Klinikkavuosi: Pieneläinkirurgia, osa 2: Erikoisklinikat ja anestesiologia

Kirjoittelin aiemmin Pieneläinkirurgian ekassa osassa pehmytosakirurgiasta ja ortopediasta ja nyt on sitten erikoisklinikoiden eli neurologian, hampaiden ja oftalmologian sekä anestesiologian vuoro. Näistä siis yksi viikko vietetään anestesian parissa ja toinen erikoisklinikoilla. Luonnollisestikin aika pieni määrä potilaita ehtii esimerkiksi erikoisklinikoiden yksittäisten päivien aikana kuhunkin erikoisalueeseen liittyen tulla klinikkavuoden aikana vastaan, mutta onneksi näitä potilaita kuitenkin jokunen eksyy esimerkiksi päivystyksiin. Neurologiaa ja hampaita oli peräti kaksi päivää viikon aikana, silmille eli oftalmologialle riitti yksi päivä.

Neurologian päivinä paikalle piti ilmestyä 7.30. Aamulla tarkistettiin, oliko päivystykseen tai teho-osastolle ilmestynyt mahdollisia neurologisia potilaita. Päivän aikana otettiin anamneesia, tehtiin yleistutkimusta, seurattiin neurologisen tutkimuksen tekemistä yleensä eläinlääkärin toimesta, keskusteltiin vaurion lokalisaatiosta ja differentiaalidiagnooseista aiemmin opitun VITAMIN D:n mukaisesti, kertailtiin hiljaisempina aikoina luentomateriaaleja ja muisteltiin eri lääkityksiä. Välillä päästiin seuraamaan jatkotutkimuksia eli esimerkiksi magneettikuvausta ja keskustelemaan eläinlääkärin kanssa hoidosta ja ennusteesta. Ainakaan omat neuron päiväni eivät olleet kovin kiireisiä, joten kertaamiseen ja muisteluun oli hyvin aikaa. Aika paljon asioita oli jo ehtinyt unohtuakin, joten kertailu tuli tarpeeseen. Hyvää kertausta tuli myös neurologian ryhmätöissä, joissa kerrattiin esimerkiksi epilepsialääkityksen riittävyyden arviointia ja lääkityksen muuttamista. Kyllä näistä jotain hyötyä jo kesälläkin kieltämättä oli!

Hammasklinikalla kandin rooli oli pääasiassa eläinlääkärin toimien seuraamisessa ja keskusteluissa. Aamulla paikalle tultiin 7.30 ja otettiin potilas sisään, kyseltiin anamneesi huolellisesti erityisesti hammaspuolen asioita painottaen ja tehtiin potilaalle yleistutkimus. Hammaspotilaat olivat yleensä sairaalassa sisällä koko päivän mm. siksi, että hyvin usein vastaan tuli jonkinlaisia yllätyksiä ja potilaille pyrittiin tekemään mahdollisuuksien mukaan koko suun hoito samalla kertaa. Anestesian suunnitteli aina hammaspotilaillekin anestesiologiaan perehtynyt eläinlääkäri huomioiden kunkin potilaan terveydellisen tilanteen. Kandina pääsi osallistumaan monesti potilaan valmisteluun ennen hampaiden ja suun tutkimusta. Hammaskivien puhdistamista ultraääneen perustuvalla hammaskiven poistolaitteella pääsi harjoittelemaan eläinlääkärin valvovan silmän alla ennen muita toimenpiteitä, eli esimerkiksi suun tutkimusta, röntgenkuvausta, tai hampaiden poistoja.

Kumman suun lemmikillesi haluaisit?

Hammasasioista meille luennoitiin jo nelosella hyvin perusteellisesti, mutta valitettavasti eläinten hampaista huolehtiminen on edelleen hyvin olematonta eläinten omistajien keskuudessa. Ihan samalla lailla eläintenkin hampaat vaativat mekaanista puhdistusta eli sitä hampaiden harjausta, mitä ihmistenkin hampaat. Jo kesän aikana töissä ollessani oli enemmänkin sääntö kuin poikkeus joutua sanomaan vastaanotolle tulevien eläinten omistajille, että lemmikinkin suu vaatii hoitoa. Ja aika paljon pahempia suita ja hampaita tuli kyllä kandikesän aikana vastaan kuin mitä yliopistolla klinikkavuoden aikana ehti nähdä. Kun eläin pienestä pitäen opetetaan hampaiden harjaamiseen, ei asiassa pitäisi olla ongelmaa. Hampaiden hoitaminen, kuten toinen suosikkipaasauskohteeni eli eläinten ylipaino kun on hyvin pitkälti omistajasta kiinni.

Ennen oftalmologian päivää piti tehdä sisääntulotentti, jonka kysymyksissä kertailtiin monia silmätutkimukseen ja yleisimpiin silmäsairauksiin liittyviä asioita. Näitä asioita kertailtiin eläinlääkärin kanssa hiljaisempina aikoina ennen potilaita ja potilaiden välissä. Päivä alkoi tuttuun tapaan kello 7.30 ja aika samaa kaavaa noudatettiin kuin muillakin osastoilla, eli anamneeseja ja yleistutkimuksia ja sen sellaista. Yhden päivän aikainen potilasmäärä tosiaan oli hyvin suppea, mutta päivystykset osaltaan pelastivat tätäkin tilannetta. Näitä tyypillisiä päivystyksissäkin monesti nähtyjä silmäpotilaita tuli kyllä ihan kiitettävästi kesälläkin hoidettua ja käsittääkseni ihan hyvällä menestyksellä. Harmillisesti oftalmologiassa ei kovinkaan paljon päässyt itse tekemään, vaan päivä perustui pääasiassa eläinlääkärin toimien seurailuun. Onneksi oftalmologiassa oli jo silloin nelosen aikana erinomaiset harjoitukset, joiden avulla silmien tutkiminen ei tuottanut kesälläkään vaikeuksia (paitsi ehkä yhteistyöhaluttomien potilaiden kanssa).

Anestesiologian viikon aikana opettelimme mm. käyttämään Yliopistollisen eläinsairaalan hienoja, ihmisilläkin käytettäviä anestesialaitteita ja teimme anestesiasuunnitelmia eläinlääkärin valvovan silmän alla perusleikkauksiin eli esimerkiksi sterkkaan tai kastraatioon meneville potilaille. Tehtiin yleistutkimusta, arvioitiin potilaan riskiluokkaa, kanyloitiin, tehtiin induktioita, annettiin lääkkeitä, harjoiteltiin intubointia, seurattiin anestesialaitteiden lukuja ja käppyröitä, arvioitiin leikkauksenaikaisen kivunhallinnan riittävyyttä, valvottiin heräämistä, ekstuboitiin, arvioitiin leikkauksenjälkeisen kivunhallinnan riittävyyttä, tarvittaessa käytettiin koiria tarpeillaan ja valmisteltiin potilaita kotiinlähtöä varten. Myös elvyttämistä harjoiteltiin tätä tarkoitusta varta vasten suunnitellulla Jerry-koiralla, jonka kylkiluut olivat ilmeisesti saaneet jo aikamoista käsittelyä jonkun innokkaan elvyttäjän seurauksena. Anestesiakertomuksia pieneläimille piti tehdä viikon aikana yhteensä neljä ja hyväksytystä suorituksesta sai eläinlääkärin kuittauksen vihreään kirjaan.

Postoperatiivisen lääkitystarpeen arviointi. © Pertti Jarla

Aika moni nelosen anestesiologian luennoilta tuttu asia konkretisoitui huomattavasti selkeämmin, kun asioita pääsi kunnolla käytännössä tekemään. Anestesiologian parasta antia olivat varmaankin omien anestesiasuunnitelmien tekemisen lisäksi iltapäivisin järjestetyn diskussiot, joissa keskusteltiin esimerkiksi anestesian riskitekijöistä ja komplikaatioista, nesteytyksestä, eri lääkeaineista ja niiden vaikutuksista elimistössä anestesian aikana ja infuusionopeuksista eri lääkeaineille.

Niinkuin jo aiemmassa pieneläinkirurgian postauksessa sanoinkin, anestesia Pieneläinsairaalan kaltaisessa paikassa on aika eri tasoa kuin esimerkiksi Saarella tai monissa kuntaolosuhteissa. Monien omistajien voi olla hyvin hankala tätä käsittää ja anestesian turvallisuudesta ja riskeistä joutui kesälläkin töissä keskustelemaan omistajien kanssa. Aina ei ole mahdollisuutta valita sitä parasta mahdollista hoitoa eläimelle syystä tai toisesta, mutta sitten pitää hyväksyä se mahdollisuus, ettei myöskään lopputulos ole aina kaikista parhain eläimen kannalta. Tämä on välillä aloittelevana eläinlääkärinä haastava asia, sillä kukapa haluaisi olla se, joka joutuu kertomaan omistajalle että se tämänkertainen, näissä olosuhteissa ja näillä välineillä suoritettu paras ei riittänytkään eläimen pelastamiseksi. Se on aika raskasta ja oma riittämättömyys onkin yksi yleisimpiä eläinlääkäreitä piinaavista ajatuksista. Eläinlääkärikin on vain ihminen, vaikka moni aikamoisiin "ihmeisiin" välillä pystyykin.


Niin erikoisklinikoita kuin anestesiologiaakin oli suhteellisen vähän klinikkavuoden aikana, vaikka näitä asioita jatkuvasti eläinlääkärille praktiikassa tuleekin vastaan. Mieluustihan näitä osa-alueita hallitsisi paremminkin (ja mieluiten tietysti täydellisesti), mutta onneksi voi jatkokouluttautua ja opiskella asioita lisää ja tarvittaessa lähetää potilaita eteenpäin erikoisosaajille oman osaamisen loppuessa kesken. Ihan kaikkea ei kuitenkaan jokainen eläinlääkärikään voi osata.

Klinikkavuosi: Diagnostinen kuvantaminen

Hämärin jakso klinikkavuoden aikana ei välttämättä ole päivän lyhenemisestä johtuva pimeä ajanjakso talven lähestyessä, vaan se saattaa hyvinkin olla diagnostisen kuvantamisen parissa vietetty pariviikkoinen. Diagnostisella kun tuijotellaan erilaisia, pääasiassa mustavalkoisia kuvaruutuja, joissa kuvat ovat selkeämpiä pimeässä eli valojen ollessa pois päältä tai ainakin hämäräksi säädettyjä. Pimeissä kopeissa elely päivästä toiseen saattaa altistaa kandiparat myös väsymykselle, mutta onneksi diagnostisen kuvantamisen jakso on muuten kuitenkin suhteellisen rento pätkä.

Käytännössä diagnostinen kuvantaminen tarkoittaa nimensä mukaisesti kaikkia mahdollisia diagnostisen kuvantamisen keinoja, mutta klinikkavuoden ja ehkä loppuelämänkin aikana pääpaino oli näistä röntgenkuvauksessa ja ultraäänitutkimuksessa. Aina välillä eri osastoilta ja joskus diagnostiseltakin pääsi silti seuraamaan ja/tai avustamaan magneetti- ja CT-kuvauksissakin (ja se on kyllä siistiä, vaikka enimmäkseen sitä tunsikin  lähinnä olevansa vain asiansa osaavien hoitajien ja eläinlääkäreiden tiellä). "Pelkkien" röntgen- ja ultraäänikuvienkin tulkitseminen on ajoittain jokseenkin haastavaa, joten magneetti- ja CT-kuvat voi jättää kyllä ihan suosiolla asiantuntijoiden huoleksi. Toisaalta kyllä ne röntgenkuvatkin olisi järkevämpää jättää säännöllisesti näitä kuvia tuijottelevien asiantuntijoiden lausuttavaksi kuin kysellä maallikoiden mielipiteitä nettiin laitetuista huonolaatuisista kuvista... Kuvien tulkinnassa kun oikeasti hyvälaatuinen kuva ja riittävän tarkka näyttö ovat todella tärkeässä roolissa ammattitaidon lisäksi, muuten jotain oleellista voi jäädä huomaamatta tai jostain oikeasti merkityksettömästä asiasta voidaan tehdä virhediagnoosia. No, ei siitä sen enempää.

