Klinikkavuosi: Hevossairaala, osa 2

Omista Hevossairaalan jaksoista tuntuu olevan jo ikuisuus ja väliin on mahtunut kandikesän aikana koettuja hevostapauksia lähinnä talliolosuhteissa hygieenisemmän ja hienoilla välineillä varustetun sairaalan sijaan. Välillä sitä huomasi haikailevansa Hevossairaalan eläinlääkärien turvalliseen huomaan ja neuvojen pariin, mutta ihan hyvin sitä kai kuitenkin lopulta pärjäsi. Puhelimen toisessa päässä saattoi välillä joku tuttu ääni antaa hyviä neuvoja ja mielipiteitä ja rauhoittaa tilannetta kandin pään sisällä. Hevospotilaiden määrä vaihteli tosi paljon eri paikkakunnittain ainakin syksyn mittaan käytyjen keskustelujen perusteella. Se on ehkä helpottava tieto sellaiselle eläinlääkärin alulle, joka ei välttämättä niin kovin paljon tahdo hevosten parissa puuhata. Toisaalta taas ne, joiden urasuunnitelmat siintävät hevosten parissa, osaavat todennäköisesti jo alunperinkin hakeutua sellaisiin paikkoihin, missä hevospraktiikkaa pääsee tekemään. Missä tahansa kunnassa töitä tekeekin (jos kuntaan menee), pitää silti aina varautua siihen, että päivystyksessä vastaantuleva eläinlaji voi olla mikä tahansa.

Mutta palataanpa vielä sinne heppajaksojen muisteluun. Ihan kuin Saarellakin, myös Hevossairaalassa vihreän kirjan pakollisiin merkintöihin kuului jo ensimmäisen rotaation aikana yleistutkimuksen suorittaminen hevoselle eläinlääkärin seuratessa, kysellessä ja tentatessa vieressä. Kuten olettaa saattaa, tämän suorittamisessa oli niin eläinlääkäri- kuin kandikohtaisiakin eroja eli osa eläinlääkäreistä oli tiukempia merkinnän antamisen kriteereistä ja toisaalta taas kaikki meistä kandeistakaan eivät ehkä ihan kaikkia osa-alueita aina ihan täydellisesti hallinneet. Mitään varsinaisia pakollisia demoja ei hevospuolelle kuulunut, toki Ypäjän hevosgyneharjoituksista sai asiaan liittyviä suoritusmerkintöjä vihreässä kirjassa myös hevososastoon. Välillä kandit kyllä yrittivät pyytää eläinlääkäreiltä demoja milloin mistäkin asiasta, ja aina välillä (harvemmin) joku eläinlääkäreistä saattoi pitää pienen opetustuokion. Tietty määrä suorituksia vihreässä kirjassa vaadittiin väliaikaisten praktiikkaoikeuksien saamiseksi ja aika lailla niitä tyypillisiä hoitotoimenpiteitä nämä suoritukset vastasivatkin. Jossain vaiheessa klinikkavuotta muistan meidän kandien keskellä velloneen pienen paniikin, että saavatko kaikki tarpeeksi merkintöjä, mutta en kyllä usko että oikeuksien saaminen jäi keneltäkään niistä kiinni. Aina pystyi kuitenkin soveltamaan ja esimerkiksi opetushevosilla näyttämään vaikkapa kaviohauteen tekemisen, mikäli sopivia potilaita ei sillä hetkellä tullut vastaan.

Hevosen oikea takajalka. Tämä hieman epätarkka kuva havainnollistaa mielestäni hyvin sen, että hevonen astuu kullakin jalallaan vain yhdelle varpaalleen ja että calcaneus (kantapää) on vähän eri korkeudella kuin esimerkiksi ihmisillä. Kuva Body Worlds - Animal inside out -näyttelystä.

Kuten aiemmassa postauksessa mainitsinkin, aina välillä tiistaisin oli aamukierron sijaan Journal Club. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että joku eläinlääkäreistä kertoi jostakin artikkelista, tyypillisesti omaan kiinnostuksenkohteeseensa liittyvästä tutkimuksesta, ja aiheesta ehkä vähän keskusteltiin esityksen jälkeen. Useimmiten nämä JC-artikkelit jaettiin meille opiskelijoillekin Moodleen etukäteen tutustuttavaksi, mutta kovin montaa niitä ei kyllä koko klinikkavuoden aikana osunut kohdalle. Ainakin itse koin tämän tilaisuuden mukavan rennoksi tapahtumaksi ja välillä niistä sai ihan mukavaa lisätietoa tai hyvää kertausta eri asioista.

