Klinikkavuosi: Hevossairaala, osa 2

Omista Hevossairaalan jaksoista tuntuu olevan jo ikuisuus ja väliin on mahtunut kandikesän aikana koettuja hevostapauksia lähinnä talliolosuhteissa hygieenisemmän ja hienoilla välineillä varustetun sairaalan sijaan. Välillä sitä huomasi haikailevansa Hevossairaalan eläinlääkärien turvalliseen huomaan ja neuvojen pariin, mutta ihan hyvin sitä kai kuitenkin lopulta pärjäsi. Puhelimen toisessa päässä saattoi välillä joku tuttu ääni antaa hyviä neuvoja ja mielipiteitä ja rauhoittaa tilannetta kandin pään sisällä. Hevospotilaiden määrä vaihteli tosi paljon eri paikkakunnittain ainakin syksyn mittaan käytyjen keskustelujen perusteella. Se on ehkä helpottava tieto sellaiselle eläinlääkärin alulle, joka ei välttämättä niin kovin paljon tahdo hevosten parissa puuhata. Toisaalta taas ne, joiden urasuunnitelmat siintävät hevosten parissa, osaavat todennäköisesti jo alunperinkin hakeutua sellaisiin paikkoihin, missä hevospraktiikkaa pääsee tekemään. Missä tahansa kunnassa töitä tekeekin (jos kuntaan menee), pitää silti aina varautua siihen, että päivystyksessä vastaantuleva eläinlaji voi olla mikä tahansa.

Mutta palataanpa vielä sinne heppajaksojen muisteluun. Ihan kuin Saarellakin, myös Hevossairaalassa vihreän kirjan pakollisiin merkintöihin kuului jo ensimmäisen rotaation aikana yleistutkimuksen suorittaminen hevoselle eläinlääkärin seuratessa, kysellessä ja tentatessa vieressä. Kuten olettaa saattaa, tämän suorittamisessa oli niin eläinlääkäri- kuin kandikohtaisiakin eroja eli osa eläinlääkäreistä oli tiukempia merkinnän antamisen kriteereistä ja toisaalta taas kaikki meistä kandeistakaan eivät ehkä ihan kaikkia osa-alueita aina ihan täydellisesti hallinneet. Mitään varsinaisia pakollisia demoja ei hevospuolelle kuulunut, toki Ypäjän hevosgyneharjoituksista sai asiaan liittyviä suoritusmerkintöjä vihreässä kirjassa myös hevososastoon. Välillä kandit kyllä yrittivät pyytää eläinlääkäreiltä demoja milloin mistäkin asiasta, ja aina välillä (harvemmin) joku eläinlääkäreistä saattoi pitää pienen opetustuokion. Tietty määrä suorituksia vihreässä kirjassa vaadittiin väliaikaisten praktiikkaoikeuksien saamiseksi ja aika lailla niitä tyypillisiä hoitotoimenpiteitä nämä suoritukset vastasivatkin. Jossain vaiheessa klinikkavuotta muistan meidän kandien keskellä velloneen pienen paniikin, että saavatko kaikki tarpeeksi merkintöjä, mutta en kyllä usko että oikeuksien saaminen jäi keneltäkään niistä kiinni. Aina pystyi kuitenkin soveltamaan ja esimerkiksi opetushevosilla näyttämään vaikkapa kaviohauteen tekemisen, mikäli sopivia potilaita ei sillä hetkellä tullut vastaan.

Hevosen oikea takajalka. Tämä hieman epätarkka kuva havainnollistaa mielestäni hyvin sen, että hevonen astuu kullakin jalallaan vain yhdelle varpaalleen ja että calcaneus (kantapää) on vähän eri korkeudella kuin esimerkiksi ihmisillä. Kuva Body Worlds - Animal inside out -näyttelystä.

Kuten aiemmassa postauksessa mainitsinkin, aina välillä tiistaisin oli aamukierron sijaan Journal Club. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että joku eläinlääkäreistä kertoi jostakin artikkelista, tyypillisesti omaan kiinnostuksenkohteeseensa liittyvästä tutkimuksesta, ja aiheesta ehkä vähän keskusteltiin esityksen jälkeen. Useimmiten nämä JC-artikkelit jaettiin meille opiskelijoillekin Moodleen etukäteen tutustuttavaksi, mutta kovin montaa niitä ei kyllä koko klinikkavuoden aikana osunut kohdalle. Ainakin itse koin tämän tilaisuuden mukavan rennoksi tapahtumaksi ja välillä niistä sai ihan mukavaa lisätietoa tai hyvää kertausta eri asioista.

"Omia potilaita" piti hevospuolella tehdä kaksi eli yksi ortopedinen potilas ja toinen sisätautipotilas. Näiden omien potilaiden hoitoon piti osallistua mahdollisimman tiiviisti ja tehdä sitten parisivuinen kirjallinen raportti, jossa kävi läpi potilaan perustietoja, anamneesia, tehtyjä tutkimuksia ja niiden löydöksiä, diffejä ja diagnoosia, hoitoa, jatkohoitoa ja ennustetta. Näiden lisäksi piti käyttää vähintään kahta kirjallista viitettä ja pohtia esimerkiksi diagnostiikkaan, hoitoon tai ennusteeseen liittyviä asioita. Ensimmäinen raporttti piti palauttaa jo viimeistään toisen rotaation jälkeen ja toinen viimeistään kolmannen rotaation lopussa. Ajatuksena oli ilmeisesti alkuun, että lukisimme ja kommentoisimme toistemme raportteja, mutta Moodle-alusta ei taipunut tähän siinä muodossa kuin se oli toteutettu. Ainakin itse silti hyödynsin tämän ja lueskelin muiden raportteja mielenkiinnolla ja otin ne talteen mahdollista myöhempää käyttöä varten eli siis suomeksi sanottuna kandikesää silmälläpitäen.

Jokaisen piti osallistua myös vähintään yhteen hevosen anestesiaan eli anestesian suunnitteluun, valmisteluun, induktioon ja ylläpitoon, anestesian seurantaan sekä heräämisen seurantaan. Anestesialomaketta täytettiin operaation aikana ja sitä käytiin myöhemmin läpi, yleensä pienellä porukalla yhdessä eläinlääkärin kanssa. Tämä anediskussio oli mielestäni ehkä yksi tärkeimmistä läpikäydyistä asioista käytännön työn kannalta, vaikka ei meistä jokainen ehkä sinne leikkaussaliin asti operoimaan päädykään. Hevospuolella anestesia on tosiaan vähän eri kaliiberia kuin pieneläimillä, mutta samat perusperiaatteet pätevät sielläkin. Onhan se aika jännittävää nukuttaa niinkin iso eläin kuin hevonen ja asetella se mahdollisesti nosturin avulla selälleen leikkauspöydälle valmisteltavaksi. Heräämisestä puhumattakaan. Hevosilla kun se herääminen ei läheskään aina suju niin sulavasti kuin pieneläimillä eikä heräämiskarsinaan ole mitään asiaa anestesiastaan heräilevän hevosen sinkoillessa pitkin pehmustettuja seiniä. Raajojen murtumiltakaan ei aina vältytä, eli vaikka leikkaus itsessään saattaisikin onnistua, on heräämisessä tämän kokoluokan eläimellä aina omat erityiset riskinsä ja tiettyjen ihmisten turvallisuuden kannalta oleellisten toimenpiteiden tekeminen on oikeasti todella tärkeää. Erilaisia leikkauksia seuratessa kyllä viimeistään huomasi hevossairaalan eläinlääkäreiden ja hoitajien ammattitaidon, ihan todella voi kyllä nostaa hattua heille. Ja leikkauksistahan sai myös tehdä halutessaan leikkauskertomuksen vaihtoehtona pieneläinten leikkauskertomuksille, mutta aika harva kai sen taisi lopulta tehdä. Ainakin itse koin pieneläinten leikkauskertomusten tekemisen kuitenkin hyödyllisemmäksi työn kannalta, vaikka hevostenkin erilaiset leikkaukset olivat erittäin mielenkiintoisia ja opettavaisia.

Hevosen kallon poikkileikkaus Body Worlds - Animal inside out -näyttelystä. Pään anatomian hallitsemisella on aika tärkeä rooli eläinlääkärin työssä, onneksi itse hallitsen sen ehkä paremmin kuin valokuvaamisen.

Viimeistään viimeisen heppajakson aikana jokaisen opiskelijan piti pitää suullinen esitys eli "grand rounds" jostakin valitsemastaan potilaasta ja aiheesta. Aikaa esitykselle oli varattu 8 minuuttia ja siihen piti sisällyttää käytännössä samoja asioita kuin omista potilaista tehtyihin raportteihinkin. Eli oikeasti mitään kovin pitkää esitystä ei ollut tarkoituskaan pitää. Koin itse grand roundsitkin aika rennoksi tapahtumaksi ja aika turha niistä oli stressata. Eläinlääkäri tai pari saattoi olla muiden klinikkaryhmäläisten lisäksi kuuntelemassa, ehkä kommentoi jotain aiheeseen liittyvää tai lopuksi yhteisesti keskusteltiin vähän ja sitten saikin suoritusmerkinnän vihreään kirjaan. Nämäkin olivat sellaisia mukavia kertauspaketteja pääasiassa tutuista sairauksista ja niiden hoidosta. Eli valmistivat aika hyvin praktiikkaankin.

Ja näin alkaa vähitellen klinikkavuosi lähestyä loppuaan täällä bloginkin puolella. Varsinaisista kliinisten taitojen opetukseen liittyvistä asioista olen naputellut suunnilleen sen, mitä alustavasti suunnittelinkin. Kaikesta ei ihan samaan tapaan löydy oikein kerrottavaa, varsinkaan kun tuntuu että olen jo unohtanut vähintään puolet klinikkavuoden aikaisista tapahtumista. Vielä tuolla luonnoksissa on kypsymässä tekstiä keväällä järjestetystä praktiikkakurssista, pakollisesta kunnaneläinlääkäriharjoittelusta ja ehkäpä jokunen sana erilaisista kandi-illoistakin. Varmaankin alkuvuoden puolella pääsen vähitellen sitten kertomaan enemmän kutosvuoden opinnoista.

Kandikesäänkin ehkä voisi vielä jossain välissä palailla, ongelma on lähinnä se, että pää tuntuu sen suhteen aika tyhjältä enkä oikein tiedä mitä haluaisin siitä täällä jakaa. Kypsyttelen ajatusta päässäni jonkin aikaa. Blogissa vierailee kuitenkin jatkuvasti ihan kiitettävään tahtiin ihmisiä, joten kysymyksiä ja toiveitakin saa ehdottomasti esittää.

Klinikkavuosi: Tuotantoeläinsairaala, osa 2: Demot ja harjoitukset

Lupasin aiemmassa Tuotantoeläinsairaalan postauksessani kertoa jossain välissä vähän lisää Saaren jaksoihin kuuluvista pakollisista demoista ja harjoituksista, joten täältä pesee. Saaren viikko-ohjelma on tarkkaan (ja salaisesti) tietyn logiikan mukaan suunniteltu kokonaisuus, jonka ansiosta jokainen opiskelija käy vähintään tietyt demot ja harjoitukset klinikkavuoden Saaren jaksojen aikana läpi. Osaa harjoituksista, kuten esimerkiksi tammojen rektalisointiharjoituksia, ei ole kovin järkevää tehdä talvianestruksen aikana, koska munasarjoista ei tällöin oikein edes löydy mitään.

Kaikilla meistä taisi ensimmäiseen Saaren jaksoon sisältyä lehmillä tehtävä rektalisointi- ja vaginoskopiaharjoitus, mistä pääsikin hyvään vauhtiin tiloilla tapahtuvien kuukausitarkastusten ja muiden kaiveluiden osalta. Rektalisoinnin jälkeen iltapäivällä jatkettiin vielä nautapropen parissa, jossa jokaiselta kyseltiin henkilökohtaisesti rennohkon suullisen tentin tapaan naudan yleistutkimuksen suorittamisesta (pakollinen merkintä virheässä kirjassa) ja loppuiltapäivä keskityttiinkin kertaamaan yleistutkimusta ja sen antamia viitteitä erilaisista sairauksista. Ensimmäiset rektalisointiharjoituksethan oli tehty viimeistään kolmosella viikon mittaisella Saaren tutustumisjaksolla, ellei rektalisointia ollut päässyt seminologina harrastamaan. Nyt klinikkavuonna rektalisoimaan pääsi kyllä monella tilakäynnillä (mikäli sellaisia käyntejä sattui itselleen valitsemaan) tai vähintään kahdella pakollisella kuukausitarkastuskäynnillä. Kuukausitarkastuksissa tyypillisesti rektalisoidaan useita kymmeniä lehmiä pienellä porukalla ja tutkitaan niiden munasarjojen tilannetta tai mahdollista tiineyttä ja sen pituutta. Alkuun hommaa tehdään ihan pelkällä kädellä palpoiden, mutta joissakin tapauksissa katsellaan tilannetta tarkemmin ultraäänilaitteella. Senkin käyttö ja motoriikan oppiminen vaatii ihan samalla lailla toistoja kuin normaalin ultran käyttäminen peräsuolen ulkopuolellakin.