Diagnostisen kuvantamisen jaksolla vietettiin yhden viikon aamupäivät ultraäänitutkimusten parissa ja toiset röntgenkuvauksen maailmassa. Pienryhmä jaettiin suunnilleen puoliksi ja viikot vaihtuivat puolivälissä päittäin. Lisäksi viikkojen ohjelmaan kuului monesti iltapäivisin pakollisia, mutta erittäin hyödyllisiä harjoituksia. Maanantaisin ja keskiviikkoisin aikatauluun oli varattu virallisia kuvauksia eli tällöin otettiin erillisten ohjeiden mukaan röntgenkuvia lonkista, kyynäristä ja selästä ja ne lähetettiin Kennelliittoon eläinlääkärin lausuttaviksi. Virallisten kuvien ottaminen oli yksi pakollinen kohta vihreässä kirjassa ja se suoritettiin röntgenhoitajan opastuksella. Osa iltapäivistä oli varattu ultraäänitutkimuksen harjoitteluun, omatoimiseen opiskeluun joko tiettyjä aiheita kerraten tai case-röntgenkuvia tulkiten sekä näiden tapausten läpikäyntiin. Syömässä käytiin sopivissa väleissä, kun potilaita ei ollut tulossa tutkittavaksi.

Videolla Hevossairaalan magneetti, joka klinikkavuotemme aikana remontoitiin käyttöön.

Kolmosen diagnostisen kuvantamisen luennoilla käytiin niin röntgen- kuin ultraäänitutkimuksenkin perusteita läpi ja näitä asioita piti vähän kertailla ennen diagnostisen jaksoa, jotta mieleen palautui mitä esimerkiksi reverberaatio ja kaikuvoimistuminen tarkoittivatkaan. Jonkin verran röntgen- ja ultraäänitutkimuksia oli jo ehtinyt tulla niin nelosen kuin vitosenkin päivystyksissä vastaan, mutta toki vain "päivystyslaatuisina", kuten monesti omistajille kerrottiin. Diagnostisessa kuvantamisessa kun tosiaan on omat kiemuransa ja ihan jokainen eläinlääkäri ei ultralla koiran lisämunuaista välttämättä heti onnistu löytämään. Mutta näissä, kuten monissa muissakin asioissa kehittyy ja oppii tekemällä, se tuli kandikesänäkin onneksi huomattua.

Röntgenin puolella pääsimme röntgenhoitajan opastuksella harjoittelemaan oikeiden arvojen ja säätöjen valitsemista kuvauslaitteisiin, säteilyturvallisuuden huomiointia, kasettien ja potilaiden asettelua oikeisiin paikkoihin ja asentoihin, pöydän ja kuvausputken säätämistä, sopivan rajauksen hakemista sekä kuvien jälkimuokkausta esimerkiksi turhien osien poistamiseksi ja unohtuneiden puolimerkkien lisäämiseksi. Eläinlääkäreiden kanssa sitten saatettiin käydä otettuja kuvia ja diagnostiikkaa läpi tai ainakin jälkikäteen pystyi tarkistamaan eläinlääkärin antaman lausunnon potilasohjelmasta. Röntgenkuvauksessa pääsi tekemään paljon asioita itse ja hyvin nopeasti tulikin sellainen olo, että osaisi ihan itsenäisesti ottamaan suhteellisen hyvälaatuisiakin ja diagnostisia röntgenkuvia.

Röntgentutkimuksen osalta tuli hyvin nopeasti huomattua se, että eläimen rauhoittaminen on oikeasti monissa tapauksissa välttämätöntä, sillä harva eläimistä malttoi omistajankaan seurassa pysyä täysin paikallaan. Pienikin liikahdus aiheutti helposti sen, että säätöjä ja asetteluja joutui tekemään uudestaan. Mahdollisimman vähäinen altistuminen säteilylle on ihan työturvallisuusasia, mitä monikaan omistaja ei valitettavasti tule ajatelleeksi. Hoitajat, eläinlääkärit ja kandit joutuvat helposti päivittäisessä työssä kiinnipitäjiksi ja altistuvat samalla säteilylle useammin kuin keskimääräinen ihminen, joten ensisijainen valinta kiinnipitäjäksi on aina omistaja. Parasta olisi tehdä kuvaukset hyvässä rauhoituksessa niin, että eläimen voi rauhassa asetella oikeaan asentoon ilman kiinnipitäjää erilaisia painoja ja naruja käyttäen. Aina se ei kuitenkaan ole esimerkiksi eläimen terveydentilan takia mahdollista.

Rauhoitus on monesti oleellinen osa röntgenkuvauksen onnistumisen kannalta.

Ultraäänitutkimuksessa kandit olivat lähinnä seuraajan roolissa. Pääasiassa potilaiden tutkimus keskittyi vatsaontelon laajaan ultraäänitutkimukseen, joten vatsaontelon elinten "fifty shades of grey" tulivat hyvin tutuiksi. Eläinlääkärit kyselivät kandeilta paljon ja meille kerrottiin paljon, mutta omaan käteensä ultraäänianturin sai lähinnä harjoituksissa ja kaikille pakollisessa kystosenteesinäytteen ottamisessa. Siksi esimerkiksi päivystystilanteiden ultraukset kannatti yrittää käyttää tehokkaasti hyödyksi ja pyytää päästä itse ultraamaan. Tätä taitoa ei nimittäin vain opi millään muulla kuin tekemällä. Aivojen ja käden välinen yhteistyö alkaa sujua vasta vähitellen ja motoriikka alkaa pikkuhiljaa toistojen myötä muotoutua etäisesti rutiinia muistuttavaksi. Ja kesällä olisi kyllä ollut hyödyksi, kun olisi ollut luontevampaa käyttää ultraa... Mutta kyllä tästäkin hyötyä oli, sillä aika nopeasti oppi mikä on normaalia ja mikä ei, vaikkakaan monien ultraäänilaitteiden kuvanlaatu esimerkiksi kunnassa ei oikein vastaa Yliopistollisen eläinsairaalan ultraäänilaitteiden tasoa. Laitteiden hinnatkin ovat toki sen mukaisia, muutama hassu tuhat euroa ei todellakaan riitä mihinkään, jos vastaavan laitteen haluaisi itselleen. Sitten voidaankin taas miettiä mistä se "järkyttävän iso lasku pelkästä ultraamisesta" omistajalle muka tulee.

Kaikkiaan diagnostisen kuvantamisen jakso oli hyvin opettavainen kokonaisuus ja ilman sitä olisi ollut kesällä varmaan aika pulassa. Monet opit tulivat hyötykäyttöön, vaikka edelleenkin oman osaamisen suhteen on aika suuri epävarmuus. Ihan kaikissa kunnissa ei ole välttämättä röntgenlaitteita tai ultraääntä käytettävissä, joten aika iso osa diagnostiikan apuvälineistä jää puuttumaan. Ihan kaikkea ei pelkillä käsilläkään saa tutkittua, joten on ihan kiva, jos omistajat ymmärtävät itsekin diagnostisen kuvantamisen tärkeyden lemmikkinsä hoidossa. Aina näin ei valitettavasti kuitenkaan ole ja eläinlääkärin suosituksista huolimatta jatkotutkimuksiin ei hakeuduta. Monesti näissä tilanteissa toivoisi, että olisi se röntgenkatse ja pystyisi antamaan varman diagnoosin, jota omistaja yleensä tulee vastaanotolta hakemaan. Ihan kaikkeen ei vain eläinlääkärikään pysty.

Kandikesän plussia ja miinuksia

Ensimmäinen kesä eläinlääkärinä (sijaisena) takana

ja viimeinen opiskeluvuosi eläinlääkiksessä on alkanut!

Ensimmäisen viikon aikana lähes jokaisessa keskustelussa kavereiden kanssa on luonnollisesti käyty läpi kandikesän tapahtumia, vaikka näitä on toki tullut purettua jo kesänkin aikana. Kandikesästä voisi kertoa tuhat ja yksi tarinaa. Jokaisella meistä on varmasti vähän erilaiset kokemukset kesästä, mutta keskustelujen perusteella monet asiat ja ajatukset vaikuttavat olevan useimmilla hyvinkin samanlaisia. On hienoa kuulla muiden kokemuksia ja tapauksia, jakaa tietoa, nauraa, itkeä ja tuskastella yhdessä. Tässä "välikevennyksenä" pieni postaus kandikesästä ennen kuin taas jatkan klinikkavuoden postausten viimeistelyä - niitä on jo vino pino lähes valmiina odottamassa julkaisua.

Parhaimpina kandikesän hetkinä työnteko ei edes tuntunut työnteolta. Huonoimpina hetkinä olisi mieluummin ollut missä tahansa muualla. Ja sitten oli ne sadat tunnit jossain näiden kahden ääripään välillä. Tuskin kellään meistä ensimmäinen kesä oli pelkkää ruusuilla tanssimista, vaikka moni työstä varmasti nauttikin. Välillä päivät olivat kirjaimellisestikin täyttä paskaa, mutta onneksi näitä oli selvästi vähemmän kuin niitä mukavia päiviä. Vertaistukea oli nopeasti saatavilla omaa kandikesäänsä viettäviltä kollegoilta whatsapin ja puheluiden välityksellä, nämä olivat korvaamaton apu paniikin ja ahdistuksen iskiessä.

Kandikesän hyppy tuntemattomaan. Kuva: Kamala luonto Instagram

Parasta kandikesässä:
+ Kanyloinnin onnistuminen kriittisellä potilaalla
+ Oma praktiikkalaukku omilla lääkkeillä omassa järjestyksessä
+ Omat praktiikkavälineet omassa autossa omassa järjestyksessä 
+ Kandien oma paniikkilinja ja muu vertaistuki
+ Korvaamattomat vakkarieläinlääkärit ja keskustelut heidän kanssaan
+ Potilaiden hengen pelastaminen
+ Onnistuneet leikkaukset ja muut toimenpiteet
+ Hoidon jälkeen jaloilleen nousevat poikimahalvauslehmät
+ Potilaan tilan parantuminen kontrollikäyntiin mennessä
+ Asioiden oppiminen ja rutiinien muodostuminen toistojen myötä
+ Penturokotukset ja ihanat pennut
+ Hyvä ruoka lounastauolla
+ Kehut, kiitokset ja halaukset asiakkailta
+ Paisepotilaiden nopea paraneminen
+ Kunnon yöunet
+ Kauniit maisemat autolla ajellessa
+ Autosta yllättäen löytyvä suklaa- tai välipalapatukka
+ Asiakkaiden ymmärtäväisyys
+ Rahan ilmestyminen tilille
+ Se että se loppui 

Kandikesä kasvattaa. Kuva: Kamala luonto Instagram

Ikävintä kandikesässä:
- Käsiin kuolevat potilaat, joita ei voi enää auttaa
- Kärsivät potilaat, jotka olisi pitänyt lopettaa jo aikoja sitten
- Omistajat, jotka eivät ymmärrä/halua ymmärtää
- Omistajat, jotka luulevat tietävänsä valmiin diagnoosin tai hoidon
- Omistajat, joista ei saa mitään selvää
- Kolmen tunnin synnytysavun jälkeen kaiken mahdollisen (tarvikkeiden ja oman lärvin) peseminen yömyöhään seuraavan päivystyspotilaan varalta
- Desinfektioaineiden hengittäminen ilmasta
- Asiattomat kommentit asiakkailta
- Tavaroiden purkaminen ja pakkaaminen laatikoihin, hyllyihin, kaappeihin, autoon...
- Väsymys
- Rajalliset resurssit kunnassa
- Kiire
- Osaamattomuus ja oma turhautuminen
- Nälkä
- Yöherätykset päivystyksessä ja vajaat yöunet
- Alvien laskeminen alv-ilmoituksiin
- Maksamattomien laskujen pelkääminen
- Maksamattomat ja perintään menneet laskut


Näitä ja monia muita asioita innokkaimmat voivatkin bongailla ensi kevään Kandeissa, kun kolme rohkeaa eläinlääkärinalkua omalta vuosikurssiltani vietti tämän kesän kameran edessä. Kyseiseltä sivulta löytyy myös hauska pätkä Sohvaperunoiden viime kevään jaksosta, jossa katsottiin Kandeja. Sohvaperunoiden reaktiot olivat aika hauskoja, itselle kun tässä eläinlääkärikuplassa elellessä ei oikein mikään enää aiheuta vastaavanlaista reaktiota. :D

Olen myös ajatellut palailla lisää kandikesään myöhemmissäkin postauksissa, jos vain kutosen aikataulu ja oma jaksamiseni sen sallii. Nähtäväksi jää...