"Omia potilaita" piti hevospuolella tehdä kaksi eli yksi ortopedinen potilas ja toinen sisätautipotilas. Näiden omien potilaiden hoitoon piti osallistua mahdollisimman tiiviisti ja tehdä sitten parisivuinen kirjallinen raportti, jossa kävi läpi potilaan perustietoja, anamneesia, tehtyjä tutkimuksia ja niiden löydöksiä, diffejä ja diagnoosia, hoitoa, jatkohoitoa ja ennustetta. Näiden lisäksi piti käyttää vähintään kahta kirjallista viitettä ja pohtia esimerkiksi diagnostiikkaan, hoitoon tai ennusteeseen liittyviä asioita. Ensimmäinen raporttti piti palauttaa jo viimeistään toisen rotaation jälkeen ja toinen viimeistään kolmannen rotaation lopussa. Ajatuksena oli ilmeisesti alkuun, että lukisimme ja kommentoisimme toistemme raportteja, mutta Moodle-alusta ei taipunut tähän siinä muodossa kuin se oli toteutettu. Ainakin itse silti hyödynsin tämän ja lueskelin muiden raportteja mielenkiinnolla ja otin ne talteen mahdollista myöhempää käyttöä varten eli siis suomeksi sanottuna kandikesää silmälläpitäen.

Jokaisen piti osallistua myös vähintään yhteen hevosen anestesiaan eli anestesian suunnitteluun, valmisteluun, induktioon ja ylläpitoon, anestesian seurantaan sekä heräämisen seurantaan. Anestesialomaketta täytettiin operaation aikana ja sitä käytiin myöhemmin läpi, yleensä pienellä porukalla yhdessä eläinlääkärin kanssa. Tämä anediskussio oli mielestäni ehkä yksi tärkeimmistä läpikäydyistä asioista käytännön työn kannalta, vaikka ei meistä jokainen ehkä sinne leikkaussaliin asti operoimaan päädykään. Hevospuolella anestesia on tosiaan vähän eri kaliiberia kuin pieneläimillä, mutta samat perusperiaatteet pätevät sielläkin. Onhan se aika jännittävää nukuttaa niinkin iso eläin kuin hevonen ja asetella se mahdollisesti nosturin avulla selälleen leikkauspöydälle valmisteltavaksi. Heräämisestä puhumattakaan. Hevosilla kun se herääminen ei läheskään aina suju niin sulavasti kuin pieneläimillä eikä heräämiskarsinaan ole mitään asiaa anestesiastaan heräilevän hevosen sinkoillessa pitkin pehmustettuja seiniä. Raajojen murtumiltakaan ei aina vältytä, eli vaikka leikkaus itsessään saattaisikin onnistua, on heräämisessä tämän kokoluokan eläimellä aina omat erityiset riskinsä ja tiettyjen ihmisten turvallisuuden kannalta oleellisten toimenpiteiden tekeminen on oikeasti todella tärkeää. Erilaisia leikkauksia seuratessa kyllä viimeistään huomasi hevossairaalan eläinlääkäreiden ja hoitajien ammattitaidon, ihan todella voi kyllä nostaa hattua heille. Ja leikkauksistahan sai myös tehdä halutessaan leikkauskertomuksen vaihtoehtona pieneläinten leikkauskertomuksille, mutta aika harva kai sen taisi lopulta tehdä. Ainakin itse koin pieneläinten leikkauskertomusten tekemisen kuitenkin hyödyllisemmäksi työn kannalta, vaikka hevostenkin erilaiset leikkaukset olivat erittäin mielenkiintoisia ja opettavaisia.

Hevosen kallon poikkileikkaus Body Worlds - Animal inside out -näyttelystä. Pään anatomian hallitsemisella on aika tärkeä rooli eläinlääkärin työssä, onneksi itse hallitsen sen ehkä paremmin kuin valokuvaamisen.

Viimeistään viimeisen heppajakson aikana jokaisen opiskelijan piti pitää suullinen esitys eli "grand rounds" jostakin valitsemastaan potilaasta ja aiheesta. Aikaa esitykselle oli varattu 8 minuuttia ja siihen piti sisällyttää käytännössä samoja asioita kuin omista potilaista tehtyihin raportteihinkin. Eli oikeasti mitään kovin pitkää esitystä ei ollut tarkoituskaan pitää. Koin itse grand roundsitkin aika rennoksi tapahtumaksi ja aika turha niistä oli stressata. Eläinlääkäri tai pari saattoi olla muiden klinikkaryhmäläisten lisäksi kuuntelemassa, ehkä kommentoi jotain aiheeseen liittyvää tai lopuksi yhteisesti keskusteltiin vähän ja sitten saikin suoritusmerkinnän vihreään kirjaan. Nämäkin olivat sellaisia mukavia kertauspaketteja pääasiassa tutuista sairauksista ja niiden hoidosta. Eli valmistivat aika hyvin praktiikkaankin.