Erikseen oli vielä oma demo ultraääniharjoitukselle ja alkionsiirroille. Parina aamuna Saaren viikko-ohjelmaan kuului erityisen hyvä opetus ultraäänilaitteen käytöstä ja säädöistä, joka avasi ultraäänimaailmaa hyödyllisesti myös muidenkin eläinten ultraamisen kannalta. Ultraääniharjoituksessa nimensä mukaisesti harjoiteltiin rektalisoinnista tuttujen rakenteiden löytämistä ja tulkintaa ultraäänilaitteilla. Anatomian tuntemus oli tässäkin hyödyksi, sillä peräsuolessa ei ole kovin paljon ylimääräistä tilaa ja toisaalta rektaalianturiin kiinnitetyllä kädellä ei pysty oikein palpoimaan samaan aikaan anatomisia rakenteita. Alkioharjoituksessa käytiin läpi alkionsiirto-ohjelmiin liittyviä asioita eli esimerkiksi luovuttaja- ja vastaanottajaeläinten mahdollisia hormonaalisia käsittelyitä sekä itse alkioiden huuhtelua. Alkionhuuhtelua harjoiteltiin myös lehmien teuraskohduilla, joten jossain määrin tämäkin osuus pitäisi olla kaikilla hallussa.

Hevospatsas liikenneympyrässä Ypäjällä

Peränkaiveluita tehtiin klinikkavuoden aikana vielä kahden muunkin eläinlajin parissa eli yksi päivä vietettiin Ypäjällä käsi tammojen takapuolessa ja toinen mokoma Ollikkalassa sikagynen parissa. Kumpikin näistä reissuista tehtiin omilla autoilla ja kimppakyydeillä. Tammojen kanssa aloitettiin samalla ajatuksella kuin lehmilläkin eli ensin harjoiteltiin rakenteiden palpointia rektaalisesti ja iltapäivällä siirryttiin ultraäänilaitteen käyttöön. Ohjelmaan kuului myös tammojen vaginoskopointia ja siemennyksen harjoittelua. Harjoituksissa kukin opiskelija kävi noin neljä tammaa läpi eli lehmämateriaaliin verrattuna aika vähän tammagyneen tuli vielä klinikkavuonna rutiinia. Tammoissa ja lehmissä on onneksi paljon samaa, mutta myös paljon erilaista. Esimerkiksi anatomisesti munasarjat ja kohtu eroavat aika paljon toisistaan, tammalla peräsuolen kanssa pitää osata olla varovaisempi perforaation varalta ja toisaalta siemennys tehdään tammalla kädellä vaginan kautta ohjaten ja lehmällä taas peräsuolen kautta ohjaten.

Sikakin on ihan oma lukunsa, kuten Ollikkalassa saimme huomata. Sikojen rektalisoinnista on työergonomia kaukana, kun joutuu kumartumaan hyvin alas ja etsimään edes suhteellisen inhimillisen työskentelyasennon säkäkorkeudeltaan alle metrin korkuisen emakon kanssa. Mutta samalla ajatuksella sikalassakin toimittiin kuin muidenkin lajien kanssa eli ensin harjoiteltiin rektaalipalpaatiota ja sitten etsittiin samoja rakenteita rektaalisesti ultraäänellä. Siallahan on mahdollista tutkia kohtua myös transabdominaalisesti eli masmalon paikkeilta anturia sopivasti suuntaamalla pystyy näkemään esimerkiksi kohdun poikkileikkauksia. Jonkin verran sikaloissa harrastetaan erilaisia transabdominaalisia ultrauksia itsenäisesti tiineyksien tunnistamiseksi, mutta erilaisissa menetelmissä on omat rajoitteensa: jotkut saattavat kertoa vain nestesisällöstä, eikä sen perusteella voi varmasti sanoa, onko kyseessä tiineys, patologinen tila vaiko kenties virtsarakko. Sian anatomiassa haastetta tutkimuksissa lisää se, että kohtu on kovin sykkyrällä eikä koko kohtua ylety mitenkään palpoimaan läpi (toisin kuin lehmällä yleensä). Gynekologiaharjoitusten lisäksi Ollikkalassa pääsi mm. harjoittelemaan verinäytteenottoa sioilta eri suonista ja vähintäänkin seuraamaan siemennesteenottoa karjulta. Omasta sikalaharjoittelustani osa näistä toimenpiteistä olikin jo jossain määrin tuttuja, nyt niihin sai vähän uutta perspektiiviä.

Sikoja ei kovin paljon Saaren toiminta-alueella enää ole, mutta vihreään kirjaan on merkitty jokaiselle pakolliseksi vähintään pari sikalakäyntiä. Sikaloissa keskityttiin mm. terveydenhuollollisiin asioihin, kuten olosuhteisiin ja hoitoon, sikojen käsittelyyn, lääkityksiin ja harjoiteltiin Sikava-lomakkeen täyttöä. Viimeisten Saaren jaksojen lähestymisen myötä osa porukasta havahtui huomaamaan sikamatkojen puuttumisen ja osalle yritettiin erikseen järjestää sikalakäyntejä. Sikalakäynnille kannatti siis melkein aina lähteä, mikäli sellainen oli tiedossa. Osa ratkaisi ongelman korvaamalla yhden Saaren viikoista jo ykköselläkin meille mainostetulla Seinäjoen sikaviikolla, jossa pääsi tutustumaan mm. kuntapraktiikkaan, paikallisiin sikaloihin ja Seinäjoen Eviraan/Ruokavirastoon (nimenmuutos eri virastojen yhdistymisen myötä alkaen vuoden 2019 alusta).

Silmäkoukut ja pari muuta instrumenttiä pesun jälkeen kuivumassa

Tuotantoeläinten parissa toimiessa saa välillä ihan kunnon treeninkin aikaiseksi, siitä toimi muistutuksena obstetriikan eli synnytysopin harjoitukset. Yhtenä päivänä harjoiteltiin perinteistä synnytysapua käsiä, naruja, ketjuja ja muita erilaisia apuvälineitä käyttäen "kohtuun" eri virheasentoihin asetetun kuolleen vasikan "synnyttämiseksi" luonnollista tietä. Toisena päivänä harjoiteltiin fetotomiaa eli kuolleen vasikan paloittelua vaijerilla sahaamalla kohdussa varoen avustajakaverin sormia. Fetotomiaa oli jo hieman harjoiteltu Lisääntymistieteen harjoituksissa, mutta tässä harjoituksessa tilanne vastasi enemmän todellista tilannetta kohtua demonstroivien laatikko-säkki-viritelmien ja lantioluidenkin ollessa paikallaan. Niin näissä harjoituksissa kuin oikeassakin elämässä on tärkeää tehdä ensin huolellinen tutkimus, jotta tiedetään missä asennossa vasikka on, minkä kokoinen se on ja onko se edes elossa. Varsinkin isompien vasikoiden kohdalla asennolla on todella paljon merkitystä, sillä luiden rajaama lantio-ontelo ei oikein pysty laajenemaan ja vasikkaa oikeaan asentoon kääntämällä voidaan saada juuri riittävästi tilaa vasikan synnyttämiseksi luonnollista tietä. Ja toki liian kauan ei saa myöskään pitkittää päätöstä siitä, ryhdytäänkö sektioon vai ei.

Ensimmäisten Saaren jaksojen aikana kaikilla taisi olla myös pakollinen terveydenhuolto- eli th-harjoitus sekä laboratorioharjoitus. Tämän lisäksi vuoden aikana piti tehdä pari pakollista naudan th-käyntiä, joihin liittyen oli yleensä tarjolla etukäteen perehdyttäväksi jonkinlaisia papereita kunkin tilan eläinten terveyteen ja tuotokseen liittyen. Terveydenhuoltoharjoituksessa kertailtiin terveydenhuoltokäyntien kannalta oleellisia perusasioita nautojen tilavaatimuksiin, ruokintaan, vetimien kuntoon, vesikuppeihin ja vedenvirtauksiin, sorkkiin, kuntoluokkiin ja vasikoiden hoitoon liittyen. Käytännössä asiaa päästiin tutkailemaan ja havaintoja tekemään Keudan navetalla. Iltapäivällä oli vielä laboratorioharjoitus, jossa käytiin läpi Saarella olevan labran laitteita ja niiden käyttöä. Loppujenlopuksi kovin paljon labralaitteita ei klinikkavuoden aikana joutunut käyttämään, päivystyksissä jonkun verran ja maitonäytteiden viljelyä jonkun verran.

Andrologian harjoitukset taisivat olla kaikilla vasta viimeisten Saaren jaksojen aikana. Harjoituksessa käsiteltiin mm. siemenenkeruuta, sperman koostumusta eri eläinlajeilla, sperman tutkimista, koirien lisääntymissykliä ja sytologisia muutoksia eri vaiheissa. Siemenenkeruuta demonstroitiin koiran avulla ja mikroskooppia pääsi jokainen tuijottelemaan ja laskemaan erilaisten, myös epänormaalien siittiöiden määrää. Pakollinen eläinsuojelupäivä järjestettiin Viikissä muutaman opiskelijan ryhmänä kerrallaan vähän eri aikoihin klinikkavuoden loppupuoliskon aikana. Päivän aikana käytiin keskustellen läpi esimerkiksi itselle vastaan tulleita eläinsuojelullisia asioita ja pohdittiin eettisiltä kannoilta monenlaisia asioita. Mietimme omaa eetistä näkemystämme ja sen mahdollista muuttumista opiskeluvuosien aikana. Teimme jo ykkösellä omaan eläinetiikkaan liittyvän testin, johon on mielenkiintoista verrata omia nykyisiä ajatuksiaan. Helpompi toki olisi, jos olisi tallentanut tuon testin tuloksen silloin ykkösellä johonkin... Oli mukava jutella näistä asioista omien tulevien kollegojen kanssa ja huomata, että aika samoja ajatuksia on meillä kaikilla. Yritetään ymmärtää myös sitä omistajapuolta, mutta toisaalta eläinlääkärinä ollaan kuitenkin se taho, jonka pitää puolustaa eläimiä. Hyvin ajatuksia herättäviä keskusteluita kaikin puolin.


Huh, onneksi osan asioista olin kirjoittanut jo aiemmin, sillä pakko myöntää että moni asia on jo näistä demoista ja harjoituksista ehtinyt unohtuakin. Valitettava tosiasia lienee se, että ihmisen muisti on rajallinen ja jos jotakin asiaa ei jatkuvasti kohtaa esimerkiksi työssään, sitä ei vain pysty muistamaan. Tarvittaessa pitää sitten kertailla asioita kirjojen, tietokoneen tai muistiinpanojen syövereistä...

Klinikkavuosi: Pieneläinkirurgia, osa 2: Erikoisklinikat ja anestesiologia

Kirjoittelin aiemmin Pieneläinkirurgian ekassa osassa pehmytosakirurgiasta ja ortopediasta ja nyt on sitten erikoisklinikoiden eli neurologian, hampaiden ja oftalmologian sekä anestesiologian vuoro. Näistä siis yksi viikko vietetään anestesian parissa ja toinen erikoisklinikoilla. Luonnollisestikin aika pieni määrä potilaita ehtii esimerkiksi erikoisklinikoiden yksittäisten päivien aikana kuhunkin erikoisalueeseen liittyen tulla klinikkavuoden aikana vastaan, mutta onneksi näitä potilaita kuitenkin jokunen eksyy esimerkiksi päivystyksiin. Neurologiaa ja hampaita oli peräti kaksi päivää viikon aikana, silmille eli oftalmologialle riitti yksi päivä.