Klinikkavuosi: Pieneläinsisätaudit

Sisätautien osastosta kuulee monenlaisia tarinoita, joista osa antaa positiivisen kuvan ja osa vähän toisenlaisen. Jo lähtökohtaisesti kannattaa ennen sisätautien jaksoa tiedostaa se, että töitä joutuu tekemään, todennäköisesti paljon. Itselleni nämä pari viikkoa olivat aika rankat, päivät olivat poikkeuksetta ylipitkiä ja kotona piti vielä kerrata moooooooonta asiaa seuraavan päivän potilaita varten. Lisäksi välillä potilaiden moniongelmaisuus tarkoitti sitä, että aikatauluissa oli hankala pysyä. Usein näiden parin viikon aikana toivoi, että potilas olisi "normaali" sisätautipotilas, jolla ei olisi kolmea sisätautiongelmaa samanaikaisesti, koska kandin aivot joutuivat näissä tapauksissa usein raksuttamaan ylikierroksilla. Jos olisi "vain" ruuansulatuskanavan ongelma tai virtsatieongelma tai munuaisongelma, mutta ehei, harvojen potilaiden kohdalla pääsi ihan näin helpolla (it's called life). Syynä toki on varmasti se, että kyse on Yliopistollisesta eläinsairaalasta, jonne tulee sisätautipotilaita lähetteellä ympäri Suomea ja näitä potilaita on monesti paikallisilla klinikoilla jo tutkittu monen vaivan osalta. Mielenkiintoista selvitystyötä, mutta usein todella haastavaa meille kokemattomille.

Pieneläinsisätautien osastolla vietetään siis koko klinikkavuodesta kaksi viikkoa. Näiden kahden viikon aikana pitäisi oppia kaikki oleellinen sisätaudeista, mutta on myös vähän tuurista kiinni millaista potilasmateriaalia päivien aikana sattuu vastaan tulemaan. Kyllä niitä "normaaleitakin" potilaita vähemmän harvinaisilla ongelmilla varustettuna mahtuu onneksi hyvin mukaan parin viikon jaksoon. Potilaat jaetaan monen muun osaston tapaan jo edellisenä päivänä ja näihin potilaisiin pitää kyllä oikeasti perehtyä etukäteen, jos haluaa selvitä sisätaudeista kunnialla ja oppia jotakin. Alkuun ainakin itselleni aiheutti haasteita se, jos potilaita piti ottaa päiväksi kaksi, yhdessäkin oli monesti ihan tarpeeksi opiskeltavaa ja muistettavaa. Sisätautien luennoista oli jo ehtinyt kulua yli vuosi ja siinä ajassa ehtii kyllä unohtaa melkein kaiken asiaan liittyvän (ja siinä ajassa ehtii myös tapahtua vaikka ja mitä tutkimuspuolella ja vuosi sitten luennoidut asiat saattavat olla jo vanhentunutta tietoa), mutta onneksi kerratessa asiat kuitenkin palautuivat aika nopeasti mieleen.

Lääkeraamattu ja MiniVet Guide, kandin parhaat kaverit, myös sisätaudeista selviämiseksi.

Sisätautiosaston päivä alkaa 7.30, jolloin kandin tehtävä on ottaa oma potilas sisään. Omistajaa haastatellaan anamneesin osalta ja varmistetaan eläinlääkäriltä, että anamneesi on riittävän tarkka. Tapauksesta, eläinlääkäristä ja aikataulusta riippuen eläinlääkärikin saattaa käydä jututtamassa omistajaa vielä ennen kuin potilas otetaan sisään osastolle ja omistaja lähetetään odotusaulaan, kotiin tai ostoksille. Ensimmäisellä viikolla olisi tarkoitus, että eläinlääkäri käy yhdessä kandin kanssa ottamassa potilaat sisään, mutta aina tämä ei toteudu, koska "tehän osaatte jo ottaa anamneesin" ja koska eläinlääkäreillä on monesti jotain muuta ohjelmaa varattu samanaikaisesti. Oppimisen kannalta olisi kuitenkin hyvä nähdä ja kuulla vielä jonkun muunkin kyselevän anamneesia, koska tähän mennessä anamneeseja on jo ehditty päivystyksissä ja klinikkavuoden muiden jaksojen aikana kysellä itsenäisesti. Eri ihmisten tavasta keskustella ja kysellä asioita oppii itsekin aika paljon.

Aamun aikataulu on usein tiukka, sillä useimmista sisäänjäävistä potilaista halutaan verinäytteet heti aamusta, jotta potilaat ehtivät päivän muihin tutkimuksiin. Verinäytteenoton yhteydessä eläimet monesti myös kanyloidaan samalla päivän tulevia lääkityksiä ja tutkimuksia helpottamaan. Ajanvarauksessa saattaa olla myös toinen potilas odottamassa anamneesin ottoa samanaikaisesti edellisen kanssa. Lisäksi sisätautien osastolla on myös aamupäivisin diskussiot, joissa kukin potilas pyritään käymään läpi. Ennen diskussiota olisi hyvä saada kanyyli jalkaan ja verinäytteet otettua, mutta kiireessä hoitajatkin voivat sen tehdä eläinlääkäreiden ja kandien kiirehtiessä diskussioon. Mieluusti moni meistä kandeista haluaa tietysti harjoitella itsekin kanylointia ja verinäytteenottoa, koska kaikille ei liian paljon näitä tilaisuuksia ehdi klinikkavuoden aikana tulla vastaan.

Potilaan oman kandin tehtävä on esitellä aamun diskussiossa potilaan signalmentti ja anamneesi, ongelmalista, differentiaalidiagnoosit, jatkotutkimussuunnitelmat sekä mahdollinen hoitosuunnitelma. Selvitäkseen tästä kunnialla pitää joko olla todella hyvä muisti tai todella hyvät muistiinpanot (jotka vaativat sitä asioiden opiskelua edellisenä iltana). Diskussion jälkeen kandi seuraa omia potilaitaan kaikkiin mahdollisiin tutkimuksiin ja imee jatkuvasti tietoa kuin pesusieni. Potilaan mukana voi päätyä esimerkikisi röntgenkuvauksiin, ultraäänitutkimuksiin, tähystämään hengitysteitä, ruuansulatuskanavaa tai virtsateitä. Sisätautien osastolla olevalle taululle merkitään kunkin potilaan kohdalle vastuussa oleva kandi ja potilaalle tehtävät tutkimukset rastittaen niitä sitä mukaa kun tutkimukset on tehty, jotta kaikki pysyvät kartalla potilaiden tilanteesta. Kandin tehtävä on myös kirjata potilaan tietoja koneelle, joskin tässä on eläinlääkärikohtaista vaihtelua jonkin verran osan tehdessä potilaan kotiutusohjeet mielellään itse. Potilaat kotiutetaan iltapäivällä monesti joko eläinlääkärin kanssa tai joskus eläinlääkärin soitettua omistajalle jo aiemmin, kandi käy asiat vielä omistajan kanssa lyhyesti läpi ja tarvittaessa käy vielä kysymässä eläinlääkäriltä lisää, jos omistajalla on jotain kysyttävää. Joidenkin potilaiden kotiutus jää päivystäville kandeille, tällöin hoitava eläinlääkäri on vähintään ollut puhelimitse yhteydessä omistajaan.

Yhteistilauksena monen tilaamasta MiniVet Guidesta löytyy monenlaista hyödyllistä apua diffeihin ja diagnostiikkaan.

Keskustelua eläinlääkärin kanssa potilaista tapahtuu päivän mittaan jatkuvasti ja oppimiselta ei oikeastaan voi välttyä kuin sulkemalla täysin silmänsä ja korvansa. Ilmeisesti aiemmin sisätaudeilla on ollut myös iltapäivisin diskussio potilaiden hoitojen läpikäyntiä varten, mutta aikataulujen puitteissa se ei oikein käytännössä ole enää mahdollista. Opiskelijan näkökulmasta tästä iltapäivädiskussiosta olisi varmasti oppimisen kannalta paljon hyötyä, sillä aamudiskussion jälkeen päivän aikana ei välttämättä ehdi miettiä ollenkaan muiden kandien potilaiden tutkimuksia ja hoitoja omaan potilaaseensa keskittyessään. Mutta onneksi on edes ne aamudiskussiot!

Sisätautien osastolla tulee myös tehdä yksi "oma potilas" vihreään kirjaan eli mahdollisimman itsenäisesti suorittaa potilaan tutkimukset, tehdä jatkohoitosuunnitelma ja paperit valmiiksi hoitavan eläinlääkärin kanssa keskustellen. Toisen sisätautiviikon lopuksi viimeisenä päivänä on myös iltapäivädiskussio, jossa käsitellään polyuriaa ja polydipsiaa, atsotemiaa ja uremiaa sekä ripulia potilastapauksia läpikäyden. Nämä ovat jälleen hyödyllisiä kertauspaketteja keskustellen tyypillisistä sairauksista, niiden oireista, hoidosta ja diagnostiikasta.

Sisätautien osaston pariviikkoisen kuormittavuudesta huolimatta tällä jaksolla oppi ja kertasi asioita todella paljon ja ainakin omalla jaksollani oli ihania eläinlääkäreitä ja hoitajia tsemppaamassa meitä kandeja. Onnistumisen elämyksiä tuli useita, toki myös niitä epäonnistumisiakin riitti. Sisätautien valtavan laaja kokonaisuus on varmasti vuodesta toiseen suurimmalle osalle kandeista haastava paketti ja nyt kandikesänäkin sisätautien pulmat ovat yksi eniten kysellyistä aiheista keskinäisissä keskusteluissamme. Tällä osa-alueella varmasti riittää opittavaa ja kerrattavaa vielä pitkäksi aikaa uran alkutaipaleellakin.

Klinikkavuosi: Pieneläinsisätautien erikoisklinikat

Pieneläinsairaalan sisätautiosaston opetukseen kuuluu klinikkavuoden aikana yksi viikko erikoisklinikoilla. Erikoisklinikat tarkoittavat käytännössä eksoottisia eläimiä, kardiologiaa ja dermatologiaa, joista eksoottisia eläimiä hoidetaan yksi päivä ja kahteen muuhun on varattu viikosta pari päivää kumpaankin. Kovin paljon ei siis eksoottisista eläimistä ehdi kertyä kokemusta, ellei ota lisää erikoisklinikoita valinnaisjaksoihinsa tai ellei päivystyksessä tai polilla tule vastaan eksoja.

Eksoottisten eläinten päivä on ohjelmassa heti maanantaina ja vastaan voi tulla melkein mitä vain, esimerkiksi kaneja, hamstereita, liskoja, kanoja ja vähän pienempiä lemmikkilintuja, marsuja tai vaikkapa siilejä. Omaan eksopäivääni kuului melko monipuolinen lajikirjo, mutta potilaiden kohdalla jouduin tyytymään enimmäkseen sivustaseuraajan tai kiinnipitäjän rooliin sairaalan ekso-eläinlääkärin hoitaessa suurimman osan toimenpiteistä itse (osa toki oli vain kontrollikäyntejä, joissa ei paljon tehtävää ollutkaan). Sain silti päivästä irti tärkeää oppia omistajien haastattelusta ja neuvomisesta, eläinten käsittelystä ja tietyistä toimenpiteistäkin. Kaneja on onneksi tullut vastaan päivystyksissä, joten niiden hoitaminen varsinkin suolisto-ongelmien ja syömättömyyden osalta on tullut tutuksi. Kanit eivät toki eksoottisimmasta päästä ole, mutta silti ne eksoiksi luetaan. Koska eksojen lajikirjo on suuri, kaikista lajeista on aika hankala osata kaikkea. Tietyt perusteet esimerkiksi tyypillisimpien lajien elinolosuhteista on kuitenkin ihan hyvä jokaisen hallita, jotta osaa sitten neuvoa omistajia edes alustavasti. Onneksi meillä Suomessakin alkaa olla erinomaisia asiantuntijaeläinlääkäreitä tälläkin osa-alueella ja tarvittaessa heiltä voi yrittää kysellä apua tai ohjata potilaita eteenpäin.

Kardiologian parin päivän aikana ehtii kertautua aika hyvin oleellisimmat asiat sydänsairauksiin liittyen. Omien kardiologian päivieni aikana ehdin nähdä hyvinkin erilaisia potilaita ja eriasteisia sydänsairauksia. Jos ei vielä ollut ehtinyt kuulla kovin montaa sivuääntä nelosen päivystyksissä tai klinikkavuoden aikana muilla osastoilla, kardiologiassa niitä kuuli hyvinkin monta ja oppi aika hyvin arvioimaan sivuäänen voimakkuuttakin. Osasta potilaista otettiin thorax-röntgenkuvia ja sen perusteella arvioitiin sydäntä ja keuhkoja. Osalle potilaista tehtiin sydämen ultraäänitutkimus, joka oli todella mielenkiintoista seurattavaa ja avasi sydänultraa paljon paremmin kuin nelosen luennot asiasta. Sydänultraa emme opiskelijoina päässeet toki itse tekemään, se vaatii oman koulutuksensa ihan ymmärrettävästikin, sillä sydämen eri osia ja niiden supistumista pitää seurata aika monesta eri kohdasta ja kulmasta. Sydämen eri osien sykkimisen näkeminen ultraäänilaitteen näytöllä on jo itsessään aika vaikuttavaa viallisen sydänläpän sulkeutumisen tuijottelusta puhumattakaan.

