä opiskelijoita varten, klinikkavuoteen liittyviä oppimistavoitteita ja vaatimuksia, aiemmin mainitsemaani työmoraalia, valinnaisviikkoja, poissaoloja, patologian viikkoa, turvallisuutta, lyhyesti tuotantoeläinsairaalan toimia (Saarella oli jokaisella ryhmällä ensimmäisenä aamuna vielä oma info), kertailtiin hygieenisiä toimintatapoja ja käytiinpä meitä kosiskelemassa Ylen Kandit-ohjelmaankin. Kaiken innostuksen ja täpinän keskellä Helsingin pelastuslaitokselta meille turvallisuuskoulutusta pitämään tullut palomies osasi kyllä pysäyttää hetkeksi miettimään, millaisin toimenpitein itse voimme estää tulipalojen syttymistä ja etenemistä. Tämä esitys oli todella vaikuttava, ja meille näytetyt kuvat ja videot varmasti jäivät jokaisen mieleen. Myös pari viime vuoden vitosta tuli kertomaan meille omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan klinikkavuodesta.

Opiskeluarki klinikkavuonna on aika erilaista kuin aiempina vuosina. Olemme päivystysviikkoja lukuunottamatta joka arkipäivä 7.30/8.00/8.30 - 15.30/16.00/X klinikalla tavalla tai toisella pääasiassa potilastyössä kunkin yksikön oman aikataulun mukaisesti. Eri yksiköissä on tyypillisesti aivan omat kuvionsa, joten ohjeisiin kannattaa perehtyä ajoissa etukäteen. Käytännössä ennen kutakin yksikköä pitäisi olla hanskassa kaikki kyseisen yksikön toimintaan liittyvät asiat aiemmilta opiskeluvuosilta. Kaikki eivät aina suhtaudu kovin suopeasti opiskelijaan, joka ei muista jotain yksittäistä asiaa, puhumattakaan siitä jos ei muista mistään mitään. Eri yksiköillä on myös paljon erilaisia pakollisia tehtäviä, harjoituksia ja demoja, joista kannattaa olla selvillä ja tehdä varsinkin kirjalliset tehtävät ajoissa valmiiksi.

Yhdestä viikosta selvittyään pitääkin jo vähitellen alkaa miettiä seuraavan viikon kuvioita ja rästiin jääneitä kirjallisia tehtäviä. Klinikkapäivien päätteeksi kotiin jää välillä yllättävänkin paljon tekemistä, mutta onneksi on myös päiviä jolloin voi ottaa rennommin. Päivät potilastyössä eivät ole koskaan samanlaisia ja jokaisesta päivästä voi yrittää ottaa jotain opikseen. Ensimmäistä kertaa nelosen keväällä kaikkia ohjeita ja vaadittavia tehtäviä silmäillessäni työmäärä tuntui aika suurelta, mutta tasaisesti vuoden varrelle ripoteltuna se ei tunnu ollenkaan niin pahalta. Olen yrittänyt pitää aikatauluista kiinni ja tehdä tarvittavat tehtävät ajoissa, jotta tehtävävuoresta ei kasaantuisi ylitsepääsemättömän suurta. To do -listoista on ollut paljon hyötyä asioiden priorisoinnissa ja stressiä, kiirettä ja osaamattomuuden tunnetta on vähitellen oppinut sietämään.

Pääasiassa näillä eväillä vietämme viidennen opiskeluvuotemme. Myöhemmin keväällä on luvassa pari praktiikkakurssipäivää, pari OSCE-päivää ja varmasti liuta erilaisia koulutus- ja propagandatilaisuuksia. Jo nyt meillä on ollut pari kandi-iltaa, joissa joko aika vastikään valmistuneet eläinlääkärit tai viime kesänä ensimmäistä kandikesää viettäneet opiskelijakollegat ovat kertoneet kokemuksiaan ja vinkkejä tulevaan.


Ajatuksenani oli kertoa jatkossa opiskelusta klinikkavuoden eri osastoilla ja yksiköissä omissa postauksissaan. Nähtäväksi jää miten kevään uhkaavasti lähestyvä OSCE-tentti ja siihen valmistautuminen vaikuttaa kirjoitteluaktiivisuuteeni (veikkaan että samoin kuin nelosellakin, heikoksi jää kirjoittelu), mutta kirjoittelen kun ehdin.

Pikkukandin päivystysporinoita

Ensimmäinen kesäopintojen jälkeinen viikko klinikkavuotta on nyt takana ja paljon on jo päässyt näkemään ja kokemaan! Fiilis on edelleen jossain määrin epäuskoinen siitä, että ollaan jo näin pitkällä opinnoissa. Vaikka tuntuu, että on suunnilleen kaiken edellisvuosien opinnoista jo ehtinyt unohtaa, muistuvat asiat yllättävän hyvin kuitenkin kliinisessä työssä vähitellen mieleen. Käytännön työn kautta oppiminen toimii kyllä todella paljon tehokkaammin kuin pelkkä luentojen kuuntelu tai kirjojen lukeminen!

Klinikan alun innoittamana ajattelin kertoa tähän väliin viime vuoteen kuuluneista päivystysvuoroistamme, joista olen vähän jotain saattanut jo mainitakin. Nelosen luentojen ohella opintoihimme kuuluu siis pakollisia päivystysvuoroja niin Pieneläinsairaalan (PES) kuin Hevossairaalankin (HES) puolella. Kummassakin näistä oli vajaa 10 (ehkä 8?) pakollista vuoroa ja lisäksi PES:in puolella oli vielä muutama (3-4?) pakollinen varapäivystysvuoro. Loppukevään päivystysvuoroja sai ottaa ylimääräisiäkin tai sitten paikkailla aiempia poissaolojaan niillä. Itsekin otin muutaman ylimääräisen vuoron. Jos päivystyksistä ei vielä sittenkään saanut tarpeekseen, sekä pieneläimistä että hevosista oli vielä olemassa erilliset päivystyskurssit, joiden päivystysvuorot ajoittuivat loma-ajoille jouluna ja pääsiäisenä. Näihin päivystyskursseihin liittyi toki muutakin hommaa kuin itse päivystäminen, esimerkiksi potilaskirjanpitoa ja -kertomuksia, mutta toisaalta niistä sai myös ylimääräisiä opintopisteitä.