Neurologian päivinä paikalle piti ilmestyä 7.30. Aamulla tarkistettiin, oliko päivystykseen tai teho-osastolle ilmestynyt mahdollisia neurologisia potilaita. Päivän aikana otettiin anamneesia, tehtiin yleistutkimusta, seurattiin neurologisen tutkimuksen tekemistä yleensä eläinlääkärin toimesta, keskusteltiin vaurion lokalisaatiosta ja differentiaalidiagnooseista aiemmin opitun VITAMIN D:n mukaisesti, kertailtiin hiljaisempina aikoina luentomateriaaleja ja muisteltiin eri lääkityksiä. Välillä päästiin seuraamaan jatkotutkimuksia eli esimerkiksi magneettikuvausta ja keskustelemaan eläinlääkärin kanssa hoidosta ja ennusteesta. Ainakaan omat neuron päiväni eivät olleet kovin kiireisiä, joten kertaamiseen ja muisteluun oli hyvin aikaa. Aika paljon asioita oli jo ehtinyt unohtuakin, joten kertailu tuli tarpeeseen. Hyvää kertausta tuli myös neurologian ryhmätöissä, joissa kerrattiin esimerkiksi epilepsialääkityksen riittävyyden arviointia ja lääkityksen muuttamista. Kyllä näistä jotain hyötyä jo kesälläkin kieltämättä oli!

Hammasklinikalla kandin rooli oli pääasiassa eläinlääkärin toimien seuraamisessa ja keskusteluissa. Aamulla paikalle tultiin 7.30 ja otettiin potilas sisään, kyseltiin anamneesi huolellisesti erityisesti hammaspuolen asioita painottaen ja tehtiin potilaalle yleistutkimus. Hammaspotilaat olivat yleensä sairaalassa sisällä koko päivän mm. siksi, että hyvin usein vastaan tuli jonkinlaisia yllätyksiä ja potilaille pyrittiin tekemään mahdollisuuksien mukaan koko suun hoito samalla kertaa. Anestesian suunnitteli aina hammaspotilaillekin anestesiologiaan perehtynyt eläinlääkäri huomioiden kunkin potilaan terveydellisen tilanteen. Kandina pääsi osallistumaan monesti potilaan valmisteluun ennen hampaiden ja suun tutkimusta. Hammaskivien puhdistamista ultraääneen perustuvalla hammaskiven poistolaitteella pääsi harjoittelemaan eläinlääkärin valvovan silmän alla ennen muita toimenpiteitä, eli esimerkiksi suun tutkimusta, röntgenkuvausta, tai hampaiden poistoja.

Kumman suun lemmikillesi haluaisit?

Hammasasioista meille luennoitiin jo nelosella hyvin perusteellisesti, mutta valitettavasti eläinten hampaista huolehtiminen on edelleen hyvin olematonta eläinten omistajien keskuudessa. Ihan samalla lailla eläintenkin hampaat vaativat mekaanista puhdistusta eli sitä hampaiden harjausta, mitä ihmistenkin hampaat. Jo kesän aikana töissä ollessani oli enemmänkin sääntö kuin poikkeus joutua sanomaan vastaanotolle tulevien eläinten omistajille, että lemmikinkin suu vaatii hoitoa. Ja aika paljon pahempia suita ja hampaita tuli kyllä kandikesän aikana vastaan kuin mitä yliopistolla klinikkavuoden aikana ehti nähdä. Kun eläin pienestä pitäen opetetaan hampaiden harjaamiseen, ei asiassa pitäisi olla ongelmaa. Hampaiden hoitaminen, kuten toinen suosikkipaasauskohteeni eli eläinten ylipaino kun on hyvin pitkälti omistajasta kiinni.

Ennen oftalmologian päivää piti tehdä sisääntulotentti, jonka kysymyksissä kertailtiin monia silmätutkimukseen ja yleisimpiin silmäsairauksiin liittyviä asioita. Näitä asioita kertailtiin eläinlääkärin kanssa hiljaisempina aikoina ennen potilaita ja potilaiden välissä. Päivä alkoi tuttuun tapaan kello 7.30 ja aika samaa kaavaa noudatettiin kuin muillakin osastoilla, eli anamneeseja ja yleistutkimuksia ja sen sellaista. Yhden päivän aikainen potilasmäärä tosiaan oli hyvin suppea, mutta päivystykset osaltaan pelastivat tätäkin tilannetta. Näitä tyypillisiä päivystyksissäkin monesti nähtyjä silmäpotilaita tuli kyllä ihan kiitettävästi kesälläkin hoidettua ja käsittääkseni ihan hyvällä menestyksellä. Harmillisesti oftalmologiassa ei kovinkaan paljon päässyt itse tekemään, vaan päivä perustui pääasiassa eläinlääkärin toimien seurailuun. Onneksi oftalmologiassa oli jo silloin nelosen aikana erinomaiset harjoitukset, joiden avulla silmien tutkiminen ei tuottanut kesälläkään vaikeuksia (paitsi ehkä yhteistyöhaluttomien potilaiden kanssa).

Anestesiologian viikon aikana opettelimme mm. käyttämään Yliopistollisen eläinsairaalan hienoja, ihmisilläkin käytettäviä anestesialaitteita ja teimme anestesiasuunnitelmia eläinlääkärin valvovan silmän alla perusleikkauksiin eli esimerkiksi sterkkaan tai kastraatioon meneville potilaille. Tehtiin yleistutkimusta, arvioitiin potilaan riskiluokkaa, kanyloitiin, tehtiin induktioita, annettiin lääkkeitä, harjoiteltiin intubointia, seurattiin anestesialaitteiden lukuja ja käppyröitä, arvioitiin leikkauksenaikaisen kivunhallinnan riittävyyttä, valvottiin heräämistä, ekstuboitiin, arvioitiin leikkauksenjälkeisen kivunhallinnan riittävyyttä, tarvittaessa käytettiin koiria tarpeillaan ja valmisteltiin potilaita kotiinlähtöä varten. Myös elvyttämistä harjoiteltiin tätä tarkoitusta varta vasten suunnitellulla Jerry-koiralla, jonka kylkiluut olivat ilmeisesti saaneet jo aikamoista käsittelyä jonkun innokkaan elvyttäjän seurauksena. Anestesiakertomuksia pieneläimille piti tehdä viikon aikana yhteensä neljä ja hyväksytystä suorituksesta sai eläinlääkärin kuittauksen vihreään kirjaan.

Postoperatiivisen lääkitystarpeen arviointi. © Pertti Jarla

Aika moni nelosen anestesiologian luennoilta tuttu asia konkretisoitui huomattavasti selkeämmin, kun asioita pääsi kunnolla käytännössä tekemään. Anestesiologian parasta antia olivat varmaankin omien anestesiasuunnitelmien tekemisen lisäksi iltapäivisin järjestetyn diskussiot, joissa keskusteltiin esimerkiksi anestesian riskitekijöistä ja komplikaatioista, nesteytyksestä, eri lääkeaineista ja niiden vaikutuksista elimistössä anestesian aikana ja infuusionopeuksista eri lääkeaineille.

Niinkuin jo aiemmassa pieneläinkirurgian postauksessa sanoinkin, anestesia Pieneläinsairaalan kaltaisessa paikassa on aika eri tasoa kuin esimerkiksi Saarella tai monissa kuntaolosuhteissa. Monien omistajien voi olla hyvin hankala tätä käsittää ja anestesian turvallisuudesta ja riskeistä joutui kesälläkin töissä keskustelemaan omistajien kanssa. Aina ei ole mahdollisuutta valita sitä parasta mahdollista hoitoa eläimelle syystä tai toisesta, mutta sitten pitää hyväksyä se mahdollisuus, ettei myöskään lopputulos ole aina kaikista parhain eläimen kannalta. Tämä on välillä aloittelevana eläinlääkärinä haastava asia, sillä kukapa haluaisi olla se, joka joutuu kertomaan omistajalle että se tämänkertainen, näissä olosuhteissa ja näillä välineillä suoritettu paras ei riittänytkään eläimen pelastamiseksi. Se on aika raskasta ja oma riittämättömyys onkin yksi yleisimpiä eläinlääkäreitä piinaavista ajatuksista. Eläinlääkärikin on vain ihminen, vaikka moni aikamoisiin "ihmeisiin" välillä pystyykin.


Niin erikoisklinikoita kuin anestesiologiaakin oli suhteellisen vähän klinikkavuoden aikana, vaikka näitä asioita jatkuvasti eläinlääkärille praktiikassa tuleekin vastaan. Mieluustihan näitä osa-alueita hallitsisi paremminkin (ja mieluiten tietysti täydellisesti), mutta onneksi voi jatkokouluttautua ja opiskella asioita lisää ja tarvittaessa lähetää potilaita eteenpäin erikoisosaajille oman osaamisen loppuessa kesken. Ihan kaikkea ei kuitenkaan jokainen eläinlääkärikään voi osata.

Klinikkavuosi: Diagnostinen kuvantaminen

Hämärin jakso klinikkavuoden aikana ei välttämättä ole päivän lyhenemisestä johtuva pimeä ajanjakso talven lähestyessä, vaan se saattaa hyvinkin olla diagnostisen kuvantamisen parissa vietetty pariviikkoinen. Diagnostisella kun tuijotellaan erilaisia, pääasiassa mustavalkoisia kuvaruutuja, joissa kuvat ovat selkeämpiä pimeässä eli valojen ollessa pois päältä tai ainakin hämäräksi säädettyjä. Pimeissä kopeissa elely päivästä toiseen saattaa altistaa kandiparat myös väsymykselle, mutta onneksi diagnostisen kuvantamisen jakso on muuten kuitenkin suhteellisen rento pätkä.

Käytännössä diagnostinen kuvantaminen tarkoittaa nimensä mukaisesti kaikkia mahdollisia diagnostisen kuvantamisen keinoja, mutta klinikkavuoden ja ehkä loppuelämänkin aikana pääpaino oli näistä röntgenkuvauksessa ja ultraäänitutkimuksessa. Aina välillä eri osastoilta ja joskus diagnostiseltakin pääsi silti seuraamaan ja/tai avustamaan magneetti- ja CT-kuvauksissakin (ja se on kyllä siistiä, vaikka enimmäkseen sitä tunsikin  lähinnä olevansa vain asiansa osaavien hoitajien ja eläinlääkäreiden tiellä). "Pelkkien" röntgen- ja ultraäänikuvienkin tulkitseminen on ajoittain jokseenkin haastavaa, joten magneetti- ja CT-kuvat voi jättää kyllä ihan suosiolla asiantuntijoiden huoleksi. Toisaalta kyllä ne röntgenkuvatkin olisi järkevämpää jättää säännöllisesti näitä kuvia tuijottelevien asiantuntijoiden lausuttavaksi kuin kysellä maallikoiden mielipiteitä nettiin laitetuista huonolaatuisista kuvista... Kuvien tulkinnassa kun oikeasti hyvälaatuinen kuva ja riittävän tarkka näyttö ovat todella tärkeässä roolissa ammattitaidon lisäksi, muuten jotain oleellista voi jäädä huomaamatta tai jostain oikeasti merkityksettömästä asiasta voidaan tehdä virhediagnoosia. No, ei siitä sen enempää.

Diagnostisen kuvantamisen jaksolla vietettiin yhden viikon aamupäivät ultraäänitutkimusten parissa ja toiset röntgenkuvauksen maailmassa. Pienryhmä jaettiin suunnilleen puoliksi ja viikot vaihtuivat puolivälissä päittäin. Lisäksi viikkojen ohjelmaan kuului monesti iltapäivisin pakollisia, mutta erittäin hyödyllisiä harjoituksia. Maanantaisin ja keskiviikkoisin aikatauluun oli varattu virallisia kuvauksia eli tällöin otettiin erillisten ohjeiden mukaan röntgenkuvia lonkista, kyynäristä ja selästä ja ne lähetettiin Kennelliittoon eläinlääkärin lausuttaviksi. Virallisten kuvien ottaminen oli yksi pakollinen kohta vihreässä kirjassa ja se suoritettiin röntgenhoitajan opastuksella. Osa iltapäivistä oli varattu ultraäänitutkimuksen harjoitteluun, omatoimiseen opiskeluun joko tiettyjä aiheita kerraten tai case-röntgenkuvia tulkiten sekä näiden tapausten läpikäyntiin. Syömässä käytiin sopivissa väleissä, kun potilaita ei ollut tulossa tutkittavaksi.

Videolla Hevossairaalan magneetti, joka klinikkavuotemme aikana remontoitiin käyttöön.