Sydänlääkkeiden lunttilista Pharmaca Fennica Veterinariasta.

Kardiologiassa piti tehdä myös erilaisia tehtäviä niin EKG-käyrän kuin röntgenkuvienkin tulkintaan liittyen ja niiden avulla kerrattiin hyvin sydänsairauksien hoitoa lääkityksineen. Keuhkokuvioitusten  tulkinta on tunnetusti harmaita hiuksia aiheuttava aihe kandien keskuudessa, mutta kardiologiassa niihinkin sai jälleen vähän tolkkua. Eläinlääkärin kanssa ja itsenäisesti läpikäytyjen potilastapausten myötä erilaiset tutkimukset ja hoitovaihtoehdot palautuivat hyvin mieleen. Hankalinta lienee vielä tässä vaiheessa uraa muistaa eri lääkevalmisteiden nimien perusteella vaikuttavat aineet ulkoa, mutta onneksi ne voi aina tarkistaa Pharmacasta. Itse lääkitykset eri vaiheissa sydänsairautta on tavallaan aika helppo muistaa (4 vaikuttavaa ainetta) ja ne noudattavat aika yksinkertaisia kaavioita, jotka käytiin huolellisesti jo nelosen luennoilla läpi. Tärkein oppi kardiologiassa itselleni oli ehkä se, että osaa kysyä omistajalta juuri oikeat kysymykset, jotta pystyy kartoittamaan tarkemmin mahdollisen sydänsairauden oirekuvaa ja etenemistä. Toisaalta tärkeää on myös saada omistaja sitoutumaan ja seuraamaan itse eläimen oireita (esimerkiksi hengitystiheyttä levossa). Lääkittävien eläinten kohdalla oli tärkeää, että omistaja ymmärtää itse kunkin lääkkeen tarkoituksen.

Huhujen mukaan dermatologiassa pari päivää ulkoloisia mikroskoopista tuijotettuaan saattaa huomata itsekin kutisevansa joka paikasta. Ihan pelkkää mikroskopointia dermis ei kuitenkaan onneksi sisältänyt. Aika paljon oli luvassa erilaisia kontrollikäyntejä, joissa ilokseni havaitsin monen eläimen saaneen pitkäaikaiseen kutinaansa tai muuhun iho-oireiluunsa oikean hoidon avulla helpotusta. Korvapotilaat ovat yksi tyypillisimmistä dermiksen potilaista, niitäkin pääsin jokusen parin päivän aikana näkemään. Potilaat ja omistajat olivat dermiksellä erityisen ihania, eläinlääkäristä ja hoitajasta puhumattakaan. Voin hyvin kuvitella omistajien helpotuksen ja kiitollisuuden, kun oireilu on vihdoin saatu hallintaan.

Korvapunkki ja syyhypunkki, ulkoloisten kauhukaksikko!

Dermatologiassakin oli tarkoitus tehdä joitakin potilastapauksiin liittyviä tehtäviä, jotka ainakin osittain olivat samoja kuin nelosen dermiksen seminaarissa. Dermatologiaan liittyen pieneläinsisätautien opetukseen (sisätauteihin luetaan yleispoli, sisätautien osasto ja erikoisklinikat) kuuluu kaksi muutaman tunnin mittaista iltapäivädiskussiota, joista toisessa käsiteltiin kutinaa, korvatulehduksia sekä mikrobilääkkeiden käyttöä. Diskussiota varten oli ohjeistettu kertaamaan nämä asiat luentomuistiinpanoista ja kirjasta, mutta aika keskustellen näitä asioita käytiin yhdessä läpi. Tämä diskussio oli oikein hyödyllinen kertaus näistä aiheista, vaikkakaan itselleni kyseisiä potilaita ei vielä ennen diskussiota ollut juurikaan ehtinyt tulla vastaan. Jatkossa varmasti tulee, sillä kuten nelosella meille mainittiin, noin joka viides eläinlääkärille tuleva potilas on ihopotilas.

Ulkoloisten osalta dermiksessä oli kyllä hyödyllistä, kun itseltä löytyy parasitologian kurssia varten ostamani Elinympäristönä koira - koiran loiset ja loissairaudet -kirja. Siitä tulee varmaan vielä kesälläkin tarkisteltua tarvittaessa loisasioita, kun osa asioista on tuon kurssin jälkeen ehtinyt vähän painua unholaan. Ja nythän nuo punkit alkavat taas olla kuuma puheenaihe, kun kesä alkaa tehdä tuloaan. Meille on eri lääkefirmojen kandi-illoissa jo tässä kevään mittaan mainostettu eri valmisteita, kullakin yrityksellä toki omien sanojensa mukaan markkinoiden parhaimmat valmisteet. 😉

Klinikkavuosi: Pieneläinsairaalan yleispoliklinikka

Pieneläinsairaalan yleispoliklinikalla eli polilla vietetään klinikkavuoden aikana kaksi viikon mittaista jaksoa, jotka on sijoiteltu eri rotaatioihin. Välissä voi siis hyvinkin olla useampikin kuukausi, helposti puoli vuottakin. Polilla ollaan pääsääntöisesti klinikkavuoden pienryhmissä, eli noin 3-4 henkeä kerrallaan. Opiskelijat jakautuvat päivittäin polin ajanvarauspotilaisiin, tehohoitoyksikköön sekä päivystyspotilaisiin ja jokaisella viikolla on huolehdittava siitä, että on kaikkiin näihin vähintään kerran osallistunut. Jako kannattaa sopia jo edellisenä päivänä, jotta ajanvarauspotilaista vastaavat kandit voivat jakaa keskenään tulevan päivän potilaat ja perehtyä mahdollisesti etukäteen niiden taustaan ja hoitoon.

Polipäivät alkavat aina klo 8.00, jolloin myös yöpäivystäjien vuoro loppuu. Jos yön aikana on jäänyt päivystyspotilaita sisään polille, yöpäivystäjät (tai joskus eläinlääkäri) briiffaavat päivävuoroon jäävän kandin ajantasalle potilaista ennen kotiinlähtöään. Päivä loppuu klo 16, jolloin sama briiffaus toimii toisin päin: yöksi päivystämään tuleville kandeille kerrotaan polille sisään jääneistä potilaista. Toisaalta jos ajanvarauspotilaista joku on kesken, myös niiden tilanteesta kerrotaan päivystäville kandeille, jos ei itse pysty/halua jäädä klo 16 jälkeen potilasta hoitamaan loppuun. Tämän suhteen kannattaa olla välillä itsekäs, sillä vaikka ajattelee hoitavansa jonkun potilaan loppuun, kun "ei tässä niin kauan kuitenkaan mene", huomaakin, että kello on yhtäkkiä 18, potilas on vieläkin kesken, nälkä alkaa kurnia mahassa ja kotiinkin olisi kiva päästä ennen seuraavana aamuna alusta alkavaa rumbaa.

Ajanvarauspotilaat ovat polilla käytännössä melkein mitä vaan perustoimenpiteitä vaativia potilaita ja välillä vähän muutakin. Rokotukset, passiasiat, pienet kontrollikäynnit (esim. virtsa- tai verinäytteet), pienet haavat, akuutit korvaoireilut ja eutanasiat ovat aika peruspotilaita. Monesti yleispolille on sisätautiosaston kiireisyyden vuoksi varattu aika myös vaativammillekin ja enemmän aikaa vaativille potilaille, mikä tietysti vähän valitettavasti usein sotkee koko päivän aikataulun, koska potilas kuitenkin halutaan tutkia ja hoitaa kunnolla. Kandit ottavat itse potilaita sisään ja tutkivat niitä, keskustelevat tutkimus- ja hoitosuunnitelmasta ajanvarauspotilaista vastaavan eläinlääkärin kanssa, ottavat näytteitä ja tekevät tutkimuksia tarvittaessa yhdessä eläinlääkärin kanssa, mahdollisuuksien mukaan antavat itse hoidon ja pyrkivät kirjoittamaan ainakin osan potilaan papereista valmiiksi. Välillä joutuu odottelemaan potilaansa asian etenemistä, jos samalla eläinlääkärillä on parikin kandia ja pari potilasta samanaikaisesti, mutta ne ajat voi tehokkaasti hyödyntää papereiden tai vaikka mustan vihkon parissa.

Päivystyspotilaat otetaan päivänkin aikana vastaan kiireellisyysjärjestyksessä ilman ajanvarausta. Ihan niinkuin yöpäivystyksissäkin, myös päivällä vastaan voi tulla aivan mitä vaan: akuutteja ripuleita ja oksenteluja, traumoja, pyometroja, torsioita, myrkytyksiä, neurologisia kohtauksia ja vaikka mitä muuta. Ne hoidetaan samalla periaatteella kuin muutkin potilaat, eli kandi toimii yhteistyössä päivystävän eläinlääkärin kanssa. Osa päivystyspotilaista saattaa jäädä polille tai teholle sisään, mikäli kyse on yhtään vakavammasta tapauksesta ja ne kotiutetaan sitten kun potilaan vointi sen sallii.

Tehohoitoyksikössä kandi seuraa tehon eläinlääkäriä ja toimii tämän ohjeiden mukaisesti tehohoitopotilaiden kanssa. Tehoyksikkö on toisella puolella rakennusta kuin yleispoli, joten teholla ei juuri ehdi tai pysty seuraamaan muita kuin tehon potilaita (paitsi ehkä jos on hiljaisempaa). Teholla on tarkoitus käydä läpi eläinlääkärin kanssa vähintään nestehoidon perusteet, mutta tottakai monien sairauksien hoito tulee potilaita hoitaessa kerrattua. Lääkityksiä, veri- ja virtsanäytteiden ottoa, potilaiden ulkoilutuksia ja tutkimustoimenpiteisiin kuljettelua tulee ainakin teholla paljon vastaan. Teholla voi nähdä monenlaisia potilaita, esimerkiksi haastavasta leikkauksesta toipuvia tai todella heikossa kunnossa olevia potilaita ja parasta on tietenkin nähdä näiden potilaiden voinnin vähitellen kohentuvan. Tehovuoron aikana pitäisi seurata tarkemmin yhden tai kahden potilaan hoitoa, mistä tietysti oppii yleensä kaikista eniten. Kiireestä ja ruuhkasta riippuen olen ainakin itse tehnyt sitä mitä on pyydetty tekemään ja missä kandista on ollut eniten hyötyä.

Yleispolin jaksot ovat sitä eläinlääkärin työn "peruskauraa" eli näitä samoja potilaita tulee jatkossakin päivittäin meille vastaan. Vähitellen tietyt toimenpiteet ja vastaanottokäynnin normaali kaava alkavat sujua jonkinlaisella rutiinilla. Polilla tosiaan on kannattanut alusta saakka kirjata mustaan vihkoon niitä vaadittua 40 potilastapausta, joista aiemmin mainitsinkin. Välillä polipäivät ovat niin kiireisiä, ettei omistakaan potilaista ehdi muodostaa päässään kunnollista kokonaiskuvaa, mutta oleellisimpien asioiden kirjaaminen vihkoon auttaa ainakin itseäni tässä.

Klinikkavuosi: Hevossairaala, osa 1

Varoitus: postaus sisältää kuvan kuoritusta kaviosta.

Saaren jälkeen rotaatiot jatkuvat yleensä Hevossairaalan eli HES:n viikoilla. HES:in toimintaan on päässyt tutustumaan eläinlääkiksen aikana jo heti ykkösvuoden varsasitterikurssilla ja nelosen päivystysvuoroilla, mutta klinikkavuoden pariviikkoisten aikana saa vielä paremman käsityksen Hevossairaalan arjesta. HES:illä vietetään kolme rotaatiota eli yhteensä siis 6 viikkoa, ja tuossa ajassa tulisi sisäistää kaikki oleellinen hevosten hoidosta. Yliopistollisessa Hevossairaalassa tehdään paljon kaikenlaista hienoa tutkimusta, diagnostiikkaa ja hoitoja, johon ei monesti kuitenkaan kunnallisissa olosuhteissa ole mahdollisuutta. Siksi varsinkin ensimmäisten rotaatioiden aikana oli ehkä hieman hankala sisäistää, mitkä olivat niitä todellisia kuntaa varten tarvittavia first-day-skillsejä. Vähitellen ne tärkeimmät asiat ovat tulleet selkeämmiksi vähintään teoreettisella tasolla.