Itse päivystysvuorot olivat arkipäivisin kello 16-22 ja viikonloppuisin 8-15 tai 15-22, mutta monesti vuoroissa saattoi venyä pidempäänkin. Välillä päiville sairaalassa kertyi pituutta, kun ensin istui luennoilla 8-16 ja sen jälkeen jäi illaksi vielä päivystämäänkin. Itse en ainakaan noina pitkinä päivinä ollut varmasti skarpeimmillani, mikä oppimisen kannalta on vähän harmillista. Sen sijaan jos luentojen jälkeen ehti saada pienenkin tauon, oli olo jo vähän virkeämpi yleensä. Varapäivystykset eivät varmaan olleet kenenkään meidän mieleen, mutta onneksi niitä vuoroja ei niin kovin montaa nenää kohti ollut. Varapäivystysvuorolla meillä oli velvollisuus mennä päivystämään varsinaisen päivystäjän estyessä ja varallaolovelvollisuus päättyi vasta tunnin kuluttua kyseisen vuoron alkamisesta. Varsinkin syksyllä näitä varapäivystäjiä jouduttiin jonkin verran käyttämään, kun varmaan lähes puolet vuosikurssista oli jonkinlaisen influenssan kourissa. Itsekin jouduin varavuorollani päivystämään. Varapäivystyksiin oli oikeastaan hankalampi valmistautua kuin oikeisiin päivystyksiin, kun piti joko raahata päivystysvarustusta mukana kaikkien luentojen ajan tai sitten jättää joitakin luentoja väliin käydäkseen välillä kotona hakemassa ruokaa, lepäämässä tai ruokkimassa ja pissattamassa eläimiä. Jos sairastui ja joutui jättämään oman päivystysvuoronsa väliin, vuoro korvattiin tekemällä joku kyseisen vuoron varapäivystäjän vuoro tai sopimalla muuten uusi vuoro vapaista ajoista listalta. Liian täyteen kalenteriaan ei siis kannattanut ainakaan keväällä tunkea, jotta mahdollisia korvaavia vuoroja löytyi.

Ennen päivystysvuorojen alkua saimme nimikyltit ja sairaalan avaimen, joka avasi meille useimpia sairaalan ovia ja jota käytettiin sisään tai ulos leimatessa. Niin HES:illä kuin PES:illäkin oli aiemmin mainitsemani omat infotilaisuutensa. Niissä käytiin läpi vuorojemme kannalta oleellisia asioita, kuten sairaalalle kuuluvaa päivystysaluetta, puhelimeen vastaamista, yleisimpiä päivystyspotilaita ja niiden hoitoa, anamneesin ottamista, triagen arviointia ja meille kuuluvia tehtäviä. Kummassakin infossa muistutettiin, että pitää kysyä jos ei tiedä tai osaa tehdä jotain. Niin HES:in kuin PES:inkin puolella henkilökunnalla ja opiskelijoilla on oma värikoodinsa vaatetuksessa, jota varsinkin ensimmäisten päivystysvuorojen kohdalla joutui miettimään. PES:illä olimme kokoharmaissa ja HES:illä siniharmaissa vaatteissa. Vitosilla oli omat värinsä, samoin eläinlääkäreillä. Työvaatteisiin kuului sairaalan puolesta paita ja housut ja jalkineet piti itse hankkia. Kriteerinä kengille oli lähinnä se, että niiden on oltava helposti puhdistettavissa. PES:illä suosituimpia kenkiä olivat crocsit, sandaalit tai vaikka lenkkarit ja HES:illä piti jalassa olla turvakengät. HES:iltä löytyi turvakenkiä myös lainaan, jos ei omia ollut ehtinyt tai halunnut hankkia. Suositeltavaa lienee kuitenkin hankkia omat turvakengät, jos edes vähänkään kuvittelee tekevänsä töitä isojen eläinten kanssa tai jos haluaa huolehtia jalkojensa mukavuudesta, sillä HES:in lainakengät ovat jo aika monessa jalassa pyörineet eivätkä millään tapaa mukavimmasta päästä.

Jalkineiden lisäksi päivystysvuorojen tavaravuoreen kuuluivat stetoskooppi, kuumemittari, sakset, kello, kyniä, tussi ja jonkinlainen vihko tai paperinpala omille muistiinpanoille. Stetoskoopit olimme ostaneet jo kolmosvuoden aikana yhteistilauksella ennen Saaren viikkoa (1/2 ja 2/2). Ensimmäisessä päivystysvuorossa Littmannit kaulaan ripustaessa tuli kyllä innostunut ja odottava fiilis tulevasta. Stetareiden pariksi kuuluu tietysti pieni kello, jonka osa tilasi ebaystä ja osa ties mistä. Kuumemittareita löytyy vähintään apteekeista, mutta suosittelen erityisesti tuota nopeasti lämmön mittaavaa vihreää eläinmallia, sitä useimmilla klinikoillakin käytetään. Pienistä saksista on ollut monessa päivystysvuorossa paljon hyötyä taskun pohjalla, kun potilaan vierestä ei kovin kauas pääsekään irtoamaan ja saksia ei koskaan tarvittaessa löydy mistään. Kuulakärkikyniä tarvitsee aina ja mieluusti useampia, koska nekin katoilevat ja unohtuvat eri puolille sairaalaa. Tussista on erityisen paljon hyötyä verinäyteputkia merkittäessä, mutta kannattaa huolehtia ettei tussi ole vesiliukoinen. Vihkoja ja papereita löytyi vaikka mistä kaupoista, mutta vihkoon kannattaa muistaa kirjoittaa nimensä jos on yhtään hajamielinen ja taipuvainen unohtamaan sen paikkaan x. Itse käytin ns. raapusteluvihkoa ja lisäksi toista vihkoa, jossa oli joitakin hyödyllisiksi kokemiani muistiinpanoja. Tein omat muistiinpanovihkot pieneläimille ja hevosille ja raapusteluvihkoon kirjasin esimerkiksi johonkin potilaaseen liittyviä tietoja, kuten statuksia, tai puhelimessa saamaani anamneesia.