Kolmosen diagnostisen kuvantamisen luennoilla käytiin niin röntgen- kuin ultraäänitutkimuksenkin perusteita läpi ja näitä asioita piti vähän kertailla ennen diagnostisen jaksoa, jotta mieleen palautui mitä esimerkiksi reverberaatio ja kaikuvoimistuminen tarkoittivatkaan. Jonkin verran röntgen- ja ultraäänitutkimuksia oli jo ehtinyt tulla niin nelosen kuin vitosenkin päivystyksissä vastaan, mutta toki vain "päivystyslaatuisina", kuten monesti omistajille kerrottiin. Diagnostisessa kuvantamisessa kun tosiaan on omat kiemuransa ja ihan jokainen eläinlääkäri ei ultralla koiran lisämunuaista välttämättä heti onnistu löytämään. Mutta näissä, kuten monissa muissakin asioissa kehittyy ja oppii tekemällä, se tuli kandikesänäkin onneksi huomattua.

Röntgenin puolella pääsimme röntgenhoitajan opastuksella harjoittelemaan oikeiden arvojen ja säätöjen valitsemista kuvauslaitteisiin, säteilyturvallisuuden huomiointia, kasettien ja potilaiden asettelua oikeisiin paikkoihin ja asentoihin, pöydän ja kuvausputken säätämistä, sopivan rajauksen hakemista sekä kuvien jälkimuokkausta esimerkiksi turhien osien poistamiseksi ja unohtuneiden puolimerkkien lisäämiseksi. Eläinlääkäreiden kanssa sitten saatettiin käydä otettuja kuvia ja diagnostiikkaa läpi tai ainakin jälkikäteen pystyi tarkistamaan eläinlääkärin antaman lausunnon potilasohjelmasta. Röntgenkuvauksessa pääsi tekemään paljon asioita itse ja hyvin nopeasti tulikin sellainen olo, että osaisi ihan itsenäisesti ottamaan suhteellisen hyvälaatuisiakin ja diagnostisia röntgenkuvia.

Röntgentutkimuksen osalta tuli hyvin nopeasti huomattua se, että eläimen rauhoittaminen on oikeasti monissa tapauksissa välttämätöntä, sillä harva eläimistä malttoi omistajankaan seurassa pysyä täysin paikallaan. Pienikin liikahdus aiheutti helposti sen, että säätöjä ja asetteluja joutui tekemään uudestaan. Mahdollisimman vähäinen altistuminen säteilylle on ihan työturvallisuusasia, mitä monikaan omistaja ei valitettavasti tule ajatelleeksi. Hoitajat, eläinlääkärit ja kandit joutuvat helposti päivittäisessä työssä kiinnipitäjiksi ja altistuvat samalla säteilylle useammin kuin keskimääräinen ihminen, joten ensisijainen valinta kiinnipitäjäksi on aina omistaja. Parasta olisi tehdä kuvaukset hyvässä rauhoituksessa niin, että eläimen voi rauhassa asetella oikeaan asentoon ilman kiinnipitäjää erilaisia painoja ja naruja käyttäen. Aina se ei kuitenkaan ole esimerkiksi eläimen terveydentilan takia mahdollista.

Rauhoitus on monesti oleellinen osa röntgenkuvauksen onnistumisen kannalta.

Ultraäänitutkimuksessa kandit olivat lähinnä seuraajan roolissa. Pääasiassa potilaiden tutkimus keskittyi vatsaontelon laajaan ultraäänitutkimukseen, joten vatsaontelon elinten "fifty shades of grey" tulivat hyvin tutuiksi. Eläinlääkärit kyselivät kandeilta paljon ja meille kerrottiin paljon, mutta omaan käteensä ultraäänianturin sai lähinnä harjoituksissa ja kaikille pakollisessa kystosenteesinäytteen ottamisessa. Siksi esimerkiksi päivystystilanteiden ultraukset kannatti yrittää käyttää tehokkaasti hyödyksi ja pyytää päästä itse ultraamaan. Tätä taitoa ei nimittäin vain opi millään muulla kuin tekemällä. Aivojen ja käden välinen yhteistyö alkaa sujua vasta vähitellen ja motoriikka alkaa pikkuhiljaa toistojen myötä muotoutua etäisesti rutiinia muistuttavaksi. Ja kesällä olisi kyllä ollut hyödyksi, kun olisi ollut luontevampaa käyttää ultraa... Mutta kyllä tästäkin hyötyä oli, sillä aika nopeasti oppi mikä on normaalia ja mikä ei, vaikkakaan monien ultraäänilaitteiden kuvanlaatu esimerkiksi kunnassa ei oikein vastaa Yliopistollisen eläinsairaalan ultraäänilaitteiden tasoa. Laitteiden hinnatkin ovat toki sen mukaisia, muutama hassu tuhat euroa ei todellakaan riitä mihinkään, jos vastaavan laitteen haluaisi itselleen. Sitten voidaankin taas miettiä mistä se "järkyttävän iso lasku pelkästä ultraamisesta" omistajalle muka tulee.

Kaikkiaan diagnostisen kuvantamisen jakso oli hyvin opettavainen kokonaisuus ja ilman sitä olisi ollut kesällä varmaan aika pulassa. Monet opit tulivat hyötykäyttöön, vaikka edelleenkin oman osaamisen suhteen on aika suuri epävarmuus. Ihan kaikissa kunnissa ei ole välttämättä röntgenlaitteita tai ultraääntä käytettävissä, joten aika iso osa diagnostiikan apuvälineistä jää puuttumaan. Ihan kaikkea ei pelkillä käsilläkään saa tutkittua, joten on ihan kiva, jos omistajat ymmärtävät itsekin diagnostisen kuvantamisen tärkeyden lemmikkinsä hoidossa. Aina näin ei valitettavasti kuitenkaan ole ja eläinlääkärin suosituksista huolimatta jatkotutkimuksiin ei hakeuduta. Monesti näissä tilanteissa toivoisi, että olisi se röntgenkatse ja pystyisi antamaan varman diagnoosin, jota omistaja yleensä tulee vastaanotolta hakemaan. Ihan kaikkeen ei vain eläinlääkärikään pysty.

Klinikkavuosi: Pieneläinsisätaudit

Sisätautien osastosta kuulee monenlaisia tarinoita, joista osa antaa positiivisen kuvan ja osa vähän toisenlaisen. Jo lähtökohtaisesti kannattaa ennen sisätautien jaksoa tiedostaa se, että töitä joutuu tekemään, todennäköisesti paljon. Itselleni nämä pari viikkoa olivat aika rankat, päivät olivat poikkeuksetta ylipitkiä ja kotona piti vielä kerrata moooooooonta asiaa seuraavan päivän potilaita varten. Lisäksi välillä potilaiden moniongelmaisuus tarkoitti sitä, että aikatauluissa oli hankala pysyä. Usein näiden parin viikon aikana toivoi, että potilas olisi "normaali" sisätautipotilas, jolla ei olisi kolmea sisätautiongelmaa samanaikaisesti, koska kandin aivot joutuivat näissä tapauksissa usein raksuttamaan ylikierroksilla. Jos olisi "vain" ruuansulatuskanavan ongelma tai virtsatieongelma tai munuaisongelma, mutta ehei, harvojen potilaiden kohdalla pääsi ihan näin helpolla (it's called life). Syynä toki on varmasti se, että kyse on Yliopistollisesta eläinsairaalasta, jonne tulee sisätautipotilaita lähetteellä ympäri Suomea ja näitä potilaita on monesti paikallisilla klinikoilla jo tutkittu monen vaivan osalta. Mielenkiintoista selvitystyötä, mutta usein todella haastavaa meille kokemattomille.

Pieneläinsisätautien osastolla vietetään siis koko klinikkavuodesta kaksi viikkoa. Näiden kahden viikon aikana pitäisi oppia kaikki oleellinen sisätaudeista, mutta on myös vähän tuurista kiinni millaista potilasmateriaalia päivien aikana sattuu vastaan tulemaan. Kyllä niitä "normaaleitakin" potilaita vähemmän harvinaisilla ongelmilla varustettuna mahtuu onneksi hyvin mukaan parin viikon jaksoon. Potilaat jaetaan monen muun osaston tapaan jo edellisenä päivänä ja näihin potilaisiin pitää kyllä oikeasti perehtyä etukäteen, jos haluaa selvitä sisätaudeista kunnialla ja oppia jotakin. Alkuun ainakin itselleni aiheutti haasteita se, jos potilaita piti ottaa päiväksi kaksi, yhdessäkin oli monesti ihan tarpeeksi opiskeltavaa ja muistettavaa. Sisätautien luennoista oli jo ehtinyt kulua yli vuosi ja siinä ajassa ehtii kyllä unohtaa melkein kaiken asiaan liittyvän (ja siinä ajassa ehtii myös tapahtua vaikka ja mitä tutkimuspuolella ja vuosi sitten luennoidut asiat saattavat olla jo vanhentunutta tietoa), mutta onneksi kerratessa asiat kuitenkin palautuivat aika nopeasti mieleen.

Lääkeraamattu ja MiniVet Guide, kandin parhaat kaverit, myös sisätaudeista selviämiseksi.

Sisätautiosaston päivä alkaa 7.30, jolloin kandin tehtävä on ottaa oma potilas sisään. Omistajaa haastatellaan anamneesin osalta ja varmistetaan eläinlääkäriltä, että anamneesi on riittävän tarkka. Tapauksesta, eläinlääkäristä ja aikataulusta riippuen eläinlääkärikin saattaa käydä jututtamassa omistajaa vielä ennen kuin potilas otetaan sisään osastolle ja omistaja lähetetään odotusaulaan, kotiin tai ostoksille. Ensimmäisellä viikolla olisi tarkoitus, että eläinlääkäri käy yhdessä kandin kanssa ottamassa potilaat sisään, mutta aina tämä ei toteudu, koska "tehän osaatte jo ottaa anamneesin" ja koska eläinlääkäreillä on monesti jotain muuta ohjelmaa varattu samanaikaisesti. Oppimisen kannalta olisi kuitenkin hyvä nähdä ja kuulla vielä jonkun muunkin kyselevän anamneesia, koska tähän mennessä anamneeseja on jo ehditty päivystyksissä ja klinikkavuoden muiden jaksojen aikana kysellä itsenäisesti. Eri ihmisten tavasta keskustella ja kysellä asioita oppii itsekin aika paljon.

Aamun aikataulu on usein tiukka, sillä useimmista sisäänjäävistä potilaista halutaan verinäytteet heti aamusta, jotta potilaat ehtivät päivän muihin tutkimuksiin. Verinäytteenoton yhteydessä eläimet monesti myös kanyloidaan samalla päivän tulevia lääkityksiä ja tutkimuksia helpottamaan. Ajanvarauksessa saattaa olla myös toinen potilas odottamassa anamneesin ottoa samanaikaisesti edellisen kanssa. Lisäksi sisätautien osastolla on myös aamupäivisin diskussiot, joissa kukin potilas pyritään käymään läpi. Ennen diskussiota olisi hyvä saada kanyyli jalkaan ja verinäytteet otettua, mutta kiireessä hoitajatkin voivat sen tehdä eläinlääkäreiden ja kandien kiirehtiessä diskussioon. Mieluusti moni meistä kandeista haluaa tietysti harjoitella itsekin kanylointia ja verinäytteenottoa, koska kaikille ei liian paljon näitä tilaisuuksia ehdi klinikkavuoden aikana tulla vastaan.

Potilaan oman kandin tehtävä on esitellä aamun diskussiossa potilaan signalmentti ja anamneesi, ongelmalista, differentiaalidiagnoosit, jatkotutkimussuunnitelmat sekä mahdollinen hoitosuunnitelma. Selvitäkseen tästä kunnialla pitää joko olla todella hyvä muisti tai todella hyvät muistiinpanot (jotka vaativat sitä asioiden opiskelua edellisenä iltana). Diskussion jälkeen kandi seuraa omia potilaitaan kaikkiin mahdollisiin tutkimuksiin ja imee jatkuvasti tietoa kuin pesusieni. Potilaan mukana voi päätyä esimerkikisi röntgenkuvauksiin, ultraäänitutkimuksiin, tähystämään hengitysteitä, ruuansulatuskanavaa tai virtsateitä. Sisätautien osastolla olevalle taululle merkitään kunkin potilaan kohdalle vastuussa oleva kandi ja potilaalle tehtävät tutkimukset rastittaen niitä sitä mukaa kun tutkimukset on tehty, jotta kaikki pysyvät kartalla potilaiden tilanteesta. Kandin tehtävä on myös kirjata potilaan tietoja koneelle, joskin tässä on eläinlääkärikohtaista vaihtelua jonkin verran osan tehdessä potilaan kotiutusohjeet mielellään itse. Potilaat kotiutetaan iltapäivällä monesti joko eläinlääkärin kanssa tai joskus eläinlääkärin soitettua omistajalle jo aiemmin, kandi käy asiat vielä omistajan kanssa lyhyesti läpi ja tarvittaessa käy vielä kysymässä eläinlääkäriltä lisää, jos omistajalla on jotain kysyttävää. Joidenkin potilaiden kotiutus jää päivystäville kandeille, tällöin hoitava eläinlääkäri on vähintään ollut puhelimitse yhteydessä omistajaan.