Ja näin alkaa vähitellen klinikkavuosi lähestyä loppuaan täällä bloginkin puolella. Varsinaisista kliinisten taitojen opetukseen liittyvistä asioista olen naputellut suunnilleen sen, mitä alustavasti suunnittelinkin. Kaikesta ei ihan samaan tapaan löydy oikein kerrottavaa, varsinkaan kun tuntuu että olen jo unohtanut vähintään puolet klinikkavuoden aikaisista tapahtumista. Vielä tuolla luonnoksissa on kypsymässä tekstiä keväällä järjestetystä praktiikkakurssista, pakollisesta kunnaneläinlääkäriharjoittelusta ja ehkäpä jokunen sana erilaisista kandi-illoistakin. Varmaankin alkuvuoden puolella pääsen vähitellen sitten kertomaan enemmän kutosvuoden opinnoista.

Kandikesäänkin ehkä voisi vielä jossain välissä palailla, ongelma on lähinnä se, että pää tuntuu sen suhteen aika tyhjältä enkä oikein tiedä mitä haluaisin siitä täällä jakaa. Kypsyttelen ajatusta päässäni jonkin aikaa. Blogissa vierailee kuitenkin jatkuvasti ihan kiitettävään tahtiin ihmisiä, joten kysymyksiä ja toiveitakin saa ehdottomasti esittää.

Klinikkavuosi: Tuotantoeläinsairaala, osa 2: Demot ja harjoitukset

Lupasin aiemmassa Tuotantoeläinsairaalan postauksessani kertoa jossain välissä vähän lisää Saaren jaksoihin kuuluvista pakollisista demoista ja harjoituksista, joten täältä pesee. Saaren viikko-ohjelma on tarkkaan (ja salaisesti) tietyn logiikan mukaan suunniteltu kokonaisuus, jonka ansiosta jokainen opiskelija käy vähintään tietyt demot ja harjoitukset klinikkavuoden Saaren jaksojen aikana läpi. Osaa harjoituksista, kuten esimerkiksi tammojen rektalisointiharjoituksia, ei ole kovin järkevää tehdä talvianestruksen aikana, koska munasarjoista ei tällöin oikein edes löydy mitään.

Kaikilla meistä taisi ensimmäiseen Saaren jaksoon sisältyä lehmillä tehtävä rektalisointi- ja vaginoskopiaharjoitus, mistä pääsikin hyvään vauhtiin tiloilla tapahtuvien kuukausitarkastusten ja muiden kaiveluiden osalta. Rektalisoinnin jälkeen iltapäivällä jatkettiin vielä nautapropen parissa, jossa jokaiselta kyseltiin henkilökohtaisesti rennohkon suullisen tentin tapaan naudan yleistutkimuksen suorittamisesta (pakollinen merkintä virheässä kirjassa) ja loppuiltapäivä keskityttiinkin kertaamaan yleistutkimusta ja sen antamia viitteitä erilaisista sairauksista. Ensimmäiset rektalisointiharjoituksethan oli tehty viimeistään kolmosella viikon mittaisella Saaren tutustumisjaksolla, ellei rektalisointia ollut päässyt seminologina harrastamaan. Nyt klinikkavuonna rektalisoimaan pääsi kyllä monella tilakäynnillä (mikäli sellaisia käyntejä sattui itselleen valitsemaan) tai vähintään kahdella pakollisella kuukausitarkastuskäynnillä. Kuukausitarkastuksissa tyypillisesti rektalisoidaan useita kymmeniä lehmiä pienellä porukalla ja tutkitaan niiden munasarjojen tilannetta tai mahdollista tiineyttä ja sen pituutta. Alkuun hommaa tehdään ihan pelkällä kädellä palpoiden, mutta joissakin tapauksissa katsellaan tilannetta tarkemmin ultraäänilaitteella. Senkin käyttö ja motoriikan oppiminen vaatii ihan samalla lailla toistoja kuin normaalin ultran käyttäminen peräsuolen ulkopuolellakin.