Päivystysvuoron päätteeksi taskujen tyhjennys.

Näitä luettelemiani tavaroita itse kuljetin mukana joka päivystysvuorossa paidan rinnukseen kiinnitetyn nimilapun lisäksi. Välillä tavaraa tuntui olevan vähän turhan paljon taskujen kokoon nähden, mutta ilmankaan en olisi osannut olla. Päivystysvuoroissa kannatti myös muistaa pitää huolta omista tavaroistaan, sillä varsinkin kynät, sakset ja joskus jopa stetoskoopit kyllä lähtivät milloin eläinlääkärin, milloin toisen opiskelijan matkaan. Yli 100 € stetoskooppeja ei kovin montaa uutta halua ostaa, kynästä nyt ei niin väliä. Jokaisesta päivystyksestä olisi silti varmasti selvinnyt ilman mitään edellä mainituista tavaroista, mutta ilman juotavaa ja ruokaa ei. Sairaalasta löytyy kyllä vaikka mitä välineitä, mutta omasta ravitsemuksesta ja nesteytyksestä pitää ehdottomasti muistaa huolehtia. Valitettavasti välillä päivystysvuorot olivat sellaista hullunmyllyä, että kunnon ruokailusta sai vain haaveilla. Tällöin erilaiset välipalapatukat ja hedelmät osoittautuivat kultaakin kalliimmiksi. Onneksi useimmiten kuitenkin oli aikaa syödä kunnollakin ja pitää hetken taukoa meille opiskelijoille varatussa kandikeittiössä, jonka jääkaappiin pystyi omat päivystyseväänsä jättämään.

Päivystysvuoroilla pääsi näkemään ja tekemään paljon, jotkut vähän enemmän kuin toiset, mutta varmasti jokainen oppi monta asiaa. Pieneläinpuolella tyypillisiä olivat ripuli- ja oksennuspotilaat, traumapotilaat kuten HBC:t (hit by car) ja FFF:t (free falling feline), pyometrat, GDV:t (mahalaukun laajentuma ja kiertymä), vierasesineet, myrkytykset, erilaiset kohtaukset sekä virtsaamisvaikeudet. Hevospuolella ähkyt, ontumat, haavat niin raajoissa, ruumiissa kuin silmissäkin sekä vastasyntyneet varsat keväällä työllistivät meitä. Se huono puoli päivystyksissä on, että päivystyksiin tuleviin potilaisiin ei pysty perehtymään kunnolla etukäteen. Luennoilla oli kuitenkin jo muistuteltu näistä tyypillisistä potilaista, joten niitä pystyi vähän opiskella etukäteen. Toki hevosluennot olivat vasta tammikuussa ja syksyn HES-päivystyksissä oli aina enemmän tai vähemmän pihalla, mutta aina silloin, kun joku asia oli luennolta entuudestaan tuttu, se helpotti asioiden ymmärtämistä huomattavasti.

Päivystysvuoroissa oli PES:illä pääsääntöisesti useampia vitosia, hoitajia sekä eläinlääkäri tai eläinlääkäreitä kellonajasta riippuen. HES:illä oli yleensä yksi vitosvuosikurssilainen hoitajan/hoitajien sekä eläinlääkärin/eläinlääkärien lisäksi. Niin HES:illä kuin PES:illäkin meitä nelosia eli pikkukandeja oli yleensä kaksi yhtä päivystysvuoroa kohti. Päivystyksissä pääsi tyypillisesti esimerkiksi kotiuttamaan potilaita, ottamaan uusia potilaita sisään ja kirjaamaan anamneesia sekä tekemään potilaille yleistutkimusta, keskustelemaan eläinlääkärin kanssa löydöksistä ja miettimään mahdollisia jatkotutkimuksia tai hoitoja, ottamaan verinäytteitä ja tutkimaan niistä erilaisia arvoja, pistämään injektioita eläimiin, kanyloimaan, ultraamaan, ottamaan röntgenkuvia, rektalisoimaan, letkuttamaan ja aina välillä joku onnekas pääsi mukaan leikkaukseenkin. Yksi tärkeimpiä asioita päivystystyössä oli kommunikointi omistajien kanssa, vaikkei varsinkaan aluksi ehkä osannutkaan kysyä juuri oikeita kysymyksiä. Välillä on ollut hieman turhauttavaa se, että ihmiset puhuvat ensin kandille yhtä ja sitten hetken päästä eläinlääkärille toista, mutta ihmismuisti ei aina toimi kovin aukottomasti ja juuri ne oikein asetellut kysymykset voivat saada mieleen palaamaan jonkin ehkä jo kauan aikaa sitten tapahtuneen mitättömältäkin tuntuvan asian.

Taskujen tyhjennyksessä löytyy usein kuumemittarin suojuksia ja liukastetta.