Yhteistilauksena monen tilaamasta MiniVet Guidesta löytyy monenlaista hyödyllistä apua diffeihin ja diagnostiikkaan.

Keskustelua eläinlääkärin kanssa potilaista tapahtuu päivän mittaan jatkuvasti ja oppimiselta ei oikeastaan voi välttyä kuin sulkemalla täysin silmänsä ja korvansa. Ilmeisesti aiemmin sisätaudeilla on ollut myös iltapäivisin diskussio potilaiden hoitojen läpikäyntiä varten, mutta aikataulujen puitteissa se ei oikein käytännössä ole enää mahdollista. Opiskelijan näkökulmasta tästä iltapäivädiskussiosta olisi varmasti oppimisen kannalta paljon hyötyä, sillä aamudiskussion jälkeen päivän aikana ei välttämättä ehdi miettiä ollenkaan muiden kandien potilaiden tutkimuksia ja hoitoja omaan potilaaseensa keskittyessään. Mutta onneksi on edes ne aamudiskussiot!

Sisätautien osastolla tulee myös tehdä yksi "oma potilas" vihreään kirjaan eli mahdollisimman itsenäisesti suorittaa potilaan tutkimukset, tehdä jatkohoitosuunnitelma ja paperit valmiiksi hoitavan eläinlääkärin kanssa keskustellen. Toisen sisätautiviikon lopuksi viimeisenä päivänä on myös iltapäivädiskussio, jossa käsitellään polyuriaa ja polydipsiaa, atsotemiaa ja uremiaa sekä ripulia potilastapauksia läpikäyden. Nämä ovat jälleen hyödyllisiä kertauspaketteja keskustellen tyypillisistä sairauksista, niiden oireista, hoidosta ja diagnostiikasta.

Sisätautien osaston pariviikkoisen kuormittavuudesta huolimatta tällä jaksolla oppi ja kertasi asioita todella paljon ja ainakin omalla jaksollani oli ihania eläinlääkäreitä ja hoitajia tsemppaamassa meitä kandeja. Onnistumisen elämyksiä tuli useita, toki myös niitä epäonnistumisiakin riitti. Sisätautien valtavan laaja kokonaisuus on varmasti vuodesta toiseen suurimmalle osalle kandeista haastava paketti ja nyt kandikesänäkin sisätautien pulmat ovat yksi eniten kysellyistä aiheista keskinäisissä keskusteluissamme. Tällä osa-alueella varmasti riittää opittavaa ja kerrattavaa vielä pitkäksi aikaa uran alkutaipaleellakin.

Klinikkavuosi: Pieneläinkirurgia, osa 1

Aika on kulkenut jälleen kuin siivillä, aika ymmärrettävästi ei ole siis pahemmin ollut aikaa kirjoitella puolivalmiitakaan postauksia valmiiksi kandikesän valmistelujen ja työkiireiden keskellä. Uudet varsatkin on jo seuraavaksi vuodeksi valittu, onnittelut teille! Aika pitkä matka on tullut omasta hyväksymiskirjeestä tähän hetkeen kuljettua. Olo tuntuu päivä päivältä valmiimmalta, vaikka paljonhan tässä on vielä opittavaa (eli siis koko elämän ajan). Kerron omista fiiliksistäni kandikesään liittyen vähän myöhemmin, mutta tässä viimein eräs jo aikoja sitten aloittelemani postaus valmiina:

Ensimmäinen kirurginen käsien pesu. 

Ensimmäinen takin ja hanskojen pukeminen leikkaussalissa. 

Ensimmäinen elävän potilaan viilto. 

Ensimmäinen elävän potilaan vatsaontelon avaus. 

Ensimmäinen ligatuura elävään potilaaseen. 

Ensimmäinen munasarjan irroitus elävältä potilaalta. 

Ensimmäinen kiveksen irroitus elävältä potilaalta. 

Ensimmäinen elävän potilaan vatsaontelon sulku.

Pieneläinkirurgian ensimmäisellä jaksolla oli monta uutta ja jännittävää asiaa. Mietin itse etukäteen sitä, miltä tuntuu leikata elävää eläintä ensimmäistä kertaa tai mitä ajatuksia se herättää. Jännitin ensimmäistä leikkaustani jonkin verran, vaikka valmistauduinkin siihen niin hyvin kuin mahdollista kertaamalla leikkaustekniikkaa nelosen kirurgian muistiinpanoista ja videoita katsomalla. Kun tämä hetki sitten koitti, tavallaan "unohdin" kaiken muun (myös jännityksen) ja keskityin täysin itse leikkauksen suorittamiseen. Pieneläinsairaalan olosuhteissa tämä onkin mahdollista, koska jokaista anestesiaa valvoo oma hoitaja, eläinlääkäri tai toinen kandi ja leikkaukseen keskittyy oma porukka. Varsinkin ensimmäisiä leikkauksia tehtäessä tämä on kandin kannalta aika mukavaa, kun saa keskittyä vain ja ainoastaan itse leikkauksen suorittamiseen, siinäkin on jo aika paljon muistettavaa ja se vaatii keskittymistä. Sitä vastoin ensi kesän töitä ajatellen tämä ei ehkä niin hyvin anna parhaita mahdollisia valmiuksia suoriutua vaatimattomammissa olosuhteissa itsenäisesti eläinlääkärinä sekä leikkauksesta että anestesiasta. Kuntaolosuhteissa toimimista pääsee jonkin verran harjoittelemaan Saarella pieneläinpotilaiden kanssa ja tietenkin pakollisessa kunnaneläinlääkäriharjoittelussa. Nämä mahdollisuudet kannattaa käyttää tehokkaasti hyväksi ja esimerkiksi valita Saarella välillä pieneläinpotilaita tuotantoeläinten sijaan varsinkin, jos kesäksi aikoo kuntaan suunnata. 

Pieneläinkirurgiaa on klinikkavuoden aikana kolme kahden viikon jaksoa. Yksi pariviikkoinen vietetään pehmytosakirurgian parissa, toinen pariviikkoinen ortopedian parissa ja kolmas pariviikkoinen vietetään viikon ajan pieneläinkirurgian erikoisklinikoilla eli neurologialla, hammasklinikalla ja oftalmologialla ja toisen viikon ajan anestesiologialla. Kirurgian jaksot suoritetaan vähän eri järjestyksessä klinikkavuoden lakanan ja erillisten kirurgian aikataulujen mukaisesti, joten joku on aloittanut suoraan erikoisklinikoilla tai anestesiologialla, joku toinen taas ortopedialla ja joku pehmytosakirurgialla. Kullakin osastolla on vähän omat aikataulunsa ja tapansa toimia ja luonnollisesti omat ohjeensa, joihin ennen kyseistä jaksoa tuli perehtyä. Yritän kirjoitella erikoisklinikoista ja anestesiologiasta jossain välissä oman postauksensa, keskityn ensin pehmytosakirurgiaan ja ortopediaan. 

Pehmytosakirurgiassa ja ortopediassa on päinvastainen viikko-ohjelma: pehmytosakirrassa on poliklinikkapäiviä maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin ja leikkaussalipäiviä tiistaisin ja torstaisin kun taas ortopediassa polipäivät ovat tiistai ja torstai ja leikkaussalipäivät ovat maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin. Kummallakin osastolla aikataulut ovat samanlaisia eli polipäivinä klinikalle tullaan klo 8 ja leikkaussalipäivinä klo 7.30. Polipäivien potilaista osa otetaan sisään jo aamulla ja ne jäävät päiväksi sisään päivän mittaan tehtäviin tutkimuksiin ja toimenpiteisiin. Osa potilaista tulee sisään ajanvarauksen mukaisesti viettäen sairaalassa lyhyemmän ajan. Vaikka ajatuksen tasolla pehmytosakirran polipäivinä olisi ehkä tarkoitus olla pehmytosakirran potilaita ja ortopedian polipäivinä ortopedisia potilaita, eivät potilaat luonnollisesti omistajien aikataulujen takia jakaudu näille päiville tämän jaon mukaisesti. Siten ortopedian jakson aikana vastaan voi tulla myös pehmytosakirurgiaan lukeutuvia potilaita ja toisin päin.

Leikkaussalipäivien kaikki potilaat otetaan sisään heti aamulla 7.30 ja ne ovat käytännössä vähintään iltapäivään saakka sairaalassa. Pääsääntöisesti kandit huolehtivat edellispäivänä sovitun jaon mukaisesti potilaiden esitietojen kyselemisestä eli paikalla pitää olla ajoissa. Potilaat otetaan häkkiosastolle, heräämöön tai heti valmisteltavaksi riippuen päivän aikataulusta. Yleistutkimus tehdään yhteistyössä anestesiaporukan kanssa ja anestesiasta vastaava eläinlääkäri, hoitaja tai kandi hoitavat potilaan valmistelusta leikkaussaliin. Leikkaavan kandin tulee siis lähinnä vain huolehtia omasta peseytymisestään ajoissa (ja tarvittaessa muistuttaa eläinlääkäriäkin tulemaan ajoissa paikalle). Peseytymisen ja pukeutumisen jälkeen leikkaussalissa vähän tilanteessa riippuen liinoitellaan potilasta ja otetaan vastaan instrumentteja ennen itse leikkauksen alkua. Perusterveiden potilaiden tavanomaisissa leikkauksissa, kuten sterilaatioissa ja kastraatioissa, kandi pääsee tekemään yleensä leikkauksen hyvin pitkälti itse ohjaavan eläinlääkärin opissa. Joskus leikkauksen suorittaminen jaetaan puoliksi toisen kandin kanssa, että kaikki pääsevät harjoittelemaan mahdollisimman paljon. Ensimmäiset subkutiksen preparoinnit sujuivat aika hitaasti, mutta onneksi viimeisissä leikkauksissa alkoi olla jo paljon varmempi ote hommaan. Viimeisissä leikkauksissa yleensä eläinlääkäreiltäkin sai positiivista palautetta siitä, että osaa hyvin jo homman ja eläinlääkärin ei tarvitse kuin lähinnä seisoskella vieressä.

Leikkauksien määrä ei yleensä päätä huimaa, mutta ainakin itse huomasin saaneeni jo aika hyvää varmuutta näiden perusleikkauksien myötä. Lisäksi ei-niin-perusleikkauksissa oli hienoa päästä avustamaan ja näkemään erilaisia leikkauksia, jotta on sitten jonkinlainen käsitys mihin jatkossa potilaitaan lähettää. Sterilaatioita, kastraatioita, pattien ja kasvainten poistoja, vierasesineleikkauksia, biopsioita vatsaontelon eri elimistä, pyometroja ja kaikenlaista muutakin pääsi kyllä näkemään ja tekemään. Leikkauksen jälkeen piti tietysti huolehtia instrumentit välinehuoltoon ja potilas heräämöön, heräämisen valvonta oli pääasiassa anestesiapuolen ihmisten tehtävä, mutta tässäkin tehtiin monesti yhteistyötä. Monesti leikkauksia oli vain 1 tai 2 päivässä tai useampiakin, jos vain ehti mukaan. Samassa pienryhmässä on pääsääntöisesti 4 kandia, joten opetusleikkauksia ei juuri yhtä enempää ole per kandi päivässä. Laatu korvannee tässä määrän.

Kirurgian jaksoon kuuluu pakollisena vähintään 5 pieneläinpotilaan leikkauskertomuksen tekeminen. Pieneläinsairaalassa leikkauskertomuksissa pureudutaan vain pelkkään leikkaukseen, Saarella leikkauskertomuslomakkeella on oma osansa myös lääkityksille ja anestesialle eli leikkauskertomus on hieman kokonaisvaltaisempi. Itse koin näiden kirjoittamisen erityisen hyödyllisenä oppimisen kannalta ja kunnolla tehdyistä ja ajatelluista leikkauskertomuksista oli myöhemminkin paljon hyötyä. Leikkauskertomukset kirjattiin potilasohjelmaan ja ainakin itse otin omat kertomukseni talteen myöhemmin hyödynnettäväksi. Leikkauskertomuksia kannattaa myös tehdä heti alusta alkaen, vaikka se vaikealta tuntuisikin. Kirurgian jaksoja ei ole kovin montaa, joten viimeisessä jaksossa on ikävä alkaa raapia puuttuvia leikkauskertomuksia kasaan, jos potilaita ei ylenmäärin ole saatavilla.