Erikseen oli vielä oma demo ultraääniharjoitukselle ja alkionsiirroille. Parina aamuna Saaren viikko-ohjelmaan kuului erityisen hyvä opetus ultraäänilaitteen käytöstä ja säädöistä, joka avasi ultraäänimaailmaa hyödyllisesti myös muidenkin eläinten ultraamisen kannalta. Ultraääniharjoituksessa nimensä mukaisesti harjoiteltiin rektalisoinnista tuttujen rakenteiden löytämistä ja tulkintaa ultraäänilaitteilla. Anatomian tuntemus oli tässäkin hyödyksi, sillä peräsuolessa ei ole kovin paljon ylimääräistä tilaa ja toisaalta rektaalianturiin kiinnitetyllä kädellä ei pysty oikein palpoimaan samaan aikaan anatomisia rakenteita. Alkioharjoituksessa käytiin läpi alkionsiirto-ohjelmiin liittyviä asioita eli esimerkiksi luovuttaja- ja vastaanottajaeläinten mahdollisia hormonaalisia käsittelyitä sekä itse alkioiden huuhtelua. Alkionhuuhtelua harjoiteltiin myös lehmien teuraskohduilla, joten jossain määrin tämäkin osuus pitäisi olla kaikilla hallussa.

Hevospatsas liikenneympyrässä Ypäjällä

Peränkaiveluita tehtiin klinikkavuoden aikana vielä kahden muunkin eläinlajin parissa eli yksi päivä vietettiin Ypäjällä käsi tammojen takapuolessa ja toinen mokoma Ollikkalassa sikagynen parissa. Kumpikin näistä reissuista tehtiin omilla autoilla ja kimppakyydeillä. Tammojen kanssa aloitettiin samalla ajatuksella kuin lehmilläkin eli ensin harjoiteltiin rakenteiden palpointia rektaalisesti ja iltapäivällä siirryttiin ultraäänilaitteen käyttöön. Ohjelmaan kuului myös tammojen vaginoskopointia ja siemennyksen harjoittelua. Harjoituksissa kukin opiskelija kävi noin neljä tammaa läpi eli lehmämateriaaliin verrattuna aika vähän tammagyneen tuli vielä klinikkavuonna rutiinia. Tammoissa ja lehmissä on onneksi paljon samaa, mutta myös paljon erilaista. Esimerkiksi anatomisesti munasarjat ja kohtu eroavat aika paljon toisistaan, tammalla peräsuolen kanssa pitää osata olla varovaisempi perforaation varalta ja toisaalta siemennys tehdään tammalla kädellä vaginan kautta ohjaten ja lehmällä taas peräsuolen kautta ohjaten.

Sikakin on ihan oma lukunsa, kuten Ollikkalassa saimme huomata. Sikojen rektalisoinnista on työergonomia kaukana, kun joutuu kumartumaan hyvin alas ja etsimään edes suhteellisen inhimillisen työskentelyasennon säkäkorkeudeltaan alle metrin korkuisen emakon kanssa. Mutta samalla ajatuksella sikalassakin toimittiin kuin muidenkin lajien kanssa eli ensin harjoiteltiin rektaalipalpaatiota ja sitten etsittiin samoja rakenteita rektaalisesti ultraäänellä. Siallahan on mahdollista tutkia kohtua myös transabdominaalisesti eli masmalon paikkeilta anturia sopivasti suuntaamalla pystyy näkemään esimerkiksi kohdun poikkileikkauksia. Jonkin verran sikaloissa harrastetaan erilaisia transabdominaalisia ultrauksia itsenäisesti tiineyksien tunnistamiseksi, mutta erilaisissa menetelmissä on omat rajoitteensa: jotkut saattavat kertoa vain nestesisällöstä, eikä sen perusteella voi varmasti sanoa, onko kyseessä tiineys, patologinen tila vaiko kenties virtsarakko. Sian anatomiassa haastetta tutkimuksissa lisää se, että kohtu on kovin sykkyrällä eikä koko kohtua ylety mitenkään palpoimaan läpi (toisin kuin lehmällä yleensä). Gynekologiaharjoitusten lisäksi Ollikkalassa pääsi mm. harjoittelemaan verinäytteenottoa sioilta eri suonista ja vähintäänkin seuraamaan siemennesteenottoa karjulta. Omasta sikalaharjoittelustani osa näistä toimenpiteistä olikin jo jossain määrin tuttuja, nyt niihin sai vähän uutta perspektiiviä.