On ollut haastavaa välillä laittaa omat tunteensa syrjään, kun joku potilastapaus on liipannut liian läheltä omia kokemuksia eläimenomistajana tai kun omistaja on ollut eläimensä kärsimyksen äärellä surun murtama. Seuraavassa hetkessä toisen potilaan kanssa onkin sitten monesti pitänyt vaihtaa mielentilansa täysin toiseen ääripäähän, jopa iloiseksi. Välillä olen ihaillen seurannut vierestä sitä, miten ammattitaitoiset eläinlääkärit osaavat keskustella omistajan kanssa omistajan itse ollessa sokeutunut oman eläimensä tilalle tai kun omistaja ei ole valmis päästämään eläimestä irti. Sanat sanotaan nätisti, mutta tiukasti, ketään syyllistämättä, jotta eläimen ei enää tarvitsisi kärsiä. Suurinta rakkautta on osata päästää ajoissa irti. Toiset potilaat ovat jo nyt jättäneet jälkensä sydämeeni ja muutama kyynelkin on saattanut päivystysvuoron jälkeen tirahtaa. Tähän henkiseen puoleen ei meitä ole juurikaan etukäteen valmisteltu, mutta henkisesti päivystyksissä ei todellakaan ole aina helppoa. Se kannattaa tiedostaa etukäteen, että kun kyse on päivystyksestä, jonne tulee hätätapauksia, eivät kaikki selviä aina hengissä. Kuljemme käsi kädessä kuoleman kanssa, koska se on yksi hoitokeino muiden joukossa. Kipu ja kärsimys loppuu siihen, ja moni pitkäaikaissairaan eläimen omistaja on suorastaan kiitollinen, kun eläinlääkäri ehdottaa eutanasiaa yhtenä, toisinaan ainoana vaihtoehtona.

Välillä päivystysvuorot ovat olleet todella kiireisiä ja välillä taas hyvinkin hiljaisia. Hiljaiset hetket on voinut hyödyntää keskustelemalla eläinlääkäreiden, hoitajien tai muiden opiskelijoiden kanssa kaikesta maan ja taivaan välillä, harjoittelemalla esimerkiksi jotakin toimenpidettä opetus- ja tutkimuskäyttöön luovutetuilla eläimillä, tekemällä jotain palautettavia tehtäviä tai lukemalla tenttiin. Kiireisissä vuoroissa monesti stressi kiristää itse kunkin pinnaa, mutta valitettavasti yhdellä ihmisellä on kiireessäkin vain kaksi kättä ja yksi pää käytettävissään. Kiireessä tilannetta helpottaa se, jos osaa tehdä erilaisia toimenpiteitä itsenäisesti, mutta vaikkei osaisikaan, on monesti joku osannut neuvoa kysyttäessä. Oma aktiivisuus on tarpeen, koska ei kukaan tiedä mitä opiskelija jo osaa ja mitä ei. Erityisesti kevään päivystysvuoroilla tuli ehkä vähän sellainen olo, että meidän pikkukandienkin oletettiin osaavan jo paljon enemmän kuin ehkä osasimmekaan. Kaikki eivät ole päivystysten aikana kaikkea päässeet tekemään, joten on ollut vähän tuuristakin kiinni, millaisia potilaita omiin päivystysvuoroihin on sattunut tulemaan.

Hiljaisen päivystysvuoron tenttiinlukuhetki.

Kiireisinä päivinä on välillä ollut vähän haasteita päästä lähtemään omasta päivystysvuorosta ajoissa kotiin, ja aina ei ole itse halunnutkaan lähteä kesken jonkun mielenkiintoisen tapauksen. On kuitenkin jokaisen itse päätettävissä, miten näissä tilanteissa haluaa toimia, mutta eläinlääkärit eivät välttämättä katso kovin hyvällä, jos kesken potilaan tutkimuksen kellon lyötyä tasan 22.00 pikkukandi heittää hanskat tiskiin ja ilmoittaa lähtevänsä kotiin. Työmoraalista on puhuttu meille nyt tämän vuoden klinikkavuosi-infossakin. Toisaalta meille on annettu tietty pituus vuorolle ja näiden vuorojen lisäksi nelosella odottivat monesti aikaisin aamulla alkavat luennot. Omat rajansa kannattaa tässäkin asiassa tuntea, sillä puoli yötä valvoneena väsyneenä luennoilla istuminen ei välttämättä ole oppimisen kannalta tehokkainta. Toki kuten mainitsin aiemmin, kliinisessä työssä oppii vähän eri lailla asioita kuin luennoilla ja joskus voi oikeasti tulla vastaan joku once-in-a-lifetime -potilas, jota ei ehkä kannata jättää väliin.


Kaikkiaan päivystykset ovat olleet varmasti kaikille monin tavoin opettavaisia. Sairaalan tilat, laitteet ja henkilökunta ovat tulleet vähitellen tutuiksi ja on helpompi aloittaa klinikkavuosi edes vähän tutussa ympäristössä. Vaikka ensimmäiset sähköpostiviestit päivystyksistä reilu vuosi sitten ehkä toivat mukanaan vähän ahdistusta, näin jälkikäteen ajatellen ei vuoroja kuitenkaan ollut liikaa. Osalla saattoi olla päivystysvuoro juuri tenttiä edeltävänä iltana, mutta nämäkin olivat tiedossa hyvissä ajoin etukäteen eikä niiden periaatteessa olisi pitänyt aiheuttaa ongelmia (paitsi ehkä viimeisenä iltana paniikissa lukeville). Vuorojen vaihto onnistui yleensä aika helposti, paitsi nuo tenttejä edeltävät vuorot harvoin olivat kovin suosittuja.

Päivystyksistä sai hyvää esimakua tulevasta, mutta onhan tässä vielä aika paljon opittavaa seuraavan vuoden aikana. Jonkin verran päivystyksiä on vitosellakin luvassa, mutta hyvin erilaisella systeemillä kuin nelosen aikana. Siitä varmasti lisää myöhemmin!