HES:in aamut alkavat kello 8, jolloin opiskelijoiden vastuulla on ottaa statukset kaikista Hevossairaalan hevosista, myös opetushevosista (jos ne paikalla ovat). Statusten otto on siis yleistutkimus, jossa hevonen tutkitaan turvasta kavioihin ja löydökset kirjataan niin karsinan edessä oleviin lappuihin kuin potilasohjelmaankin. 8.30 alkaa kierto, jossa käydään sairaalassa sisällä olevia potilaita läpi eläinlääkärin kanssa. Tätä ennen on pitänyt perehtyä sen potilaan tietoihin, jota esittelee kierrolla muille. Potilaasta pitää osata kertoa sen ikä, rotu, mahdollinen käyttötarkoitus, syy sairaalaan tulolle, tehdyt tutkimukset ja niissä löytyneet poikkeavuudet, diffit ja/tai diagnoosi, potilaan saama hoito sekä päivän suunnitelma tutkimusten ja/tai hoidon osalta. Monesti kierroilla käydään läpi keskustellen ja kysellen myös tutkimuksiin tai hoitoihin liittyviä perusjuttuja, kuten esimerkiksi normaaleja veri- tai vatsaontelonestenäytteen arvoja tai antibioottivalintoja. Tiistaisin kiertoa ei ole, vaan tällöin on Journal Club tai osastopalaveri. Perjantaisin kierto alkaa jo 8.15 ja kierrolla on mukana koko eläinlääkäriporukka kuuntelemassa. Usein kierto käydään englanniksi, mutta kielestä ei kannata ottaa stressiä, sillä esimerkiksi Luis ymmärtää ja jopa puhuukin suomea hyvin ja muilta voi tarvittaessa kysyä käännösapua.

Kierron jälkeen aletaan vaihtelevalla aikataululla käydä läpi sairaalassa sisällä olevia potilaita ja samaan aikaan myös sairaalaan ajanvarauksella tulevia hevosia. Puolet porukasta on aina viikon ortopedian/kirurgian parissa ja puolet sisätaudeilla ja jokaisen tulee itse huolehtia siitä, että on kolme viikkoa kummallakin puolella. Omalla vastuulla on myös huolehtia siitä, että näkee mahdollisimman laajan skaalan erilaisia potilaita eli siis ontumia, ähkyjä, haavoja, hampaita, silmiä... Ähkyjä jokaiselle on varmasti tullut jo useampi vastaan, joten hevosten kanyloinnit, letkutukset ja rektalisoinnit alkavat vähitellen sujua. Ontumatutkimuksiakin tehdään päivittäin, mutta "hauskuutta" hommaan tuo se, ettei lievempien ontumien tunnistaminen ole todellakaan helppoa. Kandit saattavat pönöttää rivissä seuraten hevosen juoksuttamista suoralla ja ympyrällä, yrittävät seurata milloin pää tai lantio nousee, milloin askel laahaa tai milloin on edes joku pieni merkki ontumasta nähtävissä. Ja juuri kun luulee tunnistaneensa ontuvan jalan, eläinlääkäri vieressä toteaa hevosen ontuvan aivan jotain muuta jalkaa.

Ajanvarauspotilaat pyritään yleensä jakamaan edellisenä iltapäivänä niin, että jokaiselle potilaalle on noin "omaa" 1-2 kandia. Samoin myös sairaalassa sisällä olevat potilaat jaetaan kandien kesken pääsääntöisesti niin, että sisätautien kandit hoitavat sisätautipotilaita ja kirurgian kandit kirurgian potilaita. Jos sairaala pursuilee ähkyhevosia eikä kirurgisia potilaita ole yhtään tiedossa, on ihan toivottavaa, että kirurgialla olevat kandit osallistuvat myös ähkypotilaiden hoitoon ja toisin päin. Jako ei siis ole ihan mustavalkoinen, joustavuutta on hyvä löytyä. Eläinlääkäreitä on sekä sisätaudeilla että kirurgiassa yleensä useampia, joten potilaita tutkitaan monesti samanaikaisesti. Jos ei omalle potilaalle tehdä mitään samaan aikaan, usein muutkin kuin hevosen oma kandi seuraavat potilaiden tutkimuksia ja hoitoa vierestä. Välillä tosin kannattaa hyödyntää omien potilaiden välinen aika ihan vaikka asioiden kertaamiseenkin tai potilasselostusten tekemiseen, kunhan huolehtii, ettei missaa omaa potilastaan. Se onkin sitten aikamoinen taitolaji välillä yrittää pysyä kärryillä siitä, milloin eläinlääkäri tulee hoitamaan sitä omaa potilasta, mutta kysymällä eläinlääkäreiltä suoraan yleensä pääsee asioista selvyyteen tai sitten klinikkaryhmän whatsapp pääsee puuttuvaa eläinlääkäriä/kandia/potilasta etsiessä laulamaan.

HES:illäkin pääsee näkemään paljon kaikkea mielenkiintoista ja opettavaista, mutta valitettavasti kaikille ei silti ehdi tulla samanlaista rutiinia kaikista asioista. Omien potilaiden hoitoon osallistuminen on päivystyspotilaiden ohella paras keino päästä tekemään asioita käytännössä, joten siksikään sitä omaa potilasta ei kannata missata. Päivystysvuoroja kun ei vitosella niin kovin montaa ole, voivat ähkyhevosten letkutuksetkin jäädä huonolla tuurilla aika vähiin. Vaikkei itse pääsisikään ihan kaikkea tekemään, kannattaa silti muidenkin potilaita seurata. Näkemälläkin oppii vaikka mitä. Välillä saattaa tulla vähän epätoivoinenkin olo vihreän kirjan suoritusmerkintöjen hankkimisen ja tietysti sen tärkeimmän eli oman oppimisen kannalta, ihan hyvin HES:illäkin merkintöjä saa kasaan. Ja aina kannattaa muistaa myös Saari, josta saattaa saada kerättyä hevosmerkintöjä vihreään kirjaan. Ihan kaikkia merkintöjä ei onneksi tarvitse kerätä HES:in osalta, mutta toki vähintään kaikki vihreän kirjan merkinnöistä pitäisi ainakin jollain tasolla osata, ne ovat kuitenkin niin perustason toimenpiteitä.

Ruokailuista pitää muistaa huolehtia itse päivän aikana ja lähteä syömään itselle sopivassa välissä. Useimmat eläinlääkärit HES:illä onneksi syövät itsekin päivän aikana (toisin kuin Saarella), mutta silti joskus voi tulla vähän kiire, varsinkin jos haluaa ehtiä ruokalaan ennen kuin se sulkeutuu. Aikataulu ei usein ole kovin tiukka ja hiljaisempina päivinä voi olla tiedossa enemmän seisoskelua ja notkumista kuin kiireisempinä päivinä. Hiljaisemmat hetket kannattaa tietenkin mahdollisuuksien mukaan hyödyntää pyytämällä eläinlääkäreiltä infopläjäyksiä tai kertauksia tietyistä aiheista, harjoittelemalla opetus- ja tutkimuskäyttöön luovutetuilla lopetetuilla eläimillä perustoimenpiteitä tai käyttämällä opetushevosia hyväksi esimerkiksi ultrausharjoituksissa. Vielä reilu vuosi sitten harjoittelimme heppakurssilla Villen ja Sylvin kanssa, mutta Sylvin lähtiessä vihreämmille laitumille toiseksi opetushevoseksi on tullut Hessu.

Iltapäivälläkin opiskelijoiden vastuulla on ottaa sairaalassa olevista hevosista iltapäivästatukset. Hiljaisempina päivinä suorastaan odotetaan kandinurkkauksessa viisarien osoittavan kello 15, jonka jälkeen statukset on sallittua ottaa. Monesti statustenoton jälkeen ei ole enää mitään ohjelmaa ja useimmat poistuvat paikalta. Kiireisempinä päivinä on enemmän kuin ihanaa, jos joku muista, vähemmän kiireisistä kandeista on ehtinyt ottaa statukset eikä itse tarvitse potilastyön venyessä jäädä yliajalle hevossairaalaan. Päivystäjien kannalta on varsinkin kiireisemmissä vuoroissa erittäin suotavaa, ettei päivystäjille jätetä sairaalan täydeltä statuksia otettavaksi vain siksi, että kello on 16 eikä kukaan halua jäädä yliajalle.

Kuvassa kuoritaan sarveiskaviota pois ja kavion upea lamellirakenne paljastuu. Kuvanlaatu on valitettavasti vähän huono, mutta sen havainnollistavuuden vuoksi päätin julkaista sen.

Vitosella päivystysvuorot HES:illä ovat yleensä normaalin rotaation aikana, mikä on tietysti aika mukavaa, kun sairaalassa olevat potilaat ovat ainakin jossain määrin jo tuttuja. Vuorojen määrä ei tosiaan päätä huimaa, niitä taitaa olla 3-4 opiskelijaa kohti eli noin yksi per HES:in jakso. Nelosellahan määrä oli ehkä tuplasti tämän verran. Erona neloseen on myös se, että vitoset päivystävät pääsääntöisesti yksin, toki pikkukandeja eli nelosia vuoroilla saattaa olla. Klinikkavuoden päivystysvuoroon kuuluu päivystyspuhelimeen vastaaminen, joten jos ei kukaan nelosen päivystyksissä nakittanut puhelinta kouraan, nyt se tulee viimeistään vastaan. Eikä puhelimeen vastaamista kannata suotta pelätä. Puhelimeen oppii vastamaan puhelimeen vastaamalla ja vähitellen oppii itse kysymään ne oikeat, oleelliset kysymykset. Vaikeinta onkin puhelujen siirtämiset ja yhdistämiset niin, ettei vahingossa katkaise samalla puhelua, varsinkin puhelimen mallin vaihtuessa kesken klinikkavuoden (ja koska vuoroja on niin vähän ettei tätä yhdistelyä ihan hirveästi tarvitse tehdä). Jos ei jotain tiedä, voi kysellä Hevossairaalan erittäin päteviltä hoitajilta apua tai soitella päivystävälle eläinlääkärille.

Päivystysvuoro alkaa arkena 15.30 eli normaalin klinikkapäivän jälkeen ja loppuu 23.30. Mikäli päivystysvuoro on ollut raskas, saa arkipäivystysvuoron jälkeisenä päivänä olla seuraavan klinikkapäivän pois. Aika moni hyödyntää tämän luvallisen poissaolon, välillä tosin voi seuraavana päivänä olla joku enemmän tai vähemmän pakollinen tapahtuma, kuten grand rounds tai sitten jotain muuta mielenkiintoista, mitä ei halua jättää väliin. Viikonloppuisin vitosilla on vain yksi vuoro, 8.30-16.30, kun taas neloset päivystävät viikonloppuna kahdessa vuorossa, aamulla ja illalla.

HES:iäkin on varmaankin kaikilla tähän mennessä jo yli puolet takana, osalla se on jo kokonaan takana, joten aika hyvin pitäisi hevosasioiden olla jo hallussa. Talvella Hevossairaalassa on ollut vähän rauhallisempaa, mutta on välillä on ollut oikeastaan ihan mukavaakin ottaa vähän rennommin eikä painaa sata lasissa. Haastavinta on varmaankin ollut oppia ymmärtämään se, mikä oikeasti on sitä oleellista asiaa ja mihin ei kannata niin täysillä keskittyä, vaikka kuinka olisi mielenkiintoista. First things first.


Tuotantoeläinsairaalan tapaan ajattelin kirjoitella Hevossairaalastakin jossain välissä vielä toisen postauksen. Ajatuksena olisi kirjoitella ainakin noista "grand roundseista", Journal Clubeista, omista potilaista ja muista vaadittavista suorituksista, ja ehkä vähän jostain muustakin. Katsotaan mitä saan aikaiseksi!

Klinikkavuosi: Tuotantoeläinsairaala, osa 1

Klinikkavuoden tarinoinnit on luontevinta ja helpointa aloittaa Tuotantoeläinsairaalan eli Saaren rotaatioista, sillä jokainen meistä on ehtinyt tähän mennessä vuotta viettää vähintään kaksi, useimmat jo kolmekin jaksoa Saarella. Yhteensä Saaren jaksoja on klinikkavuoden aikana neljä. Saari on vuodesta toiseen tunnettu erittäin opiskelijaystävällisestä ja -myönteisestä ilmapiiristään ja opiskelijoiden onkin helppo viihtyä Tuotantoeläinsairaalan viikoilla. Yhtenä suurimpana epämukavuustekijänä taitaa olla kimppakyytien järjestäminen, sillä matka Viikistä Mäntsälässä sijaitsevalle Saarelle kestää vajaan tunnin ja päivien pituuden vaihdellessa osa kyytiläisistä voi joutua odotella muita ennen kotimatkalle pääsyä. Joku on käyttänyt julkisiakin Saarelle päästäkseen, mutta ainakin juna-asema on sen verran kaukana Saaren klinikasta, että asemaltakin tarvitsee jonkinlaisen kyydin perille päästäkseen. Yksi vaihtoehto on myös yöpyä hyvin edulliseen hintaan klinikan läheisyydessä olevassa opiskelija-asuntola Pajamäessä, jossa myös Saarella päivystävät opiskelijat saavat ilmaiseksi yöpyä.