Sikoja ei kovin paljon Saaren toiminta-alueella enää ole, mutta vihreään kirjaan on merkitty jokaiselle pakolliseksi vähintään pari sikalakäyntiä. Sikaloissa keskityttiin mm. terveydenhuollollisiin asioihin, kuten olosuhteisiin ja hoitoon, sikojen käsittelyyn, lääkityksiin ja harjoiteltiin Sikava-lomakkeen täyttöä. Viimeisten Saaren jaksojen lähestymisen myötä osa porukasta havahtui huomaamaan sikamatkojen puuttumisen ja osalle yritettiin erikseen järjestää sikalakäyntejä. Sikalakäynnille kannatti siis melkein aina lähteä, mikäli sellainen oli tiedossa. Osa ratkaisi ongelman korvaamalla yhden Saaren viikoista jo ykköselläkin meille mainostetulla Seinäjoen sikaviikolla, jossa pääsi tutustumaan mm. kuntapraktiikkaan, paikallisiin sikaloihin ja Seinäjoen Eviraan/Ruokavirastoon (nimenmuutos eri virastojen yhdistymisen myötä alkaen vuoden 2019 alusta).

Silmäkoukut ja pari muuta instrumenttiä pesun jälkeen kuivumassa

Tuotantoeläinten parissa toimiessa saa välillä ihan kunnon treeninkin aikaiseksi, siitä toimi muistutuksena obstetriikan eli synnytysopin harjoitukset. Yhtenä päivänä harjoiteltiin perinteistä synnytysapua käsiä, naruja, ketjuja ja muita erilaisia apuvälineitä käyttäen "kohtuun" eri virheasentoihin asetetun kuolleen vasikan "synnyttämiseksi" luonnollista tietä. Toisena päivänä harjoiteltiin fetotomiaa eli kuolleen vasikan paloittelua vaijerilla sahaamalla kohdussa varoen avustajakaverin sormia. Fetotomiaa oli jo hieman harjoiteltu Lisääntymistieteen harjoituksissa, mutta tässä harjoituksessa tilanne vastasi enemmän todellista tilannetta kohtua demonstroivien laatikko-säkki-viritelmien ja lantioluidenkin ollessa paikallaan. Niin näissä harjoituksissa kuin oikeassakin elämässä on tärkeää tehdä ensin huolellinen tutkimus, jotta tiedetään missä asennossa vasikka on, minkä kokoinen se on ja onko se edes elossa. Varsinkin isompien vasikoiden kohdalla asennolla on todella paljon merkitystä, sillä luiden rajaama lantio-ontelo ei oikein pysty laajenemaan ja vasikkaa oikeaan asentoon kääntämällä voidaan saada juuri riittävästi tilaa vasikan synnyttämiseksi luonnollista tietä. Ja toki liian kauan ei saa myöskään pitkittää päätöstä siitä, ryhdytäänkö sektioon vai ei.

Ensimmäisten Saaren jaksojen aikana kaikilla taisi olla myös pakollinen terveydenhuolto- eli th-harjoitus sekä laboratorioharjoitus. Tämän lisäksi vuoden aikana piti tehdä pari pakollista naudan th-käyntiä, joihin liittyen oli yleensä tarjolla etukäteen perehdyttäväksi jonkinlaisia papereita kunkin tilan eläinten terveyteen ja tuotokseen liittyen. Terveydenhuoltoharjoituksessa kertailtiin terveydenhuoltokäyntien kannalta oleellisia perusasioita nautojen tilavaatimuksiin, ruokintaan, vetimien kuntoon, vesikuppeihin ja vedenvirtauksiin, sorkkiin, kuntoluokkiin ja vasikoiden hoitoon liittyen. Käytännössä asiaa päästiin tutkailemaan ja havaintoja tekemään Keudan navetalla. Iltapäivällä oli vielä laboratorioharjoitus, jossa käytiin läpi Saarella olevan labran laitteita ja niiden käyttöä. Loppujenlopuksi kovin paljon labralaitteita ei klinikkavuoden aikana joutunut käyttämään, päivystyksissä jonkun verran ja maitonäytteiden viljelyä jonkun verran.