Kesäkuvioita

Jälleen on yksi vuosi eläinlääkiksessä selätetty ja on syytä juhlistaa 2/3 eläinlääkäriyttä! Nelosvuosi on ollut todella raskas, ja opiskeltavan asian määrä valtavan suuri. Toisaalta on ollut ilo opiskella nimenomaan niitä käytännöllisempiä asioita, tätä on se kolme vuotta jo odotettukin malttamattomana. Tämän vuoden aikana on kuitenkin ymmärtänyt erityisen hyvin sen, miksi edelliset kolme vuotta on opiskeltu asioiden perusteita. Vahva perusta helpottaa todella paljon tässä vaiheessa, kun ei tarvitse opetella kaikkea pelkästään ulkoa, vaan ymmärtää syyt esimerkiksi sairauksien taustalla ja miksi mitäkin hoitoa käytetään tai ei käytetä.

Kesä kuluu vuosikurssillamme töissä, tekemällä ensi vuoden klinikkaopintoja etukäteen, lomailemalla, matkustelemalla, vaihdossa tai teurastamo- tai AVI-harjoittelussa, kuka missäkin. Jokunen meistä pääsi kesäksi töihin Pieneläinsairaalaan eläintenhoitajaksi, näistä paikoista ilmoiteltiin alkuvuodesta sähköpostilla ja hakuprosessiin kuului mm. ryhmähaastatteluja. Hevossairaalassakin taitaa kesällä olla vuosikurssilaisiamme kesätöissä. Osa työskentelee yksityisillä klinikoilla, kuten on tehnyt opintojen ohellakin. Jotkut tekevät aivan muita töitä, jotkut eivät tee töitä ollenkaan. Monesti puhutaan, että kannattaisi olla klinikalla töissä opintojen ohella, mutta asia ei ole niin yksioikoinen. Opiskelu on kuitenkin se ykkösasia, joten jos ei aika riitä opiskeluun ja työntekoon samanaikaisesti, kannattaa miettiä toisesta luopumista. Joskus taas on pakko tehdä töitä, koska opintotuki ei hirveän pitkälle riitä. Näiden asioiden kanssa jokainen meistä joutuu tasapainoilemaan. Käytännön toimia oppii kyllä klinikkavuonnakin, mutta tokihan on huomattavasti helpompi ja nopeampi tehdä asioita, joita jo osaa. Rutiinia ei muodostu, jos ei asioita tee.

Äitienpäivän valkovuokkomeri metsässä.

Vitosvuosi vietetään kliinisten opintojen parissa eli vaihdellen Pieneläinsairaalan, Hevossairaalan ja Tuotantoeläinsairaalan välillä. Klinikkavuoden taakkaa voi keventää aloittamalla kliiniset opinnot jo kesällä. Mahdollisuus on valita 2 tai 4 viikkoa klinikkaa kesän aikana, mutta 4 viikkoa valittaessa pitää valita kaksi eri yksikköä. Suurin osa, yli 2/3 vuosikurssistamme valitsi vähintään 2 viikon klinikkajakson. Valittavana oli Hevossairaala, pieneläinkirurgia, Tuotantoeläinsairaala sekä yleispoliklinikka, joihin kuhunkin oli tietty määrä paikkoja ja joihinkin vain rajatut osallistumisviikot. Lähes jokainen halukkaista sai ykkös- tai kakkostoiveensa. Loput vapaista paikoista jaettiin sitten niiden kesken, jotka halusivat tehdä yhteensä 4 viikkoa klinikkaa kesällä. Melkein puolet vuosikurssistamme valitsi 4 klinikkaviikkoa kesälle. Se hyvä puoli kesän uhraamisessa klinikalle on, että tällä voi ansaita itselleen vitosvuoden ajalle vähän lisää lomaa tai jopa päästä pari viikkoa ennen muita ensi keväänä praktiikkaan (4 viikkoa klinikkaa tekevät).

Vapaata klinikkavuoden keskelle saa myös suorittamalla viikon mittaisen pakollisen teurastamo- tai AVI-harjoittelun kesällä. Moni jo teurastamoissa ollut haluaa mieluummin tehdä harjoittelunsa AVI:ssa eli aluehallintovirastossa, mutta kesällä valitettavasti kovin moneen AVI:in ei välttämättä pääse. Jos tätä harjoittelua ei tee kesällä, sille on varattu viikko klinikkakierron kauniissa mosaiikkimaisessa "lukujärjestyksessämme". Tässä kyseisessä klinikkakiertolakanassa on jokaisen opiskelijan klinikkakierto listattuna taulukossa ja eri yksiköt eri värillä, siitä siis tämä mosaiikkimaisuus.

Omaan kesääni kuuluu myös klinikkaopintoja, mutta toivottavasti ehdin myös vähän lomaillakin. Ensi vuodesta ei ole varmasti tulossa kovin helppo, kun yhtäkkiä pitäisikin osata muuttaa edellisvuosien teoria käytäntöön. Odotan klinikkavuotta innolla ja vähän jännityksellä, kauhu on ehkä vähitellen jo väistynyt päivystyskokemusten myötä ja uskon jopa selviäväni siitä. 😄

Kaiken kiireen keskellä ehdin toivottavasti vielä palailla kevään kursseihin. Lisääntymistiede, Kliininen tuotantoeläinlääketiede ja Teurastamohygienia odottavat vielä kirjoittamisinspiraatiota (ja aikaa).


Siihen asti, ihanaa alkanutta kesää!

Hevosen suolisto - evoluution virhe

Kevät on jälleen kerran mennyt ihan hujauksessa ohi - vastahan sitä oli pimein aika vuodesta ja nyt saa jo haistella YES:iltä kohti lounasravintolaa astellessaan keväistä lehmänpaskan hajua (aivan tämän ravintolan vieressä on siis Viikin opetus- ja tutkimustilan navetta, jossa muuten juuri taas vietettiin laidunkauden avajaisia!). Väärinkäsitysten välttämiseksi todettakoon, että kuulun siihen kastiin, joiden mielestä nämä hajut kuuluvat kevääseen. Tallilla saattaa tuoksahtaa omanlaisensa tuoksu hevosissa, koska piehtarointi märässä maassa +/- lantakasassa on hevosten mielestä se toiseksi paras homma heti syömisen jälkeen. Ensimmäisen nurmirehun niittoa odotellessa, se se vasta tuoksu onkin!