Kirran poliklinikkapäivinä aikataulu saattoi olla mitä vain todella rauhallisesta päivästä erittäin kiireiseen ja aikatauluongelmaiseen päivään. Osalle polipotilaista oli varattu esimerkiksi röntgenkuvaus tiettyyn aikaan, joten näillä potilailla piti huolehtia aikataulussa pysymisestä erityisen tarkkaan. Monet polipotilaatkin jäivät päiväksi sisään sairaalaan ilman omistajia, jolloin niiden hoitaminen oli mahdollista yrittää sovittaa päivän muiden potilaidenkin aikatauluun sopivaksi. Polipäivinä pääsi tekemään ontumatutkimuksia, palpoimaan ja tuijottelemaan erilaisia patteja ja ottamaan joistakin ihan ohutneulanäytteitäkin, tekemään haavahoitoja ja erilaisia siteitä sekä kipsaamaan murtumiakin. Paljon erilaisia potilaita erilaisilla ongelmilla varustettuna. Kirran polipäivistä piti tehdä oma potilas niin pehmytosakirurgian kuin ortopediankin osalta. Oma potilas piti hoitaa hyvin pitkälti itse, tehdä yleistutkimus, jatkotutkimussuunnitelmia, hoitosuunnitelma ja kirjoittaa kotiutuspaperit eläinlääkärin seuratessa ja ohjatessa tarvittaessa. Aika samaan tapaan mielestäni muutenkin kirran polilla toimittiin, jatkuvasti keskustellen eläinlääkärin kanssa ja papereita kirjoitellen.

Kuhunkin kirurgian pariviikkoiseen liittyi aina viimeisen perjantain iltapäiväharjoitukset, joissa kirran luennoilta tuttuun tapaan käytiin erilaisia potilastapauksia ryhmässä läpi ja kierrettiin pisteeltä toiselle asioita kerraten. Vaikka kirurgian jaksoja ei montaa olekaan, luulen ainakin oppineeni oleellisimpia asioita tulevaa potilastyötä ajatellen. Kuntatasolla ei ihan kaikkea samaa pysty tekemään, mitä Pieneläinsairaalassa, mutta ehkä jonkinlainen ajatus on syntynyt siitä, millaisia asioita kannattaa itse tehdä ja millaisia ohjata muualle jatkohoitoon. Itse leikkaaminen on todella hienoa ja upeaa ja pidin siitä todella paljon. Opettavat eläinlääkärit olivat todella mukavia ja innostavia ja ilmapiiri oli erittäin hyvä. Opiskelijana on aika mukavaa olla kyllä varsinkin leikkurissa.

Klinikkavuosi: Pieneläinsairaalan yleispoliklinikka

Pieneläinsairaalan yleispoliklinikalla eli polilla vietetään klinikkavuoden aikana kaksi viikon mittaista jaksoa, jotka on sijoiteltu eri rotaatioihin. Välissä voi siis hyvinkin olla useampikin kuukausi, helposti puoli vuottakin. Polilla ollaan pääsääntöisesti klinikkavuoden pienryhmissä, eli noin 3-4 henkeä kerrallaan. Opiskelijat jakautuvat päivittäin polin ajanvarauspotilaisiin, tehohoitoyksikköön sekä päivystyspotilaisiin ja jokaisella viikolla on huolehdittava siitä, että on kaikkiin näihin vähintään kerran osallistunut. Jako kannattaa sopia jo edellisenä päivänä, jotta ajanvarauspotilaista vastaavat kandit voivat jakaa keskenään tulevan päivän potilaat ja perehtyä mahdollisesti etukäteen niiden taustaan ja hoitoon.

Polipäivät alkavat aina klo 8.00, jolloin myös yöpäivystäjien vuoro loppuu. Jos yön aikana on jäänyt päivystyspotilaita sisään polille, yöpäivystäjät (tai joskus eläinlääkäri) briiffaavat päivävuoroon jäävän kandin ajantasalle potilaista ennen kotiinlähtöään. Päivä loppuu klo 16, jolloin sama briiffaus toimii toisin päin: yöksi päivystämään tuleville kandeille kerrotaan polille sisään jääneistä potilaista. Toisaalta jos ajanvarauspotilaista joku on kesken, myös niiden tilanteesta kerrotaan päivystäville kandeille, jos ei itse pysty/halua jäädä klo 16 jälkeen potilasta hoitamaan loppuun. Tämän suhteen kannattaa olla välillä itsekäs, sillä vaikka ajattelee hoitavansa jonkun potilaan loppuun, kun "ei tässä niin kauan kuitenkaan mene", huomaakin, että kello on yhtäkkiä 18, potilas on vieläkin kesken, nälkä alkaa kurnia mahassa ja kotiinkin olisi kiva päästä ennen seuraavana aamuna alusta alkavaa rumbaa.

Ajanvarauspotilaat ovat polilla käytännössä melkein mitä vaan perustoimenpiteitä vaativia potilaita ja välillä vähän muutakin. Rokotukset, passiasiat, pienet kontrollikäynnit (esim. virtsa- tai verinäytteet), pienet haavat, akuutit korvaoireilut ja eutanasiat ovat aika peruspotilaita. Monesti yleispolille on sisätautiosaston kiireisyyden vuoksi varattu aika myös vaativammillekin ja enemmän aikaa vaativille potilaille, mikä tietysti vähän valitettavasti usein sotkee koko päivän aikataulun, koska potilas kuitenkin halutaan tutkia ja hoitaa kunnolla. Kandit ottavat itse potilaita sisään ja tutkivat niitä, keskustelevat tutkimus- ja hoitosuunnitelmasta ajanvarauspotilaista vastaavan eläinlääkärin kanssa, ottavat näytteitä ja tekevät tutkimuksia tarvittaessa yhdessä eläinlääkärin kanssa, mahdollisuuksien mukaan antavat itse hoidon ja pyrkivät kirjoittamaan ainakin osan potilaan papereista valmiiksi. Välillä joutuu odottelemaan potilaansa asian etenemistä, jos samalla eläinlääkärillä on parikin kandia ja pari potilasta samanaikaisesti, mutta ne ajat voi tehokkaasti hyödyntää papereiden tai vaikka mustan vihkon parissa.

Päivystyspotilaat otetaan päivänkin aikana vastaan kiireellisyysjärjestyksessä ilman ajanvarausta. Ihan niinkuin yöpäivystyksissäkin, myös päivällä vastaan voi tulla aivan mitä vaan: akuutteja ripuleita ja oksenteluja, traumoja, pyometroja, torsioita, myrkytyksiä, neurologisia kohtauksia ja vaikka mitä muuta. Ne hoidetaan samalla periaatteella kuin muutkin potilaat, eli kandi toimii yhteistyössä päivystävän eläinlääkärin kanssa. Osa päivystyspotilaista saattaa jäädä polille tai teholle sisään, mikäli kyse on yhtään vakavammasta tapauksesta ja ne kotiutetaan sitten kun potilaan vointi sen sallii.

Tehohoitoyksikössä kandi seuraa tehon eläinlääkäriä ja toimii tämän ohjeiden mukaisesti tehohoitopotilaiden kanssa. Tehoyksikkö on toisella puolella rakennusta kuin yleispoli, joten teholla ei juuri ehdi tai pysty seuraamaan muita kuin tehon potilaita (paitsi ehkä jos on hiljaisempaa). Teholla on tarkoitus käydä läpi eläinlääkärin kanssa vähintään nestehoidon perusteet, mutta tottakai monien sairauksien hoito tulee potilaita hoitaessa kerrattua. Lääkityksiä, veri- ja virtsanäytteiden ottoa, potilaiden ulkoilutuksia ja tutkimustoimenpiteisiin kuljettelua tulee ainakin teholla paljon vastaan. Teholla voi nähdä monenlaisia potilaita, esimerkiksi haastavasta leikkauksesta toipuvia tai todella heikossa kunnossa olevia potilaita ja parasta on tietenkin nähdä näiden potilaiden voinnin vähitellen kohentuvan. Tehovuoron aikana pitäisi seurata tarkemmin yhden tai kahden potilaan hoitoa, mistä tietysti oppii yleensä kaikista eniten. Kiireestä ja ruuhkasta riippuen olen ainakin itse tehnyt sitä mitä on pyydetty tekemään ja missä kandista on ollut eniten hyötyä.

Yleispolin jaksot ovat sitä eläinlääkärin työn "peruskauraa" eli näitä samoja potilaita tulee jatkossakin päivittäin meille vastaan. Vähitellen tietyt toimenpiteet ja vastaanottokäynnin normaali kaava alkavat sujua jonkinlaisella rutiinilla. Polilla tosiaan on kannattanut alusta saakka kirjata mustaan vihkoon niitä vaadittua 40 potilastapausta, joista aiemmin mainitsinkin. Välillä polipäivät ovat niin kiireisiä, ettei omistakaan potilaista ehdi muodostaa päässään kunnollista kokonaiskuvaa, mutta oleellisimpien asioiden kirjaaminen vihkoon auttaa ainakin itseäni tässä.

Klinikkavuosi: Hevossairaala, osa 1

Varoitus: postaus sisältää kuvan kuoritusta kaviosta.

Saaren jälkeen rotaatiot jatkuvat yleensä Hevossairaalan eli HES:n viikoilla. HES:in toimintaan on päässyt tutustumaan eläinlääkiksen aikana jo heti ykkösvuoden varsasitterikurssilla ja nelosen päivystysvuoroilla, mutta klinikkavuoden pariviikkoisten aikana saa vielä paremman käsityksen Hevossairaalan arjesta. HES:illä vietetään kolme rotaatiota eli yhteensä siis 6 viikkoa, ja tuossa ajassa tulisi sisäistää kaikki oleellinen hevosten hoidosta. Yliopistollisessa Hevossairaalassa tehdään paljon kaikenlaista hienoa tutkimusta, diagnostiikkaa ja hoitoja, johon ei monesti kuitenkaan kunnallisissa olosuhteissa ole mahdollisuutta. Siksi varsinkin ensimmäisten rotaatioiden aikana oli ehkä hieman hankala sisäistää, mitkä olivat niitä todellisia kuntaa varten tarvittavia first-day-skillsejä. Vähitellen ne tärkeimmät asiat ovat tulleet selkeämmiksi vähintään teoreettisella tasolla.

HES:in aamut alkavat kello 8, jolloin opiskelijoiden vastuulla on ottaa statukset kaikista Hevossairaalan hevosista, myös opetushevosista (jos ne paikalla ovat). Statusten otto on siis yleistutkimus, jossa hevonen tutkitaan turvasta kavioihin ja löydökset kirjataan niin karsinan edessä oleviin lappuihin kuin potilasohjelmaankin. 8.30 alkaa kierto, jossa käydään sairaalassa sisällä olevia potilaita läpi eläinlääkärin kanssa. Tätä ennen on pitänyt perehtyä sen potilaan tietoihin, jota esittelee kierrolla muille. Potilaasta pitää osata kertoa sen ikä, rotu, mahdollinen käyttötarkoitus, syy sairaalaan tulolle, tehdyt tutkimukset ja niissä löytyneet poikkeavuudet, diffit ja/tai diagnoosi, potilaan saama hoito sekä päivän suunnitelma tutkimusten ja/tai hoidon osalta. Monesti kierroilla käydään läpi keskustellen ja kysellen myös tutkimuksiin tai hoitoihin liittyviä perusjuttuja, kuten esimerkiksi normaaleja veri- tai vatsaontelonestenäytteen arvoja tai antibioottivalintoja. Tiistaisin kiertoa ei ole, vaan tällöin on Journal Club tai osastopalaveri. Perjantaisin kierto alkaa jo 8.15 ja kierrolla on mukana koko eläinlääkäriporukka kuuntelemassa. Usein kierto käydään englanniksi, mutta kielestä ei kannata ottaa stressiä, sillä esimerkiksi Luis ymmärtää ja jopa puhuukin suomea hyvin ja muilta voi tarvittaessa kysyä käännösapua.