Andrologian harjoitukset taisivat olla kaikilla vasta viimeisten Saaren jaksojen aikana. Harjoituksessa käsiteltiin mm. siemenenkeruuta, sperman koostumusta eri eläinlajeilla, sperman tutkimista, koirien lisääntymissykliä ja sytologisia muutoksia eri vaiheissa. Siemenenkeruuta demonstroitiin koiran avulla ja mikroskooppia pääsi jokainen tuijottelemaan ja laskemaan erilaisten, myös epänormaalien siittiöiden määrää. Pakollinen eläinsuojelupäivä järjestettiin Viikissä muutaman opiskelijan ryhmänä kerrallaan vähän eri aikoihin klinikkavuoden loppupuoliskon aikana. Päivän aikana käytiin keskustellen läpi esimerkiksi itselle vastaan tulleita eläinsuojelullisia asioita ja pohdittiin eettisiltä kannoilta monenlaisia asioita. Mietimme omaa eetistä näkemystämme ja sen mahdollista muuttumista opiskeluvuosien aikana. Teimme jo ykkösellä omaan eläinetiikkaan liittyvän testin, johon on mielenkiintoista verrata omia nykyisiä ajatuksiaan. Helpompi toki olisi, jos olisi tallentanut tuon testin tuloksen silloin ykkösellä johonkin... Oli mukava jutella näistä asioista omien tulevien kollegojen kanssa ja huomata, että aika samoja ajatuksia on meillä kaikilla. Yritetään ymmärtää myös sitä omistajapuolta, mutta toisaalta eläinlääkärinä ollaan kuitenkin se taho, jonka pitää puolustaa eläimiä. Hyvin ajatuksia herättäviä keskusteluita kaikin puolin.


Huh, onneksi osan asioista olin kirjoittanut jo aiemmin, sillä pakko myöntää että moni asia on jo näistä demoista ja harjoituksista ehtinyt unohtuakin. Valitettava tosiasia lienee se, että ihmisen muisti on rajallinen ja jos jotakin asiaa ei jatkuvasti kohtaa esimerkiksi työssään, sitä ei vain pysty muistamaan. Tarvittaessa pitää sitten kertailla asioita kirjojen, tietokoneen tai muistiinpanojen syövereistä...

Klinikkavuosi: Diagnostinen kuvantaminen

Hämärin jakso klinikkavuoden aikana ei välttämättä ole päivän lyhenemisestä johtuva pimeä ajanjakso talven lähestyessä, vaan se saattaa hyvinkin olla diagnostisen kuvantamisen parissa vietetty pariviikkoinen. Diagnostisella kun tuijotellaan erilaisia, pääasiassa mustavalkoisia kuvaruutuja, joissa kuvat ovat selkeämpiä pimeässä eli valojen ollessa pois päältä tai ainakin hämäräksi säädettyjä. Pimeissä kopeissa elely päivästä toiseen saattaa altistaa kandiparat myös väsymykselle, mutta onneksi diagnostisen kuvantamisen jakso on muuten kuitenkin suhteellisen rento pätkä.

Käytännössä diagnostinen kuvantaminen tarkoittaa nimensä mukaisesti kaikkia mahdollisia diagnostisen kuvantamisen keinoja, mutta klinikkavuoden ja ehkä loppuelämänkin aikana pääpaino oli näistä röntgenkuvauksessa ja ultraäänitutkimuksessa. Aina välillä eri osastoilta ja joskus diagnostiseltakin pääsi silti seuraamaan ja/tai avustamaan magneetti- ja CT-kuvauksissakin (ja se on kyllä siistiä, vaikka enimmäkseen sitä tunsikin  lähinnä olevansa vain asiansa osaavien hoitajien ja eläinlääkäreiden tiellä). "Pelkkien" röntgen- ja ultraäänikuvienkin tulkitseminen on ajoittain jokseenkin haastavaa, joten magneetti- ja CT-kuvat voi jättää kyllä ihan suosiolla asiantuntijoiden huoleksi. Toisaalta kyllä ne röntgenkuvatkin olisi järkevämpää jättää säännöllisesti näitä kuvia tuijottelevien asiantuntijoiden lausuttavaksi kuin kysellä maallikoiden mielipiteitä nettiin laitetuista huonolaatuisista kuvista... Kuvien tulkinnassa kun oikeasti hyvälaatuinen kuva ja riittävän tarkka näyttö ovat todella tärkeässä roolissa ammattitaidon lisäksi, muuten jotain oleellista voi jäädä huomaamatta tai jostain oikeasti merkityksettömästä asiasta voidaan tehdä virhediagnoosia. No, ei siitä sen enempää.