Päivät Saarella alkavat yleensä kello 8.30 jonkinlaisella aamuinfolla, jossa kirjataan läsnäolijat, ilmoitetaan päivystäjät ja kertaillaan tai opiskellaan milloin mitäkin tuotantoeläinpraktiikkaan liittyvää asiaa tunnin verran. Noin 9.30 kokoonnutaan klinikkarakennuksen sohville, jonne joku eläinlääkäreistä tulee kertomaan päivälle sovituista potilaista ja tilakäynneille lähtevistä eläinlääkäreistä. Osa ryhmästä jakautuu tilakäynneille ja osalla on kullekin viikolle etukäteen tehdyn ohjelman mukaisesti joku pakollinen, koko päivän kestävä Tuotantoeläinsairaalan opetukseen kuuluva demo tai harjoitus. Useimmiten tilakäynneille jakautuminen sujuu ilman suurempia kinasteluja, mutta mahdolliset leikkauspotilaat joudutaan monesti arpomaan. Leikkauksia ei Saarella ole liikaa, joten kaikki tietenkin haluavat saada näistä edes jonkinlaista kokemusta tulevaa kesää ajatellen.

Kandikuulumisia Tuotantoeläinsairaalasta viime syksyltä. Kuvakaappaukset Yliopistollisen eläinsairaalan Facebook-sivuilta.

Tilakäynnit ja potilaat voivat olla käytännössä mitä vain ja Saaren toiminta vastaakin aika hyvin kuntatason praktiikkaa. Saarella tehdään myös jonkin verran pieneläinpraktiikkaa, mutta tietenkään varustelutaso ei ole aivan yhtä hieno kuin Pieneläinsairaalassa. Päivystystoimintaan kuuluu myös pieneläinpotilaita, joten ihan samalla lailla niidenkin hoitoa saattaa päästä Saarella harjoittelemaan. Tuotantoeläinpotilaat hoidetaan pääsääntöisesti tiloilla, mutta lähialueen tuotantoeläimiä saatetaan myös kuljettaa Saaren klinikalle hoidettavaksi ja esimerkiksi leikattavaksi. Hevospotilaitakin näkee lähitallien lisäksi klinikalla, erityisesti keväällä ja kesällä tammapraktiikan ollessa vilkkainta.

Yleensä yhden eläinlääkärin (joskus kahdenkin tai jopa useammankin) mukaan lähtee 1-5 kandia, riippuen päivän tilakäyntien ja kandien kokonaismäärästä. Siinä mielessä Saaren praktiikka on hyvin erilaista kuntaan nähden, että vauhti on opetuksesta johtuen aika hidasta. Kovin usein ei yhteen päivään mahdu kuin 2-3 tilakäyntiä, mutta nopeampia ja lyhyempiä käyntejä tietysti enemmän. Eläinlääkäri kertoo kandeille, mitä erityisiä tarvikkeita mukaan pakataan, esimerkiksi nupoutuskäynneille huolehditaan mukaan toimiva kaasukolvi sekä riittävästi kaasua ja puudutteita. Ohjeet saatuaan kandit huolehtivat tavaroiden pakkaamisesta: haalarit, essut ja saappaat niin itselle kuin eläinlääkärillekin, lääkelaukun, muiden tavaralaatikkojen sekä pyydettyjen välineiden tarkastus, tavarat ja ihmiset autoon ja matkaan.

Eläinlääkäristä riippuen matkat hyödynnetään usein käymällä läpi tulevien tilakäyntien potilaisiin liittyviä asioita, esimerkiksi diffejä, diagnostiikkaa tai hoitoja, mutta kyllä monesti jutustelu siirtyy ihan kaikkeen muuhunkin mahdolliseen. Ilmapiiri on siis todella rento. Autossa istuessa on myös hyvä muistaa tankata itseään syömällä ja juomalla eväitään, sillä päivien pituus on aina vähän mysteeri. Osa eläinlääkäreistä ei välttämättä harrasta päivän aikana ollenkaan syömistä, joten kandin kannattaa aina varautua pahimpaan ja ottaa riittävästi autossa säilyviä eväitä päiväksi mukaan. Monesti eväiden unohtuessa eläinlääkärin saa aika helposti suostuteltua poikkeamaan lähellä klinikkaa olevassa pienessä K-kaupassa ennen tilakäynneille lähtemistä. Toisinaan pysähdytään syömässä milloin missäkin vastaantulevassa paikallisessa lounaspaikassa ja ainakin pidempään Saarella toimineet eläinlääkärit tietävät kyllä parhaat syömäkelpoiset ruokapaikat. Ja aina on olemassa suht lähellä klinikkaa sijaitseva Juustoportti... Omat eväät tulevat toki opiskelijalle aika paljon halvemmaksi kuin lounaat, jotka eivät todellakaan ole Saaren toiminta-alueella opiskelijahintaisia.

Vihreän kirjan Tuotantoeläinsairaalan suoritusvaatimuksia. Tämä sivu täyttyi allekirjoituksilla erittäin nopeasti.

Tiloilla eläinlääkäri ohjaa opiskelijoiden toimintaa, mutta kandit saavat tehdä todella paljon asioita itsekin. Eläimille tehdään yleistutkimuksia, otetaan maito- ja verinäytteitä, pistetään lääkkeitä, letkutetaan, nupoutetaan, sahataan sarvia, nesteytetään, tutkitaan jalkoja, sorkkia ja kavioita, rektalisoidaan, tehdään tiineystarkastuksia ja tutkitaan munasarjoja, hoidetaan eri syistä makaavia lehmiä, avustetaan tarvittaessa poikimisissa, kuntoluokitetaan, tehdään terveydenhuoltokäyntejä, tutkitaan vetimiä, asetetaan pötsimagneetteja ja tehdään vaikka mitä muuta. "Saarella kandit pääsevät itse tekemään" on kuultu todella monien suusta ja tämän kyllä voin itsekin allekirjoittaa.

Kandien tehtävä on jo tiloilla huolehtia välineiden pesuista ja huuhteluista ja toisaalta myös varmistaa, että kaikki Saaren omaisuus on muistettu ottaa tilalta aina mukaan autoon. Jos tilalla ei ole riittävästi haalareita ja/tai saappaita noin 5 kandin joukolle, käytetään omia haalareita ja saappaita ja ne sullotaan tilakäynnin päätteeksi jätesäkkiin ja viedään klinikalle pestäväksi. Omia haalareita Saarella tarvitsee oikeastaan vähintään 3 kappaletta, joskus tosin toivoisi että niitä olisi vielä enemmänkin. Lisäksi tarvitaan omat turvakärjelliset kumisaappaat sekä jonkinlainen rektalisointitakki/-essu. Stetoskooppia, kelloa ja kuumemittaria tarvitaan toki yleistutkimuksiin eikä muistiinpanovälineistäkään haittaa ole. Päivän päätteeksi autokuorman selviytyessä takaisin Saaren klinikalle auto tyhjennetään ja kandit huolehtivat kaikkien käytettyjen tavaroiden ja suojavaatteiden pesusta, puhdistuksesta, desinfioinnista, laukkujen ja laatikoiden täyttämisestä sekä mahdollisten näytteiden jatkotoimenpiteistä. Päivystäjien tehtävä on pienentää pesukoneen eteen muodostunutta kandien haalarivuorta eli täyttää ja tyhjentää pesukonetta ja kuivausrumpua päivystysvuoronsa ohella.

Kun kaikki edellämainittu on saatu tehtyä, voivat kandit lähteä kotia tai Pajamäkeä kohti, jäädä klinikkarakennuksen sohvalle odottelemaan muita kyytiläisiä tai mennä vaikka tietokoneluokkaan kirjoittamaan leikkauskertomusta. Päivän pituutta ei oikein voi etukäteen ennustaa, mutta tyypillisesti paluuaika osuu ehkä jonnekin 14-16 välille. Harvemmassa on ainakin itselläni olleet ne päivät, jolloin olisi päässyt tosi aikaisin kotiin lähtemään, mutta toisaalta kovin pitkiksikään päivät eivät usein veny. Demo- ja harjoituspäivinä aikataulu on yleensä aika vakio ja ohjelma loppuu useimmiten aika lailla kello 16.

Lypsylehmillä käytettävä lettupannu, jolla ei toivottavasti saa sen käyttötarkoituksessa lettuja aikaiseksi.

Päivystäjien vuoro alkaa arkipäivinä kello 16 ja päättyy seuraavana aamuna kello 8. Viikonloppuisin päivystysvuoro alkaa perjantaina kello 16 ja päättyy seuraavana maanantaiaamuna kello 8. Saaren päivystykset eivät yleensä oikeuta vapautuksiin seuraavan päivän ohjelmasta, eli seuraavaan päivään pitää osallistua aivan normaalisti. Harvemmin päivystyksiin kuitenkaan sattuu niin paljon ohjelmaa, ettei yöllä ehtisi edes jonkin aikaa nukkua. Jos sattuu päivystämään Saaren jakson jälkimmäisenä viikonloppuna, ollaan yleensä seuraavaksi vuorossa olevassa Hevossairaalassa tietoisia siitä, että Saaren viikonloppupäivystäjät saattavat tulla paikalle vähän myöhässä. Lisäksi Saarelta voi lähteä maanantaina jo klo 6 kohti Viikkiä, mikäli päivystys on hiljaista.

Päivystäviä kandeja on kullakin vuorolla 1-3 eikä varapäivystäjiä ole. Ennen vuoron alkua päivystäjät merkitsevät omat puhelinnumeronsa päivystäjien listaan, jotta eläinlääkäri osaa soittaa oikeat ihmiset päivystyskeikan iskiessä paikalle. Saarella eläinlääkäri siis vastaa itse päivystyspuheluihin. Mikäli päivystyskeikkoja ei ole, aika kuluu Pajamäen asuntolassa puhelimen pirinää odotellen. Pajamäessä on päivystäjille varattu oma huone kolmella sängyllä, peitoilla ja tyynyillä varustettuna. Suihku, pesukone, pari jääkaappia, kahvin- ja vedenkeitin, astioita ja aterimia, tv ja langaton netti löytyy, ruokaa voi laittaa mikrossa tai keittolevyllä, mutta uunia ei opiskelijoille ole suotu. Omilla lakanoilla, pyyhkeellä, hygieniavälineillä ja sopivalla ruokamäärällä selviää vuorosta yleensä erinomaisesti, mutta hiljaisempien päivystysvuorojen varalle kannattaa itselleen ottaa jonkinlaista viihdykettä tai opiskelumateriaalia mukaan.

Päivystysvuorossa kandit huolehtivat päivystysauton varustuksesta normaalien klinikkapäivien tapaan, joskin päivystysautosta löytyy aika paljon enemmän tavaraa (= enemmän muistettavaa) kuin muista Saaren autoista. Lisäksi päivystäjille kuuluu tosiaan pyykinpesua, jotta seuraavaksikin päiväksi kaikilla olisi puhtaat haalarit käytössä. Päivystysillan ohjelmaan kuuluu myös klinikalla olevien eläinten iltatarkastus ja -ruokinta. Joskus klinikalla saattaa olla eläimiä hieman enemmän, mutta yleensä niitä ei kovin montaa ole. Lähinnä "iltatarkki" sisältää rehujen antamista tai vasikoiden juottamista sekä lannan kolaamista.

Jotkut hoitovaihtoehdot ja lääkeannokset on hyvä osata ulkoa, esimerkiksi rakkuloiden hoito.

Saarella on käytössä oma klinikkapistesysteeminsä ja jokaisen on saatava vähintään 38 pistettä muiden pakollisten merkintöjen ja suoritusten ohella väliaikaisten praktiikkaoikeuksien saamiseksi. Normaaleista klinikkapäivistä saa 1 p, arkipäivystyksistä 0,5 p ja viikonloppupäivystyksistä 3 p. Käytännössä pisteet tulevat aika helposti kasaan, jos osallistuu suurimpaan osaan Saaren päivistä ja hoitaa omat päivystysvuoronsa. Kunhan huolehtii itse, että pisteitä tulee riittävästi ja osallistuu pakollisiin demoihin ja harjoituksiin ajallaan, voi Saarelta olla yksittäisiä päiviä ilman sen erityisempiä kyselyitä pois, mutta pidempiä lomapätkiä ei näin pysty itselleen kikkailemaan. Tarvittaessa korvaavia päivystysvuoroja voi sopia itselleen esimerkiksi jouluna tai pääsiäisenä. Joustavuutta siis löytyy, mutta pitää aina muistaa sekin, että jokainen on itse vastuussa omasta oppimisestaan.