Kierron jälkeen aletaan vaihtelevalla aikataululla käydä läpi sairaalassa sisällä olevia potilaita ja samaan aikaan myös sairaalaan ajanvarauksella tulevia hevosia. Puolet porukasta on aina viikon ortopedian/kirurgian parissa ja puolet sisätaudeilla ja jokaisen tulee itse huolehtia siitä, että on kolme viikkoa kummallakin puolella. Omalla vastuulla on myös huolehtia siitä, että näkee mahdollisimman laajan skaalan erilaisia potilaita eli siis ontumia, ähkyjä, haavoja, hampaita, silmiä... Ähkyjä jokaiselle on varmasti tullut jo useampi vastaan, joten hevosten kanyloinnit, letkutukset ja rektalisoinnit alkavat vähitellen sujua. Ontumatutkimuksiakin tehdään päivittäin, mutta "hauskuutta" hommaan tuo se, ettei lievempien ontumien tunnistaminen ole todellakaan helppoa. Kandit saattavat pönöttää rivissä seuraten hevosen juoksuttamista suoralla ja ympyrällä, yrittävät seurata milloin pää tai lantio nousee, milloin askel laahaa tai milloin on edes joku pieni merkki ontumasta nähtävissä. Ja juuri kun luulee tunnistaneensa ontuvan jalan, eläinlääkäri vieressä toteaa hevosen ontuvan aivan jotain muuta jalkaa.

Ajanvarauspotilaat pyritään yleensä jakamaan edellisenä iltapäivänä niin, että jokaiselle potilaalle on noin "omaa" 1-2 kandia. Samoin myös sairaalassa sisällä olevat potilaat jaetaan kandien kesken pääsääntöisesti niin, että sisätautien kandit hoitavat sisätautipotilaita ja kirurgian kandit kirurgian potilaita. Jos sairaala pursuilee ähkyhevosia eikä kirurgisia potilaita ole yhtään tiedossa, on ihan toivottavaa, että kirurgialla olevat kandit osallistuvat myös ähkypotilaiden hoitoon ja toisin päin. Jako ei siis ole ihan mustavalkoinen, joustavuutta on hyvä löytyä. Eläinlääkäreitä on sekä sisätaudeilla että kirurgiassa yleensä useampia, joten potilaita tutkitaan monesti samanaikaisesti. Jos ei omalle potilaalle tehdä mitään samaan aikaan, usein muutkin kuin hevosen oma kandi seuraavat potilaiden tutkimuksia ja hoitoa vierestä. Välillä tosin kannattaa hyödyntää omien potilaiden välinen aika ihan vaikka asioiden kertaamiseenkin tai potilasselostusten tekemiseen, kunhan huolehtii, ettei missaa omaa potilastaan. Se onkin sitten aikamoinen taitolaji välillä yrittää pysyä kärryillä siitä, milloin eläinlääkäri tulee hoitamaan sitä omaa potilasta, mutta kysymällä eläinlääkäreiltä suoraan yleensä pääsee asioista selvyyteen tai sitten klinikkaryhmän whatsapp pääsee puuttuvaa eläinlääkäriä/kandia/potilasta etsiessä laulamaan.

HES:illäkin pääsee näkemään paljon kaikkea mielenkiintoista ja opettavaista, mutta valitettavasti kaikille ei silti ehdi tulla samanlaista rutiinia kaikista asioista. Omien potilaiden hoitoon osallistuminen on päivystyspotilaiden ohella paras keino päästä tekemään asioita käytännössä, joten siksikään sitä omaa potilasta ei kannata missata. Päivystysvuoroja kun ei vitosella niin kovin montaa ole, voivat ähkyhevosten letkutuksetkin jäädä huonolla tuurilla aika vähiin. Vaikkei itse pääsisikään ihan kaikkea tekemään, kannattaa silti muidenkin potilaita seurata. Näkemälläkin oppii vaikka mitä. Välillä saattaa tulla vähän epätoivoinenkin olo vihreän kirjan suoritusmerkintöjen hankkimisen ja tietysti sen tärkeimmän eli oman oppimisen kannalta, ihan hyvin HES:illäkin merkintöjä saa kasaan. Ja aina kannattaa muistaa myös Saari, josta saattaa saada kerättyä hevosmerkintöjä vihreään kirjaan. Ihan kaikkia merkintöjä ei onneksi tarvitse kerätä HES:in osalta, mutta toki vähintään kaikki vihreän kirjan merkinnöistä pitäisi ainakin jollain tasolla osata, ne ovat kuitenkin niin perustason toimenpiteitä.

Ruokailuista pitää muistaa huolehtia itse päivän aikana ja lähteä syömään itselle sopivassa välissä. Useimmat eläinlääkärit HES:illä onneksi syövät itsekin päivän aikana (toisin kuin Saarella), mutta silti joskus voi tulla vähän kiire, varsinkin jos haluaa ehtiä ruokalaan ennen kuin se sulkeutuu. Aikataulu ei usein ole kovin tiukka ja hiljaisempina päivinä voi olla tiedossa enemmän seisoskelua ja notkumista kuin kiireisempinä päivinä. Hiljaisemmat hetket kannattaa tietenkin mahdollisuuksien mukaan hyödyntää pyytämällä eläinlääkäreiltä infopläjäyksiä tai kertauksia tietyistä aiheista, harjoittelemalla opetus- ja tutkimuskäyttöön luovutetuilla lopetetuilla eläimillä perustoimenpiteitä tai käyttämällä opetushevosia hyväksi esimerkiksi ultrausharjoituksissa. Vielä reilu vuosi sitten harjoittelimme heppakurssilla Villen ja Sylvin kanssa, mutta Sylvin lähtiessä vihreämmille laitumille toiseksi opetushevoseksi on tullut Hessu.

Iltapäivälläkin opiskelijoiden vastuulla on ottaa sairaalassa olevista hevosista iltapäivästatukset. Hiljaisempina päivinä suorastaan odotetaan kandinurkkauksessa viisarien osoittavan kello 15, jonka jälkeen statukset on sallittua ottaa. Monesti statustenoton jälkeen ei ole enää mitään ohjelmaa ja useimmat poistuvat paikalta. Kiireisempinä päivinä on enemmän kuin ihanaa, jos joku muista, vähemmän kiireisistä kandeista on ehtinyt ottaa statukset eikä itse tarvitse potilastyön venyessä jäädä yliajalle hevossairaalaan. Päivystäjien kannalta on varsinkin kiireisemmissä vuoroissa erittäin suotavaa, ettei päivystäjille jätetä sairaalan täydeltä statuksia otettavaksi vain siksi, että kello on 16 eikä kukaan halua jäädä yliajalle.

Kuvassa kuoritaan sarveiskaviota pois ja kavion upea lamellirakenne paljastuu. Kuvanlaatu on valitettavasti vähän huono, mutta sen havainnollistavuuden vuoksi päätin julkaista sen.

Vitosella päivystysvuorot HES:illä ovat yleensä normaalin rotaation aikana, mikä on tietysti aika mukavaa, kun sairaalassa olevat potilaat ovat ainakin jossain määrin jo tuttuja. Vuorojen määrä ei tosiaan päätä huimaa, niitä taitaa olla 3-4 opiskelijaa kohti eli noin yksi per HES:in jakso. Nelosellahan määrä oli ehkä tuplasti tämän verran. Erona neloseen on myös se, että vitoset päivystävät pääsääntöisesti yksin, toki pikkukandeja eli nelosia vuoroilla saattaa olla. Klinikkavuoden päivystysvuoroon kuuluu päivystyspuhelimeen vastaaminen, joten jos ei kukaan nelosen päivystyksissä nakittanut puhelinta kouraan, nyt se tulee viimeistään vastaan. Eikä puhelimeen vastaamista kannata suotta pelätä. Puhelimeen oppii vastamaan puhelimeen vastaamalla ja vähitellen oppii itse kysymään ne oikeat, oleelliset kysymykset. Vaikeinta onkin puhelujen siirtämiset ja yhdistämiset niin, ettei vahingossa katkaise samalla puhelua, varsinkin puhelimen mallin vaihtuessa kesken klinikkavuoden (ja koska vuoroja on niin vähän ettei tätä yhdistelyä ihan hirveästi tarvitse tehdä). Jos ei jotain tiedä, voi kysellä Hevossairaalan erittäin päteviltä hoitajilta apua tai soitella päivystävälle eläinlääkärille.

Päivystysvuoro alkaa arkena 15.30 eli normaalin klinikkapäivän jälkeen ja loppuu 23.30. Mikäli päivystysvuoro on ollut raskas, saa arkipäivystysvuoron jälkeisenä päivänä olla seuraavan klinikkapäivän pois. Aika moni hyödyntää tämän luvallisen poissaolon, välillä tosin voi seuraavana päivänä olla joku enemmän tai vähemmän pakollinen tapahtuma, kuten grand rounds tai sitten jotain muuta mielenkiintoista, mitä ei halua jättää väliin. Viikonloppuisin vitosilla on vain yksi vuoro, 8.30-16.30, kun taas neloset päivystävät viikonloppuna kahdessa vuorossa, aamulla ja illalla.

HES:iäkin on varmaankin kaikilla tähän mennessä jo yli puolet takana, osalla se on jo kokonaan takana, joten aika hyvin pitäisi hevosasioiden olla jo hallussa. Talvella Hevossairaalassa on ollut vähän rauhallisempaa, mutta on välillä on ollut oikeastaan ihan mukavaakin ottaa vähän rennommin eikä painaa sata lasissa. Haastavinta on varmaankin ollut oppia ymmärtämään se, mikä oikeasti on sitä oleellista asiaa ja mihin ei kannata niin täysillä keskittyä, vaikka kuinka olisi mielenkiintoista. First things first.


Tuotantoeläinsairaalan tapaan ajattelin kirjoitella Hevossairaalastakin jossain välissä vielä toisen postauksen. Ajatuksena olisi kirjoitella ainakin noista "grand roundseista", Journal Clubeista, omista potilaista ja muista vaadittavista suorituksista, ja ehkä vähän jostain muustakin. Katsotaan mitä saan aikaiseksi!

Klinikkavuosi: Tuotantoeläinsairaala, osa 1

Klinikkavuoden tarinoinnit on luontevinta ja helpointa aloittaa Tuotantoeläinsairaalan eli Saaren rotaatioista, sillä jokainen meistä on ehtinyt tähän mennessä vuotta viettää vähintään kaksi, useimmat jo kolmekin jaksoa Saarella. Yhteensä Saaren jaksoja on klinikkavuoden aikana neljä. Saari on vuodesta toiseen tunnettu erittäin opiskelijaystävällisestä ja -myönteisestä ilmapiiristään ja opiskelijoiden onkin helppo viihtyä Tuotantoeläinsairaalan viikoilla. Yhtenä suurimpana epämukavuustekijänä taitaa olla kimppakyytien järjestäminen, sillä matka Viikistä Mäntsälässä sijaitsevalle Saarelle kestää vajaan tunnin ja päivien pituuden vaihdellessa osa kyytiläisistä voi joutua odotella muita ennen kotimatkalle pääsyä. Joku on käyttänyt julkisiakin Saarelle päästäkseen, mutta ainakin juna-asema on sen verran kaukana Saaren klinikasta, että asemaltakin tarvitsee jonkinlaisen kyydin perille päästäkseen. Yksi vaihtoehto on myös yöpyä hyvin edulliseen hintaan klinikan läheisyydessä olevassa opiskelija-asuntola Pajamäessä, jossa myös Saarella päivystävät opiskelijat saavat ilmaiseksi yöpyä.

Päivät Saarella alkavat yleensä kello 8.30 jonkinlaisella aamuinfolla, jossa kirjataan läsnäolijat, ilmoitetaan päivystäjät ja kertaillaan tai opiskellaan milloin mitäkin tuotantoeläinpraktiikkaan liittyvää asiaa tunnin verran. Noin 9.30 kokoonnutaan klinikkarakennuksen sohville, jonne joku eläinlääkäreistä tulee kertomaan päivälle sovituista potilaista ja tilakäynneille lähtevistä eläinlääkäreistä. Osa ryhmästä jakautuu tilakäynneille ja osalla on kullekin viikolle etukäteen tehdyn ohjelman mukaisesti joku pakollinen, koko päivän kestävä Tuotantoeläinsairaalan opetukseen kuuluva demo tai harjoitus. Useimmiten tilakäynneille jakautuminen sujuu ilman suurempia kinasteluja, mutta mahdolliset leikkauspotilaat joudutaan monesti arpomaan. Leikkauksia ei Saarella ole liikaa, joten kaikki tietenkin haluavat saada näistä edes jonkinlaista kokemusta tulevaa kesää ajatellen.

Kandikuulumisia Tuotantoeläinsairaalasta viime syksyltä. Kuvakaappaukset Yliopistollisen eläinsairaalan Facebook-sivuilta.