Taivaalla viime aikoina hämmästyttävän usein havaitun kuuman valolähteen takia oma kirjoittelumotivaationi ja aikani on valitettavasti jälleen hävinnyt olemattomiin. Pikkulintujen lauleskelu kuitenkin paljasti tämän vuoden pääsykokeen olevan jo ensi viikolla, joten päätin suorittaa pienen ryhtiliikkeen ja korjata asian. Onneksi näitä tämän kevään kursseja ei nyt ihan mahdottomasti ole ollut koska osa niistä on ollut pitkiä kuin nälkävuosi, joten ehkäpä saan vielä nelosvuodenkin opinnot blogissa päätökseen ennen klinikkavuotta! Pahoitteluni kuitenkin niille, jotka ovat ahkerasti täällä käyneet kurkkimassa uusien päivitysten toivossa - ymmärrätte sitten nelosvuonna eläinlääkikseen päästyänne, miksei sitä aikaa vain ole. 😉 Mutta viimeiset tsempit vielä uusille hakijoille. Ehkä teistä joku on vielä heppatyttökin ja saa tästä jonkun erityisen motivaatiopuuskan.

Tämän vuoden ensimmäinen kurssi tykitettiin käyntiin tammikuussa hevosten parissa. Aikamoisella vauhdilla se tosiaan alkoikin, sillä kirurgian osuuden pakolliset ennakkotehtävät piti palauttaa jo ennen luentojen alkua. Moni oli tietenkin jo ehtinyt suunnitella joululomallensa kaikenlaista ohjelmaa, johon eivät kyseiset ennakkotehtävät kuuluneet, niistä kun vasta niin myöhään meille ilmoitettiin. Kiireessähän tunnetusti saa asiat nopeasti tehtyä, joten uskoakseni kenenkään kurssisuoritus ei jäänyt ennakkotehtävistä kiinni. Itse ennakkotehtävät olivat kyllä tosi hyödyllisiä, vaikka niiden tekemiseen saikin aika paljon aikaa kulumaan.

Kirurgian ennakkotehtävään tarvitsi aika kasan materiaalia...

Kirurgian ennakkotehtävissä kertailtiin röntgenkuvauksen suuntia sekä anatomiaa. Omia taiteellisia lahjojaan pääsi käyttämään viiden piirrustuksen avulla, sillä meidän piti piirtää ja nimetä hevosen alaraaja, etupolvi ja kinner luineen ja nivelineen sekä etu- ja takaraajan ojentajat ja koukistajat ja niiden kiinnittymispaikat. Luentojen jo alettua kävi ilmi, ettei meidän suinkaan olisi tarvinnut piirtää kaikkia raajojen lihaksia, vaan distaaliosa olisi riittänyt. 😏 No, eipä kai tästä lisäpiirtelystä varsinaisesti haittaakaan ollut, hyvä vain että tuli kaikki kerrattua. Toki aika paljon vähemmän aikaa olisi näihin töherryksiin kulunut, kun ohjeistus olisi ollut alun perinkin oikein.

Hevossairauksien kurssi oli kolmen viikon kokonaisuus, joista ensimmäinen viikko opiskeltiin kirurgiaa ja seuraavat kaksi viikkoa syvennyttiin sisätautioppiin. Luentoja oli pääasiassa aamupäivisin klo 8-12 ja useimmiten iltapäivät olivat vapaata. Lähinnä ennakkotehtäviin ja muutamiin muihin kurssin aikaisiin tehtäviin liittyi läsnäolopakollinen purkutilaisuus, mutta muuten luennot olivat jälleen vapaaehtoisia. Lisäksi hevoskirurgiaan liittyi pakollinen ontumatutkimus- ja sideharjoitus.

Opinto-opas kertoo Hevossairauksien tavoitteista näin:

Opiskelija osaa

• tehdä ontumatutkimuksen sekä eri elinryhmiin liittyvät kliiniset tutkimukset

• tunnistaa hevosen yleisimmät sairaudet

• valita oikeat diagnostiset testit diagnoosiin pääsemiseksi

• suunnitella hoidon ja arvioida ennusteen 

• antaa riittävän ensiavun ja hoidon haava- ja traumatapauksissa

• erottaa erikoiseläinlääkärin hoitoa vaativat sairaudet

Kirurgian ennakkotehtävien piirtely osoittautui heti hyödylliseksi kertaukseksi anatomiasta, sillä kirurgian osuus alkoi heti hevosen ontumilla ja nivelsairauksilla. Käsittelimme monipuolisesti ontumatutkimuksen eri osa-alueita ja niistä saatavia vinkkejä ongelman aiheuttajista. Ontuminen ei aina ole niin mustavalkoista kuin omistajat monesti saattavat luulla, sillä esimerkiksi yhden jalan näkyvä ontuma ei poissulje toisenkin jalan ontumaa, vaan hevonen saattaa ontua vain kipeämpää/pahempaa jalkaansa. Siksi on tärkeää tehdä aina ontumatutkimus erittäin huolellisesti, huolimatta siitä kuinka hevonen "ontuu selvästi oikeaa etujalkaansa". Nivelsairauksista oli ensin eräänlainen yleisluento, jolla kertasimme nivelen normaalin rakenteen ja toiminnan, nivelnesteen normaalit solu- ja proteiiniarvot sekä nivelsairauksien etiologiaa, patogeneesiä ja oireita.