Diagnostisen kuvantamisen jaksolla vietettiin yhden viikon aamupäivät ultraäänitutkimusten parissa ja toiset röntgenkuvauksen maailmassa. Pienryhmä jaettiin suunnilleen puoliksi ja viikot vaihtuivat puolivälissä päittäin. Lisäksi viikkojen ohjelmaan kuului monesti iltapäivisin pakollisia, mutta erittäin hyödyllisiä harjoituksia. Maanantaisin ja keskiviikkoisin aikatauluun oli varattu virallisia kuvauksia eli tällöin otettiin erillisten ohjeiden mukaan röntgenkuvia lonkista, kyynäristä ja selästä ja ne lähetettiin Kennelliittoon eläinlääkärin lausuttaviksi. Virallisten kuvien ottaminen oli yksi pakollinen kohta vihreässä kirjassa ja se suoritettiin röntgenhoitajan opastuksella. Osa iltapäivistä oli varattu ultraäänitutkimuksen harjoitteluun, omatoimiseen opiskeluun joko tiettyjä aiheita kerraten tai case-röntgenkuvia tulkiten sekä näiden tapausten läpikäyntiin. Syömässä käytiin sopivissa väleissä, kun potilaita ei ollut tulossa tutkittavaksi.

Videolla Hevossairaalan magneetti, joka klinikkavuotemme aikana remontoitiin käyttöön.

Kolmosen diagnostisen kuvantamisen luennoilla käytiin niin röntgen- kuin ultraäänitutkimuksenkin perusteita läpi ja näitä asioita piti vähän kertailla ennen diagnostisen jaksoa, jotta mieleen palautui mitä esimerkiksi reverberaatio ja kaikuvoimistuminen tarkoittivatkaan. Jonkin verran röntgen- ja ultraäänitutkimuksia oli jo ehtinyt tulla niin nelosen kuin vitosenkin päivystyksissä vastaan, mutta toki vain "päivystyslaatuisina", kuten monesti omistajille kerrottiin. Diagnostisessa kuvantamisessa kun tosiaan on omat kiemuransa ja ihan jokainen eläinlääkäri ei ultralla koiran lisämunuaista välttämättä heti onnistu löytämään. Mutta näissä, kuten monissa muissakin asioissa kehittyy ja oppii tekemällä, se tuli kandikesänäkin onneksi huomattua.

Röntgenin puolella pääsimme röntgenhoitajan opastuksella harjoittelemaan oikeiden arvojen ja säätöjen valitsemista kuvauslaitteisiin, säteilyturvallisuuden huomiointia, kasettien ja potilaiden asettelua oikeisiin paikkoihin ja asentoihin, pöydän ja kuvausputken säätämistä, sopivan rajauksen hakemista sekä kuvien jälkimuokkausta esimerkiksi turhien osien poistamiseksi ja unohtuneiden puolimerkkien lisäämiseksi. Eläinlääkäreiden kanssa sitten saatettiin käydä otettuja kuvia ja diagnostiikkaa läpi tai ainakin jälkikäteen pystyi tarkistamaan eläinlääkärin antaman lausunnon potilasohjelmasta. Röntgenkuvauksessa pääsi tekemään paljon asioita itse ja hyvin nopeasti tulikin sellainen olo, että osaisi ihan itsenäisesti ottamaan suhteellisen hyvälaatuisiakin ja diagnostisia röntgenkuvia.

Röntgentutkimuksen osalta tuli hyvin nopeasti huomattua se, että eläimen rauhoittaminen on oikeasti monissa tapauksissa välttämätöntä, sillä harva eläimistä malttoi omistajankaan seurassa pysyä täysin paikallaan. Pienikin liikahdus aiheutti helposti sen, että säätöjä ja asetteluja joutui tekemään uudestaan. Mahdollisimman vähäinen altistuminen säteilylle on ihan työturvallisuusasia, mitä monikaan omistaja ei valitettavasti tule ajatelleeksi. Hoitajat, eläinlääkärit ja kandit joutuvat helposti päivittäisessä työssä kiinnipitäjiksi ja altistuvat samalla säteilylle useammin kuin keskimääräinen ihminen, joten ensisijainen valinta kiinnipitäjäksi on aina omistaja. Parasta olisi tehdä kuvaukset hyvässä rauhoituksessa niin, että eläimen voi rauhassa asetella oikeaan asentoon ilman kiinnipitäjää erilaisia painoja ja naruja käyttäen. Aina se ei kuitenkaan ole esimerkiksi eläimen terveydentilan takia mahdollista.

Rauhoitus on monesti oleellinen osa röntgenkuvauksen onnistumisen kannalta.