Tilakäynnit ja potilaat voivat olla käytännössä mitä vain ja Saaren toiminta vastaakin aika hyvin kuntatason praktiikkaa. Saarella tehdään myös jonkin verran pieneläinpraktiikkaa, mutta tietenkään varustelutaso ei ole aivan yhtä hieno kuin Pieneläinsairaalassa. Päivystystoimintaan kuuluu myös pieneläinpotilaita, joten ihan samalla lailla niidenkin hoitoa saattaa päästä Saarella harjoittelemaan. Tuotantoeläinpotilaat hoidetaan pääsääntöisesti tiloilla, mutta lähialueen tuotantoeläimiä saatetaan myös kuljettaa Saaren klinikalle hoidettavaksi ja esimerkiksi leikattavaksi. Hevospotilaitakin näkee lähitallien lisäksi klinikalla, erityisesti keväällä ja kesällä tammapraktiikan ollessa vilkkainta.

Yleensä yhden eläinlääkärin (joskus kahdenkin tai jopa useammankin) mukaan lähtee 1-5 kandia, riippuen päivän tilakäyntien ja kandien kokonaismäärästä. Siinä mielessä Saaren praktiikka on hyvin erilaista kuntaan nähden, että vauhti on opetuksesta johtuen aika hidasta. Kovin usein ei yhteen päivään mahdu kuin 2-3 tilakäyntiä, mutta nopeampia ja lyhyempiä käyntejä tietysti enemmän. Eläinlääkäri kertoo kandeille, mitä erityisiä tarvikkeita mukaan pakataan, esimerkiksi nupoutuskäynneille huolehditaan mukaan toimiva kaasukolvi sekä riittävästi kaasua ja puudutteita. Ohjeet saatuaan kandit huolehtivat tavaroiden pakkaamisesta: haalarit, essut ja saappaat niin itselle kuin eläinlääkärillekin, lääkelaukun, muiden tavaralaatikkojen sekä pyydettyjen välineiden tarkastus, tavarat ja ihmiset autoon ja matkaan.

Eläinlääkäristä riippuen matkat hyödynnetään usein käymällä läpi tulevien tilakäyntien potilaisiin liittyviä asioita, esimerkiksi diffejä, diagnostiikkaa tai hoitoja, mutta kyllä monesti jutustelu siirtyy ihan kaikkeen muuhunkin mahdolliseen. Ilmapiiri on siis todella rento. Autossa istuessa on myös hyvä muistaa tankata itseään syömällä ja juomalla eväitään, sillä päivien pituus on aina vähän mysteeri. Osa eläinlääkäreistä ei välttämättä harrasta päivän aikana ollenkaan syömistä, joten kandin kannattaa aina varautua pahimpaan ja ottaa riittävästi autossa säilyviä eväitä päiväksi mukaan. Monesti eväiden unohtuessa eläinlääkärin saa aika helposti suostuteltua poikkeamaan lähellä klinikkaa olevassa pienessä K-kaupassa ennen tilakäynneille lähtemistä. Toisinaan pysähdytään syömässä milloin missäkin vastaantulevassa paikallisessa lounaspaikassa ja ainakin pidempään Saarella toimineet eläinlääkärit tietävät kyllä parhaat syömäkelpoiset ruokapaikat. Ja aina on olemassa suht lähellä klinikkaa sijaitseva Juustoportti... Omat eväät tulevat toki opiskelijalle aika paljon halvemmaksi kuin lounaat, jotka eivät todellakaan ole Saaren toiminta-alueella opiskelijahintaisia.

Vihreän kirjan Tuotantoeläinsairaalan suoritusvaatimuksia. Tämä sivu täyttyi allekirjoituksilla erittäin nopeasti.

Tiloilla eläinlääkäri ohjaa opiskelijoiden toimintaa, mutta kandit saavat tehdä todella paljon asioita itsekin. Eläimille tehdään yleistutkimuksia, otetaan maito- ja verinäytteitä, pistetään lääkkeitä, letkutetaan, nupoutetaan, sahataan sarvia, nesteytetään, tutkitaan jalkoja, sorkkia ja kavioita, rektalisoidaan, tehdään tiineystarkastuksia ja tutkitaan munasarjoja, hoidetaan eri syistä makaavia lehmiä, avustetaan tarvittaessa poikimisissa, kuntoluokitetaan, tehdään terveydenhuoltokäyntejä, tutkitaan vetimiä, asetetaan pötsimagneetteja ja tehdään vaikka mitä muuta. "Saarella kandit pääsevät itse tekemään" on kuultu todella monien suusta ja tämän kyllä voin itsekin allekirjoittaa.

Kandien tehtävä on jo tiloilla huolehtia välineiden pesuista ja huuhteluista ja toisaalta myös varmistaa, että kaikki Saaren omaisuus on muistettu ottaa tilalta aina mukaan autoon. Jos tilalla ei ole riittävästi haalareita ja/tai saappaita noin 5 kandin joukolle, käytetään omia haalareita ja saappaita ja ne sullotaan tilakäynnin päätteeksi jätesäkkiin ja viedään klinikalle pestäväksi. Omia haalareita Saarella tarvitsee oikeastaan vähintään 3 kappaletta, joskus tosin toivoisi että niitä olisi vielä enemmänkin. Lisäksi tarvitaan omat turvakärjelliset kumisaappaat sekä jonkinlainen rektalisointitakki/-essu. Stetoskooppia, kelloa ja kuumemittaria tarvitaan toki yleistutkimuksiin eikä muistiinpanovälineistäkään haittaa ole. Päivän päätteeksi autokuorman selviytyessä takaisin Saaren klinikalle auto tyhjennetään ja kandit huolehtivat kaikkien käytettyjen tavaroiden ja suojavaatteiden pesusta, puhdistuksesta, desinfioinnista, laukkujen ja laatikoiden täyttämisestä sekä mahdollisten näytteiden jatkotoimenpiteistä. Päivystäjien tehtävä on pienentää pesukoneen eteen muodostunutta kandien haalarivuorta eli täyttää ja tyhjentää pesukonetta ja kuivausrumpua päivystysvuoronsa ohella.

Kun kaikki edellämainittu on saatu tehtyä, voivat kandit lähteä kotia tai Pajamäkeä kohti, jäädä klinikkarakennuksen sohvalle odottelemaan muita kyytiläisiä tai mennä vaikka tietokoneluokkaan kirjoittamaan leikkauskertomusta. Päivän pituutta ei oikein voi etukäteen ennustaa, mutta tyypillisesti paluuaika osuu ehkä jonnekin 14-16 välille. Harvemmassa on ainakin itselläni olleet ne päivät, jolloin olisi päässyt tosi aikaisin kotiin lähtemään, mutta toisaalta kovin pitkiksikään päivät eivät usein veny. Demo- ja harjoituspäivinä aikataulu on yleensä aika vakio ja ohjelma loppuu useimmiten aika lailla kello 16.

Lypsylehmillä käytettävä lettupannu, jolla ei toivottavasti saa sen käyttötarkoituksessa lettuja aikaiseksi.

Päivystäjien vuoro alkaa arkipäivinä kello 16 ja päättyy seuraavana aamuna kello 8. Viikonloppuisin päivystysvuoro alkaa perjantaina kello 16 ja päättyy seuraavana maanantaiaamuna kello 8. Saaren päivystykset eivät yleensä oikeuta vapautuksiin seuraavan päivän ohjelmasta, eli seuraavaan päivään pitää osallistua aivan normaalisti. Harvemmin päivystyksiin kuitenkaan sattuu niin paljon ohjelmaa, ettei yöllä ehtisi edes jonkin aikaa nukkua. Jos sattuu päivystämään Saaren jakson jälkimmäisenä viikonloppuna, ollaan yleensä seuraavaksi vuorossa olevassa Hevossairaalassa tietoisia siitä, että Saaren viikonloppupäivystäjät saattavat tulla paikalle vähän myöhässä. Lisäksi Saarelta voi lähteä maanantaina jo klo 6 kohti Viikkiä, mikäli päivystys on hiljaista.

Päivystäviä kandeja on kullakin vuorolla 1-3 eikä varapäivystäjiä ole. Ennen vuoron alkua päivystäjät merkitsevät omat puhelinnumeronsa päivystäjien listaan, jotta eläinlääkäri osaa soittaa oikeat ihmiset päivystyskeikan iskiessä paikalle. Saarella eläinlääkäri siis vastaa itse päivystyspuheluihin. Mikäli päivystyskeikkoja ei ole, aika kuluu Pajamäen asuntolassa puhelimen pirinää odotellen. Pajamäessä on päivystäjille varattu oma huone kolmella sängyllä, peitoilla ja tyynyillä varustettuna. Suihku, pesukone, pari jääkaappia, kahvin- ja vedenkeitin, astioita ja aterimia, tv ja langaton netti löytyy, ruokaa voi laittaa mikrossa tai keittolevyllä, mutta uunia ei opiskelijoille ole suotu. Omilla lakanoilla, pyyhkeellä, hygieniavälineillä ja sopivalla ruokamäärällä selviää vuorosta yleensä erinomaisesti, mutta hiljaisempien päivystysvuorojen varalle kannattaa itselleen ottaa jonkinlaista viihdykettä tai opiskelumateriaalia mukaan.

Päivystysvuorossa kandit huolehtivat päivystysauton varustuksesta normaalien klinikkapäivien tapaan, joskin päivystysautosta löytyy aika paljon enemmän tavaraa (= enemmän muistettavaa) kuin muista Saaren autoista. Lisäksi päivystäjille kuuluu tosiaan pyykinpesua, jotta seuraavaksikin päiväksi kaikilla olisi puhtaat haalarit käytössä. Päivystysillan ohjelmaan kuuluu myös klinikalla olevien eläinten iltatarkastus ja -ruokinta. Joskus klinikalla saattaa olla eläimiä hieman enemmän, mutta yleensä niitä ei kovin montaa ole. Lähinnä "iltatarkki" sisältää rehujen antamista tai vasikoiden juottamista sekä lannan kolaamista.

Jotkut hoitovaihtoehdot ja lääkeannokset on hyvä osata ulkoa, esimerkiksi rakkuloiden hoito.

Saarella on käytössä oma klinikkapistesysteeminsä ja jokaisen on saatava vähintään 38 pistettä muiden pakollisten merkintöjen ja suoritusten ohella väliaikaisten praktiikkaoikeuksien saamiseksi. Normaaleista klinikkapäivistä saa 1 p, arkipäivystyksistä 0,5 p ja viikonloppupäivystyksistä 3 p. Käytännössä pisteet tulevat aika helposti kasaan, jos osallistuu suurimpaan osaan Saaren päivistä ja hoitaa omat päivystysvuoronsa. Kunhan huolehtii itse, että pisteitä tulee riittävästi ja osallistuu pakollisiin demoihin ja harjoituksiin ajallaan, voi Saarelta olla yksittäisiä päiviä ilman sen erityisempiä kyselyitä pois, mutta pidempiä lomapätkiä ei näin pysty itselleen kikkailemaan. Tarvittaessa korvaavia päivystysvuoroja voi sopia itselleen esimerkiksi jouluna tai pääsiäisenä. Joustavuutta siis löytyy, mutta pitää aina muistaa sekin, että jokainen on itse vastuussa omasta oppimisestaan.

Monien muiden tapaan olen viihtynyt Saarella hyvin ja oppinut hurjan paljon erilaisia asioita tuotantoeläimistä. Koska Saarella pääsee tekemään niin paljon asioita itse, voi jo melkein sanoa tiettyjen asioiden sujuvan rutiinilla. Tässä vaiheessa opintoja nimenomaan jatkuvien toistojen tekeminen onkin aika tärkeää, jotta omaan työskentelyyn saa edes hieman varmuutta. Paljon tulee silti aina uusiakin asioita vastaan, koska potilasmäärät eivät parin viikon aikana ehdi valtavan suuriksi kasvaa. Harvinaisempia potilastapauksia kaikki eivät pääse edes itse näkemään tai kokemaan, joten tiedon jakaminen opiskelukavereiden kesken on aika hyödyllistä. Toisaalta eri eläinlääkäreiden kanssa tiloilla kulkiessa pääsee näkemään hyvin erilaisia työskentelytapoja ja voi etsiä niistä itselleen ne sopivimmat. Niinkin "arkisessa" toimenpiteessä kuin vasikoiden nupoutuksessa on olemassa varmaan joka eläinlääkärillä vähän omat toimintatapansa ja kikkansa, joten Saarella on alusta saakka päässyt huomaamaan, että onnistuneeseen lopputulokseen voi päästä monin eri keinoin.


Ajattelin kirjoitella Tuotantoeläinsairaalasta vielä ainakin toisen postauksen, jossa kerron vähän enemmän pakollisista demoista ja harjoituksista. Jos joku teistä lukijoista haluaa tietää jotain muutakin, saa toki toivoa ja kysellä!