Kavioperäisiin ontumiin liittyen kertasimme kavion rakenteen ja toiminnan, kavion tutkimisen osana ontumatutkimusta, diagnostiikkaa ja muutamia sairauksia. Yleisimpänä kavioperäisen ontuman aiheuttajana kävimme huolellisesti läpi kaviopaisetta ja sen hoitoa, sekä erilaisia vierasesineitä, ruhjeita, halkeamia, sädemätää ja murtumia. Sädeluuontumasta oli oma luentonsa, jossa käytiin läpi etiologiaa, diagnostiikkaa, oireita, hoitoa ja ennustetta. Etu- ja takajalkojen ontumista oli omat luentonsa, joissa puhuttiin mm. nivelrikosta, murtumista, periostiitista ja sekvestereistä, etupolvivaurioista, irtopaloista, kinnerpateista ja jänispateista.

...ja sisätautien ennakkotehtävään sitten vähän lisää.

Nivelsairauksista oli vielä oma spesifi luentonsa, jossa käytiin tarkemmin läpi eri sairauksia, niiden tyyppipaikkoja ja oireita sekä nivelsairauksien hoitoa. Nivelinfektioista oli myös oma luentonsa, jossa käsiteltiin aikuisten ja varsojen niveltulehduksia erikseen. Varsojen jalkaongelmista käytiin läpi toivottomia tapauksia ja niitä, jotka ajan myötä korjaantuvat itsestään tai joita voidaan tavalla tai toisella hoitaa. Jännevaurioiden osalta puhuimme niin pinnallisen kuin syvän koukistajajänteen ja hankositeen eri osien vaurioista, diagnostiikasta, hoidosta ja ennusteesta. Hevosten selkäongelmista fysioterapeutti Heli Hyytiäinen piti meille oman mielenkiintoisen luentonsa, josta ainakin itse nappasin mukaani paljon hyviä vinkkejä käytännön tutkimusten tekemiseen. Tälläkin luennolla (kuten lähes kaikilla heppakurssin luennoilla) korostui se, miten tärkeää on hallita hevosen anatomia erittäin hyvin.

Haavahoidon osuus oli pitkälti tuttua jo Pieneläinkirurgian Pehmytosakirurgiasta, mutta toki hevosilla haavojen hoito tehdään vähän eri mittakaavassa ja eläimen iso koko aiheuttaa omat haasteensa. Kertasimme haavan paranemisen vaiheita ja hevosen erityispiirteet eli esimerkiksi liikalihan eli liian granulaatiokudoksen kasvun mahdollisuuden. Puhuimme hevosilla aika yleisestä selluliitista ja sen hoidosta. Murtumista oli oma luentonsa, jossa muistutettiin meitä siitä, että kaikkia murtumapotilaita ei suinkaan tarvitse aina tappaa. Esimerkiksi murtuman sijainnista, hevosen iästä ja käyttötarkoituksesta riippuen ennuste voi vaihdella merkittävästi ja nykyisin Hevossairaalassakin tehdään jos jonkinlaista kirurgiaa.

Hevoskirurgiaan liittyen saimme muutaman potilastapauksen selvitettäväksi ja näiden purkutilaisuus oli siis pakollinen. Tapausten tekeminen oli kyllä hyödyllistä, sillä potilaat olivat aika "tyypillisiä" potilaita, joita meillekin jälleen kerran varmasti tulee ennemmin tai myöhemmin vastaan. Luennoilla mukana olleille ne olivat varmaan suhteellisen helppoja tehdäkin, sillä alusta saakka meille korostettiin, että meille opetetaan niitä oleellisimpia asioita, ei pelkkää nippelitietoa.

Ontumatutkimus- ja sideharjoituksessa kokoonnuimme pienissä ryhmissä parin tunnin harjoitukseen Hevossairaalaan. Harjoitukset oli sopivasti viikon loppupuoliskolla keskiviikkona ja torstaina iltapäivällä sekä kolmella ryhmällä vielä perjantaina. Siihen mennessä olikin jo suurin osa ellei kaikki kirurgian luennot käyty läpi ja oli aika hyvä käsitys erilaisista vaurioista ja niiden aiheuttamista oireista. Pienet ryhmät jaetiin harjoituksissa vielä puoliksi, joista toinen puolisko meni ensin harjoittelemaan palpaatiota ja toinen siteiden tekoa, kummassakin opetushevosemme Sylvi ja Ville harjoituskappaleina. Palpaatioharjoituksessa saimme pitkän listan rakenteita, jotka piti paikallistaa elävästä hevosesta. Etsimme oikeita puudutus- ja nivelinjektiokohtia ja harjoittelimme mm. ontumatutkimuksen taivutuskokeiden tekemistä. Sideharjoituksessa teimme niin kaviohauteen kuin raajan distaaliosienkin siteitä. Hyödyllisiä harjoituksia kaikki ja näille taidoille tulee varmasti käyttöä (ja osittain on jo ehkä päivystyksien aikana tullutkin).

Huomasin myös taas miten kivoja To do -listat ovatkaan. Ihana rastittaa tai vetää yli valmiiksi saatu tehtävä!

Sisätautioppi alkoi pakollisella johdantotilaisuudella, joka oli heti maanantaiaamuna. Tästä pakollisuudesta ja aikataulusta voi olla montaa mieltä, varsinkin kun meillä ei ollut samana päivänä yhtään mitään muuta luentoa ja tilaisuuteen meni alle puoli tuntia aikaa... Seuraavana aamuna jatkoimme pakollisen hammasesitehtävien purkutilaisuuden parissa. Tässä esitehtävässä piti nimetä hampaiden anatomisia rakenteita, numeroida ja nimetä hampaita, kertoa eri ikäisten hevosten hampaiden eroista, selittää kiillepiikkien muodustumista ja selitellä muutamia hampaisiin liittyviä termejä. Hyvä alku purkua seuranneille hammasluennoille, jotka meille piti hevosten hammashoitoja nykyisin päätyönään tekevä eläinlääkäri Leena Karma. Näillä luennoilla kertasimme vielä tarkemmin hampaiden anatomiaa, joka on aika poikkeava verrattuna esimerkiksi pieneläimiin ja ihmisiin. Siksi esimerkiksi ihmisten hammaslääketieteen menetelmät eivät ole välttämättä aina suoraan käyttökelpoisia hevospuolella, ja tätä voi olla joidenkin ihmispuolen hammaslääkärien vaikea ymmärtää. Kävimme läpi hammasperäisen kivun aiheuttamia hyvinkin epämääräisiä oireita, suun ja hampaiden tutkimusta ja siinä tarvittavia välineitä, anamneesin tärkeää roolia, erilaisia vikoja ja sairauksia, niiden diagnostiikkaa ja hoitoa sekä hampaiden poistoa. Tämä oli todella kattava ja tärkeä paketti ja hyvä muistutus siitä, miksi on oikeasti tärkeää, että hevosen hampaita tutkii ja hoitaa juuri eläinlääkäri.