Monien muiden tapaan olen viihtynyt Saarella hyvin ja oppinut hurjan paljon erilaisia asioita tuotantoeläimistä. Koska Saarella pääsee tekemään niin paljon asioita itse, voi jo melkein sanoa tiettyjen asioiden sujuvan rutiinilla. Tässä vaiheessa opintoja nimenomaan jatkuvien toistojen tekeminen onkin aika tärkeää, jotta omaan työskentelyyn saa edes hieman varmuutta. Paljon tulee silti aina uusiakin asioita vastaan, koska potilasmäärät eivät parin viikon aikana ehdi valtavan suuriksi kasvaa. Harvinaisempia potilastapauksia kaikki eivät pääse edes itse näkemään tai kokemaan, joten tiedon jakaminen opiskelukavereiden kesken on aika hyödyllistä. Toisaalta eri eläinlääkäreiden kanssa tiloilla kulkiessa pääsee näkemään hyvin erilaisia työskentelytapoja ja voi etsiä niistä itselleen ne sopivimmat. Niinkin "arkisessa" toimenpiteessä kuin vasikoiden nupoutuksessa on olemassa varmaan joka eläinlääkärillä vähän omat toimintatapansa ja kikkansa, joten Saarella on alusta saakka päässyt huomaamaan, että onnistuneeseen lopputulokseen voi päästä monin eri keinoin.


Ajattelin kirjoitella Tuotantoeläinsairaalasta vielä ainakin toisen postauksen, jossa kerron vähän enemmän pakollisista demoista ja harjoituksista. Jos joku teistä lukijoista haluaa tietää jotain muutakin, saa toki toivoa ja kysellä!

4th Year

Vielä viimeinen postaus kertauksena nelosvuoden opinnoista ennen vuoden vaihtumista (aiemmat koostepostaukset ekasta, tokasta ja kolmannesta vuodesta eläinlääkiksessä). Sitten voinkin siirtyä jo vihdoin ja viimein klinikkavuoden kuvioihin, jos ja kun vaan jossain välissä ennätän. Nelosen voisi lyhentää seuraavasti: "tiivis ja työntäyteinen, mutta äärimmäisen mielenkiintoinen ja opettavainen vuosi".

Neljäs opiskeluvuosi pyörähti rytinällä liikkeelle ja jo ensimmäisen eli Pieneläinsisätautiopin blokin eli SAIM:in aikana tunsin lähes hautautuvani valtavan työmäärän ja omien kohtuuttomien ajatusteni alle. Seitsenviikkoinen SAIM tuntui tuolloin sisältävän kaiken kaikesta, mutta vuoden edetessä huomasin olleeni väärässä. Tuon "kaiken" lisäksi oli luvassa vielä aika paljon muutakin. Neurologia ja oftalmologia monine sairauksineen ja termeineen ei varsinaisesti helpottanut asiaa, mutta harjoituksissa oli hienoa päästä pitkästä aikaa tekemään tutkimuksia ihan oikeilla eläimillä. Lisäksi olin erityisen vaikuttunut fysioterapiasta neurologisten potilaiden hoidossa.

Seuraavaksi jatkettiin Pieneläinkirurgian blokilla, jonka Pehmytosakirurgian ja Ortopedian opit ovat ehkä yhdet kaikista parhaiten mieleen jääneistä asioista nelosvuodelta. Hienoja ja opettavaisia ryhmätöitä, ensimmäisiä haparoivia otteita ja ompeleita oikeilla eläimillä kirurgian harjoituksissa ja ihania eläväisiä koiria kipsausharjoituspäivänä Halikossa! Epäilemättä kirran blokki on vuodesta toiseen opiskelijoiden mieleen, sillä mielenkiintoisen aihepiirin lisäksi se on pedagogisestikin erittäin onnistuneesti rakennettu kokonaisuus. Hienoa tässä on sekin, että sama tyyli jatkuu myös kirran opetuksessa klinikkavuonna, siitä lisää myöhemmin. Syyslukukauden viimeinen kokonaisuus ennen odotettua joululomaa vietettiin Anestesiologian monimutkaisiin saloihin syventyen. Perusteita käytiin tarkasti läpi, mutta käytännön oppi valitettavasti tuntui jäävän pitkälti klinikkavuoden aikana opittavaksi.

Vuoden vaihduttua ja vähän sitä ennenkin alkoi uurastaminen Hevossairauksien parissa. Muistin/ehdin jälleen kirjoittaa peräti yhden postauksen vuoden aikana erään heppapäivän ohjelmasta, ylimääräistä vapaa-aikaa ei paljon tuntunut olevan tarjolla. Onneksi saimme edes yhden harjoitustyön verran hevosterapiaa rapsutellessamme oikeita hevosiakin. Heti heppatentin perään jatkettiin Kotieläinten lisääntymistieteen parissa vaatimattoman kuusiviikkoisen verran, mutta ohjelmaan oli mukavasti sisällytetty joitakin asioita selkeyttäneitä demoja. Tentittävä alue sisälsi tuskastuttavan monen eläinlajin kaikki mahdolliset lisääntymiskiemurat.

Vasikkaripulivärityskirja itseopiskelun tuloksena.

Kliinisessä tuotantoeläinlääketieteessä tutustuttiin turkis- ja riistaeläinten, mehiläisten, siipikarjan ja kalojen sekä sikojen ja märehtijöiden sairauksiin hoitoineen (osa 1 ja osa 2) yhteensä noin seitsemän viikon verran. Saimme paljon käytännönläheisiä neuvoja tuotantoeläinten parissa työskentelyyn ja esimerkin siitä, millaiset luentomuistiinpanot eivät ole opiskelijan näkökulmasta hyvät. Nelosvuoden viimeisteli Teurastamohygienia, jossa keskityttiin enemmän teurastamoiden valvontaan. Pääsimme labratöissä jälleen muistuttelemaan toisiamme bunsenliekin sammuttelusta työpisteeltä poistuttaessa. Kiitin onneani, että kyseinen kurssi oli mahdollista suorittaa tenttimättäkin.

Kaiken opetuksen ohella kartutimme kokemusta ja harjoittelimme päivystämistä ja teorian ottamista käytäntöön niin PES:illä kuin HES:illäkin useiden vuorojen ajan, eikä päivystäminen enää vähitellen tuntunutkaan niin pelottavalta.


Nelonen oli tosiaan raskas, mutta silti niin ihana vuosi. Tämä jos mikä on sitä, mitä varten tähän kouluun on haettu! Vihdoinkin sitä oikeaa eläinten tutkimista ja hoitoa käsittelevää tietoa muutaman vuoden perustan rakentamisen jälkeen. Olen edelleen samaa mieltä kuin aiempinakin vuosina: tämä on tismalleen oikea ala itselleni!

Pikkukandin päivystysporinoita

Ensimmäinen kesäopintojen jälkeinen viikko klinikkavuotta on nyt takana ja paljon on jo päässyt näkemään ja kokemaan! Fiilis on edelleen jossain määrin epäuskoinen siitä, että ollaan jo näin pitkällä opinnoissa. Vaikka tuntuu, että on suunnilleen kaiken edellisvuosien opinnoista jo ehtinyt unohtaa, muistuvat asiat yllättävän hyvin kuitenkin kliinisessä työssä vähitellen mieleen. Käytännön työn kautta oppiminen toimii kyllä todella paljon tehokkaammin kuin pelkkä luentojen kuuntelu tai kirjojen lukeminen!

Klinikan alun innoittamana ajattelin kertoa tähän väliin viime vuoteen kuuluneista päivystysvuoroistamme, joista olen vähän jotain saattanut jo mainitakin. Nelosen luentojen ohella opintoihimme kuuluu siis pakollisia päivystysvuoroja niin Pieneläinsairaalan (PES) kuin Hevossairaalankin (HES) puolella. Kummassakin näistä oli vajaa 10 (ehkä 8?) pakollista vuoroa ja lisäksi PES:in puolella oli vielä muutama (3-4?) pakollinen varapäivystysvuoro. Loppukevään päivystysvuoroja sai ottaa ylimääräisiäkin tai sitten paikkailla aiempia poissaolojaan niillä. Itsekin otin muutaman ylimääräisen vuoron. Jos päivystyksistä ei vielä sittenkään saanut tarpeekseen, sekä pieneläimistä että hevosista oli vielä olemassa erilliset päivystyskurssit, joiden päivystysvuorot ajoittuivat loma-ajoille jouluna ja pääsiäisenä. Näihin päivystyskursseihin liittyi toki muutakin hommaa kuin itse päivystäminen, esimerkiksi potilaskirjanpitoa ja -kertomuksia, mutta toisaalta niistä sai myös ylimääräisiä opintopisteitä.

Itse päivystysvuorot olivat arkipäivisin kello 16-22 ja viikonloppuisin 8-15 tai 15-22, mutta monesti vuoroissa saattoi venyä pidempäänkin. Välillä päiville sairaalassa kertyi pituutta, kun ensin istui luennoilla 8-16 ja sen jälkeen jäi illaksi vielä päivystämäänkin. Itse en ainakaan noina pitkinä päivinä ollut varmasti skarpeimmillani, mikä oppimisen kannalta on vähän harmillista. Sen sijaan jos luentojen jälkeen ehti saada pienenkin tauon, oli olo jo vähän virkeämpi yleensä. Varapäivystykset eivät varmaan olleet kenenkään meidän mieleen, mutta onneksi niitä vuoroja ei niin kovin montaa nenää kohti ollut. Varapäivystysvuorolla meillä oli velvollisuus mennä päivystämään varsinaisen päivystäjän estyessä ja varallaolovelvollisuus päättyi vasta tunnin kuluttua kyseisen vuoron alkamisesta. Varsinkin syksyllä näitä varapäivystäjiä jouduttiin jonkin verran käyttämään, kun varmaan lähes puolet vuosikurssista oli jonkinlaisen influenssan kourissa. Itsekin jouduin varavuorollani päivystämään. Varapäivystyksiin oli oikeastaan hankalampi valmistautua kuin oikeisiin päivystyksiin, kun piti joko raahata päivystysvarustusta mukana kaikkien luentojen ajan tai sitten jättää joitakin luentoja väliin käydäkseen välillä kotona hakemassa ruokaa, lepäämässä tai ruokkimassa ja pissattamassa eläimiä. Jos sairastui ja joutui jättämään oman päivystysvuoronsa väliin, vuoro korvattiin tekemällä joku kyseisen vuoron varapäivystäjän vuoro tai sopimalla muuten uusi vuoro vapaista ajoista listalta. Liian täyteen kalenteriaan ei siis kannattanut ainakaan keväällä tunkea, jotta mahdollisia korvaavia vuoroja löytyi.

Ennen päivystysvuorojen alkua saimme nimikyltit ja sairaalan avaimen, joka avasi meille useimpia sairaalan ovia ja jota käytettiin sisään tai ulos leimatessa. Niin HES:illä kuin PES:illäkin oli aiemmin mainitsemani omat infotilaisuutensa. Niissä käytiin läpi vuorojemme kannalta oleellisia asioita, kuten sairaalalle kuuluvaa päivystysaluetta, puhelimeen vastaamista, yleisimpiä päivystyspotilaita ja niiden hoitoa, anamneesin ottamista, triagen arviointia ja meille kuuluvia tehtäviä. Kummassakin infossa muistutettiin, että pitää kysyä jos ei tiedä tai osaa tehdä jotain. Niin HES:in kuin PES:inkin puolella henkilökunnalla ja opiskelijoilla on oma värikoodinsa vaatetuksessa, jota varsinkin ensimmäisten päivystysvuorojen kohdalla joutui miettimään. PES:illä olimme kokoharmaissa ja HES:illä siniharmaissa vaatteissa. Vitosilla oli omat värinsä, samoin eläinlääkäreillä. Työvaatteisiin kuului sairaalan puolesta paita ja housut ja jalkineet piti itse hankkia. Kriteerinä kengille oli lähinnä se, että niiden on oltava helposti puhdistettavissa. PES:illä suosituimpia kenkiä olivat crocsit, sandaalit tai vaikka lenkkarit ja HES:illä piti jalassa olla turvakengät. HES:iltä löytyi turvakenkiä myös lainaan, jos ei omia ollut ehtinyt tai halunnut hankkia. Suositeltavaa lienee kuitenkin hankkia omat turvakengät, jos edes vähänkään kuvittelee tekevänsä töitä isojen eläinten kanssa tai jos haluaa huolehtia jalkojensa mukavuudesta, sillä HES:in lainakengät ovat jo aika monessa jalassa pyörineet eivätkä millään tapaa mukavimmasta päästä.

Jalkineiden lisäksi päivystysvuorojen tavaravuoreen kuuluivat stetoskooppi, kuumemittari, sakset, kello, kyniä, tussi ja jonkinlainen vihko tai paperinpala omille muistiinpanoille. Stetoskoopit olimme ostaneet jo kolmosvuoden aikana yhteistilauksella ennen Saaren viikkoa (1/2 ja 2/2). Ensimmäisessä päivystysvuorossa Littmannit kaulaan ripustaessa tuli kyllä innostunut ja odottava fiilis tulevasta. Stetareiden pariksi kuuluu tietysti pieni kello, jonka osa tilasi ebaystä ja osa ties mistä. Kuumemittareita löytyy vähintään apteekeista, mutta suosittelen erityisesti tuota nopeasti lämmön mittaavaa vihreää eläinmallia, sitä useimmilla klinikoillakin käytetään. Pienistä saksista on ollut monessa päivystysvuorossa paljon hyötyä taskun pohjalla, kun potilaan vierestä ei kovin kauas pääsekään irtoamaan ja saksia ei koskaan tarvittaessa löydy mistään. Kuulakärkikyniä tarvitsee aina ja mieluusti useampia, koska nekin katoilevat ja unohtuvat eri puolille sairaalaa. Tussista on erityisen paljon hyötyä verinäyteputkia merkittäessä, mutta kannattaa huolehtia ettei tussi ole vesiliukoinen. Vihkoja ja papereita löytyi vaikka mistä kaupoista, mutta vihkoon kannattaa muistaa kirjoittaa nimensä jos on yhtään hajamielinen ja taipuvainen unohtamaan sen paikkaan x. Itse käytin ns. raapusteluvihkoa ja lisäksi toista vihkoa, jossa oli joitakin hyödyllisiksi kokemiani muistiinpanoja. Tein omat muistiinpanovihkot pieneläimille ja hevosille ja raapusteluvihkoon kirjasin esimerkiksi johonkin potilaaseen liittyviä tietoja, kuten statuksia, tai puhelimessa saamaani anamneesia.

Päivystysvuoron päätteeksi taskujen tyhjennys.

Näitä luettelemiani tavaroita itse kuljetin mukana joka päivystysvuorossa paidan rinnukseen kiinnitetyn nimilapun lisäksi. Välillä tavaraa tuntui olevan vähän turhan paljon taskujen kokoon nähden, mutta ilmankaan en olisi osannut olla. Päivystysvuoroissa kannatti myös muistaa pitää huolta omista tavaroistaan, sillä varsinkin kynät, sakset ja joskus jopa stetoskoopit kyllä lähtivät milloin eläinlääkärin, milloin toisen opiskelijan matkaan. Yli 100 € stetoskooppeja ei kovin montaa uutta halua ostaa, kynästä nyt ei niin väliä. Jokaisesta päivystyksestä olisi silti varmasti selvinnyt ilman mitään edellä mainituista tavaroista, mutta ilman juotavaa ja ruokaa ei. Sairaalasta löytyy kyllä vaikka mitä välineitä, mutta omasta ravitsemuksesta ja nesteytyksestä pitää ehdottomasti muistaa huolehtia. Valitettavasti välillä päivystysvuorot olivat sellaista hullunmyllyä, että kunnon ruokailusta sai vain haaveilla. Tällöin erilaiset välipalapatukat ja hedelmät osoittautuivat kultaakin kalliimmiksi. Onneksi useimmiten kuitenkin oli aikaa syödä kunnollakin ja pitää hetken taukoa meille opiskelijoille varatussa kandikeittiössä, jonka jääkaappiin pystyi omat päivystyseväänsä jättämään.

Päivystysvuoroilla pääsi näkemään ja tekemään paljon, jotkut vähän enemmän kuin toiset, mutta varmasti jokainen oppi monta asiaa. Pieneläinpuolella tyypillisiä olivat ripuli- ja oksennuspotilaat, traumapotilaat kuten HBC:t (hit by car) ja FFF:t (free falling feline), pyometrat, GDV:t (mahalaukun laajentuma ja kiertymä), vierasesineet, myrkytykset, erilaiset kohtaukset sekä virtsaamisvaikeudet. Hevospuolella ähkyt, ontumat, haavat niin raajoissa, ruumiissa kuin silmissäkin sekä vastasyntyneet varsat keväällä työllistivät meitä. Se huono puoli päivystyksissä on, että päivystyksiin tuleviin potilaisiin ei pysty perehtymään kunnolla etukäteen. Luennoilla oli kuitenkin jo muistuteltu näistä tyypillisistä potilaista, joten niitä pystyi vähän opiskella etukäteen. Toki hevosluennot olivat vasta tammikuussa ja syksyn HES-päivystyksissä oli aina enemmän tai vähemmän pihalla, mutta aina silloin, kun joku asia oli luennolta entuudestaan tuttu, se helpotti asioiden ymmärtämistä huomattavasti.

Päivystysvuoroissa oli PES:illä pääsääntöisesti useampia vitosia, hoitajia sekä eläinlääkäri tai eläinlääkäreitä kellonajasta riippuen. HES:illä oli yleensä yksi vitosvuosikurssilainen hoitajan/hoitajien sekä eläinlääkärin/eläinlääkärien lisäksi. Niin HES:illä kuin PES:illäkin meitä nelosia eli pikkukandeja oli yleensä kaksi yhtä päivystysvuoroa kohti. Päivystyksissä pääsi tyypillisesti esimerkiksi kotiuttamaan potilaita, ottamaan uusia potilaita sisään ja kirjaamaan anamneesia sekä tekemään potilaille yleistutkimusta, keskustelemaan eläinlääkärin kanssa löydöksistä ja miettimään mahdollisia jatkotutkimuksia tai hoitoja, ottamaan verinäytteitä ja tutkimaan niistä erilaisia arvoja, pistämään injektioita eläimiin, kanyloimaan, ultraamaan, ottamaan röntgenkuvia, rektalisoimaan, letkuttamaan ja aina välillä joku onnekas pääsi mukaan leikkaukseenkin. Yksi tärkeimpiä asioita päivystystyössä oli kommunikointi omistajien kanssa, vaikkei varsinkaan aluksi ehkä osannutkaan kysyä juuri oikeita kysymyksiä. Välillä on ollut hieman turhauttavaa se, että ihmiset puhuvat ensin kandille yhtä ja sitten hetken päästä eläinlääkärille toista, mutta ihmismuisti ei aina toimi kovin aukottomasti ja juuri ne oikein asetellut kysymykset voivat saada mieleen palaamaan jonkin ehkä jo kauan aikaa sitten tapahtuneen mitättömältäkin tuntuvan asian.

Taskujen tyhjennyksessä löytyy usein kuumemittarin suojuksia ja liukastetta.

On ollut haastavaa välillä laittaa omat tunteensa syrjään, kun joku potilastapaus on liipannut liian läheltä omia kokemuksia eläimenomistajana tai kun omistaja on ollut eläimensä kärsimyksen äärellä surun murtama. Seuraavassa hetkessä toisen potilaan kanssa onkin sitten monesti pitänyt vaihtaa mielentilansa täysin toiseen ääripäähän, jopa iloiseksi. Välillä olen ihaillen seurannut vierestä sitä, miten ammattitaitoiset eläinlääkärit osaavat keskustella omistajan kanssa omistajan itse ollessa sokeutunut oman eläimensä tilalle tai kun omistaja ei ole valmis päästämään eläimestä irti. Sanat sanotaan nätisti, mutta tiukasti, ketään syyllistämättä, jotta eläimen ei enää tarvitsisi kärsiä. Suurinta rakkautta on osata päästää ajoissa irti. Toiset potilaat ovat jo nyt jättäneet jälkensä sydämeeni ja muutama kyynelkin on saattanut päivystysvuoron jälkeen tirahtaa. Tähän henkiseen puoleen ei meitä ole juurikaan etukäteen valmisteltu, mutta henkisesti päivystyksissä ei todellakaan ole aina helppoa. Se kannattaa tiedostaa etukäteen, että kun kyse on päivystyksestä, jonne tulee hätätapauksia, eivät kaikki selviä aina hengissä. Kuljemme käsi kädessä kuoleman kanssa, koska se on yksi hoitokeino muiden joukossa. Kipu ja kärsimys loppuu siihen, ja moni pitkäaikaissairaan eläimen omistaja on suorastaan kiitollinen, kun eläinlääkäri ehdottaa eutanasiaa yhtenä, toisinaan ainoana vaihtoehtona.

Välillä päivystysvuorot ovat olleet todella kiireisiä ja välillä taas hyvinkin hiljaisia. Hiljaiset hetket on voinut hyödyntää keskustelemalla eläinlääkäreiden, hoitajien tai muiden opiskelijoiden kanssa kaikesta maan ja taivaan välillä, harjoittelemalla esimerkiksi jotakin toimenpidettä opetus- ja tutkimuskäyttöön luovutetuilla eläimillä, tekemällä jotain palautettavia tehtäviä tai lukemalla tenttiin. Kiireisissä vuoroissa monesti stressi kiristää itse kunkin pinnaa, mutta valitettavasti yhdellä ihmisellä on kiireessäkin vain kaksi kättä ja yksi pää käytettävissään. Kiireessä tilannetta helpottaa se, jos osaa tehdä erilaisia toimenpiteitä itsenäisesti, mutta vaikkei osaisikaan, on monesti joku osannut neuvoa kysyttäessä. Oma aktiivisuus on tarpeen, koska ei kukaan tiedä mitä opiskelija jo osaa ja mitä ei. Erityisesti kevään päivystysvuoroilla tuli ehkä vähän sellainen olo, että meidän pikkukandienkin oletettiin osaavan jo paljon enemmän kuin ehkä osasimmekaan. Kaikki eivät ole päivystysten aikana kaikkea päässeet tekemään, joten on ollut vähän tuuristakin kiinni, millaisia potilaita omiin päivystysvuoroihin on sattunut tulemaan.

Hiljaisen päivystysvuoron tenttiinlukuhetki.

Kiireisinä päivinä on välillä ollut vähän haasteita päästä lähtemään omasta päivystysvuorosta ajoissa kotiin, ja aina ei ole itse halunnutkaan lähteä kesken jonkun mielenkiintoisen tapauksen. On kuitenkin jokaisen itse päätettävissä, miten näissä tilanteissa haluaa toimia, mutta eläinlääkärit eivät välttämättä katso kovin hyvällä, jos kesken potilaan tutkimuksen kellon lyötyä tasan 22.00 pikkukandi heittää hanskat tiskiin ja ilmoittaa lähtevänsä kotiin. Työmoraalista on puhuttu meille nyt tämän vuoden klinikkavuosi-infossakin. Toisaalta meille on annettu tietty pituus vuorolle ja näiden vuorojen lisäksi nelosella odottivat monesti aikaisin aamulla alkavat luennot. Omat rajansa kannattaa tässäkin asiassa tuntea, sillä puoli yötä valvoneena väsyneenä luennoilla istuminen ei välttämättä ole oppimisen kannalta tehokkainta. Toki kuten mainitsin aiemmin, kliinisessä työssä oppii vähän eri lailla asioita kuin luennoilla ja joskus voi oikeasti tulla vastaan joku once-in-a-lifetime -potilas, jota ei ehkä kannata jättää väliin.


Kaikkiaan päivystykset ovat olleet varmasti kaikille monin tavoin opettavaisia. Sairaalan tilat, laitteet ja henkilökunta ovat tulleet vähitellen tutuiksi ja on helpompi aloittaa klinikkavuosi edes vähän tutussa ympäristössä. Vaikka ensimmäiset sähköpostiviestit päivystyksistä reilu vuosi sitten ehkä toivat mukanaan vähän ahdistusta, näin jälkikäteen ajatellen ei vuoroja kuitenkaan ollut liikaa. Osalla saattoi olla päivystysvuoro juuri tenttiä edeltävänä iltana, mutta nämäkin olivat tiedossa hyvissä ajoin etukäteen eikä niiden periaatteessa olisi pitänyt aiheuttaa ongelmia (paitsi ehkä viimeisenä iltana paniikissa lukeville). Vuorojen vaihto onnistui yleensä aika helposti, paitsi nuo tenttejä edeltävät vuorot harvoin olivat kovin suosittuja.

Päivystyksistä sai hyvää esimakua tulevasta, mutta onhan tässä vielä aika paljon opittavaa seuraavan vuoden aikana. Jonkin verran päivystyksiä on vitosellakin luvassa, mutta hyvin erilaisella systeemillä kuin nelosen aikana. Siitä varmasti lisää myöhemmin!