Varmaankin yksi sisätautiopin tärkeimmistä sairauksista oli ähky, jolle oli pyhitetty useampia luentoja ohjelmastamme. Johdatuksena tähän yksi esitehtävistämme käsitteli ruuansulatuskanavaa ja sen purkutilaisuus oli pakollinen. Esitehtävissä kerrattiin hevosen normaalit vitaaliarvot, suoliston anatomiaa, heinän matkaa ruuansulatuskanavan läpi, hevosen yleisimpiä sisäloisia, yleisimpiä vatsaonteloperäiseen kipuun käytettäviä lääkkeitä, kudosturvotuksen mekanismeja ja muutamia termiselityksiä. Ähkyluennoilla kävimme läpi ähkyn etiologiaa, diagnostiikkaa, oireita, hoitoa, eri ähkytyyppejä ja niiden ennusteita. Jostain käsittämättömästä syystä hevoselle on evoluution myötä muodostunut sellainen suoliston rakenne, joka mahdollistaa sen kiertymisen itsensä ympäri, tunkeutumisen vatsaontelossa oleviin valmiisiin aukkoihin, tukkeutumisen kapeiksi jääneistä kohdista tai muuten vaan mahdottomilta tuntuvat kiemurtelut aivan vääriin paikkoihin ja asentoihin. Näitä me eläinlääkärit yritämme sitten epätoivoisesti diagnosoida ja hoitaa parhaamme mukaan.

Käsittelimme luennoilla myös laihtuvia ja ripuloivia hevosia, mahahaavoja, ruuansulatuskanavan farmakologiaa, munuais- ja virtsatiesairauksia, maksasairauksia, sydän- ja verenkiertoelimistön sairauksia sekä mikrobilääkkeiden käyttöä hevosilla. Hengitystiesairauksista oli useampi luento, joilla käytiin läpi diagnostiikkaa ja eri sairauksia niin ylä- kuin alahengitysteissäkin. Hengitystiesairauksiin liittyi myös kotitehtävä, jossa piti perehtyä annettujen materiaalien avulla itsenäisesti pääntautiin ja vastailla kahteen eri potilastapaukseen liittyviin kysymyksiin. Näiden kotitehtävien purkutilaisuus oli myös pakollinen.

Flash cardit jälleen käytössä.

Endokrinologiaan ja kaviokuumeeseen liittyvän esitehtävän purkutilaisuus oli jälleen pakollinen. Näissä tehtävissä kerrattiin hypofyysin rakennetta ja sen erittämiä hormoneja, glukoosimolekyylin matkaa suolesta lihassoluun, kavion uusiutumista, hevosen heinäntarvetta ja joitakin termiselityksiä. Endokrinologiassa käsittelimme metabolista syndroomaa (EMS),  PPID:tä, kaviokuumetta, anemiaa, akuuttia koliittia ja endotoksemiaa. Elintasosairaudet, kuten lihavuus ja sitä kautta esimerkiksi EMS, ovat tulleet myös hevosten ongelmaksi ja ne altistavat monille muille sairauksille. Yksi suurimmista tähän vaikuttavista tekijöistä lienee ihminen (omistaja) itse, vaikka monesti asian kieltäminen ja epäusko taitaa olla se mitä eläinlääkärit työssään kohtaavat. Lihasongelmista, endokrinologian potilastapauksista sekä rokotuksista ja matolääkityksestä käsittelevistä luennoista kirjoittelinkin jo aiemmin. Ennaltaehkäisevää terveydenhuoltoa eli rokotuksia ja loishäätöjä koskien saimme kotitehtävän, jonka pakollinen purkutilaisuus oli seuraavana päivänä. Tämäkin tehtävä oli aika helppo ja nopea tehdä, jos luennoilla oli malttanut olla hereillä. Tämän purkitilaisuuden jälkeen käsittelimme vielä hevosten ihosairauksia, joissa riittääkin sitten taas opiskeltavaa ja tunnistettavaa. Niiden päälle oli muutama EKG-case, joita tutkailtiin ja diagnosoitiin yhdessä.

Sisätautioppiin liittyen saimme kurssin aikana käytettäväksemme pari iPadia, joihin oli ladattu sydänäänten kuunteluun liittyvä sovellus. Näitä padeja kierräteltiin opiskelijalta toiselle, että kaikki halukkaat saisivat harjoitella sydänäänten kuuntelua. Eiköhän tästäkin jotain hyötyä ollut, vaikka oikean eläimen auskultointi on kuitenkin vähän eri asia.

Heppakurssi oli aika iso ja kattava paketti, mutta ainakin tärkeimmistä asioista pääsimme jo hyvin kärryille. Kurssin asioita on jo ihan hyvin tullut kertailtua Hevossairaalan päivystyksissä ja onkin aika eri fiilis olla päivystyksissä nyt, kun jotain asioista vähitellen ymmärtääkin. Ainakin oma sisäinen hevostyttöni innostui tämän kurssin myötä taas lisää hevosista!