Ultraäänitutkimuksessa kandit olivat lähinnä seuraajan roolissa. Pääasiassa potilaiden tutkimus keskittyi vatsaontelon laajaan ultraäänitutkimukseen, joten vatsaontelon elinten "fifty shades of grey" tulivat hyvin tutuiksi. Eläinlääkärit kyselivät kandeilta paljon ja meille kerrottiin paljon, mutta omaan käteensä ultraäänianturin sai lähinnä harjoituksissa ja kaikille pakollisessa kystosenteesinäytteen ottamisessa. Siksi esimerkiksi päivystystilanteiden ultraukset kannatti yrittää käyttää tehokkaasti hyödyksi ja pyytää päästä itse ultraamaan. Tätä taitoa ei nimittäin vain opi millään muulla kuin tekemällä. Aivojen ja käden välinen yhteistyö alkaa sujua vasta vähitellen ja motoriikka alkaa pikkuhiljaa toistojen myötä muotoutua etäisesti rutiinia muistuttavaksi. Ja kesällä olisi kyllä ollut hyödyksi, kun olisi ollut luontevampaa käyttää ultraa... Mutta kyllä tästäkin hyötyä oli, sillä aika nopeasti oppi mikä on normaalia ja mikä ei, vaikkakaan monien ultraäänilaitteiden kuvanlaatu esimerkiksi kunnassa ei oikein vastaa Yliopistollisen eläinsairaalan ultraäänilaitteiden tasoa. Laitteiden hinnatkin ovat toki sen mukaisia, muutama hassu tuhat euroa ei todellakaan riitä mihinkään, jos vastaavan laitteen haluaisi itselleen. Sitten voidaankin taas miettiä mistä se "järkyttävän iso lasku pelkästä ultraamisesta" omistajalle muka tulee.

Kaikkiaan diagnostisen kuvantamisen jakso oli hyvin opettavainen kokonaisuus ja ilman sitä olisi ollut kesällä varmaan aika pulassa. Monet opit tulivat hyötykäyttöön, vaikka edelleenkin oman osaamisen suhteen on aika suuri epävarmuus. Ihan kaikissa kunnissa ei ole välttämättä röntgenlaitteita tai ultraääntä käytettävissä, joten aika iso osa diagnostiikan apuvälineistä jää puuttumaan. Ihan kaikkea ei pelkillä käsilläkään saa tutkittua, joten on ihan kiva, jos omistajat ymmärtävät itsekin diagnostisen kuvantamisen tärkeyden lemmikkinsä hoidossa. Aina näin ei valitettavasti kuitenkaan ole ja eläinlääkärin suosituksista huolimatta jatkotutkimuksiin ei hakeuduta. Monesti näissä tilanteissa toivoisi, että olisi se röntgenkatse ja pystyisi antamaan varman diagnoosin, jota omistaja yleensä tulee vastaanotolta hakemaan. Ihan kaikkeen ei vain eläinlääkärikään pysty.

Klinikkavuosi: Pieneläinkirurgia, osa 1

Aika on kulkenut jälleen kuin siivillä, aika ymmärrettävästi ei ole siis pahemmin ollut aikaa kirjoitella puolivalmiitakaan postauksia valmiiksi kandikesän valmistelujen ja työkiireiden keskellä. Uudet varsatkin on jo seuraavaksi vuodeksi valittu, onnittelut teille! Aika pitkä matka on tullut omasta hyväksymiskirjeestä tähän hetkeen kuljettua. Olo tuntuu päivä päivältä valmiimmalta, vaikka paljonhan tässä on vielä opittavaa (eli siis koko elämän ajan). Kerron omista fiiliksistäni kandikesään liittyen vähän myöhemmin, mutta tässä viimein eräs jo aikoja sitten aloittelemani postaus valmiina:

Ensimmäinen kirurginen käsien pesu. 

Ensimmäinen takin ja hanskojen pukeminen leikkaussalissa. 

Ensimmäinen elävän potilaan viilto. 

Ensimmäinen elävän potilaan vatsaontelon avaus. 

Ensimmäinen ligatuura elävään potilaaseen. 

Ensimmäinen munasarjan irroitus elävältä potilaalta. 

Ensimmäinen kiveksen irroitus elävältä potilaalta. 

Ensimmäinen elävän potilaan vatsaontelon sulku.

Pieneläinkirurgian ensimmäisellä jaksolla oli monta uutta ja jännittävää asiaa. Mietin itse etukäteen sitä, miltä tuntuu leikata elävää eläintä ensimmäistä kertaa tai mitä ajatuksia se herättää. Jännitin ensimmäistä leikkaustani jonkin verran, vaikka valmistauduinkin siihen niin hyvin kuin mahdollista kertaamalla leikkaustekniikkaa nelosen kirurgian muistiinpanoista ja videoita katsomalla. Kun tämä hetki sitten koitti, tavallaan "unohdin" kaiken muun (myös jännityksen) ja keskityin täysin itse leikkauksen suorittamiseen. Pieneläinsairaalan olosuhteissa tämä onkin mahdollista, koska jokaista anestesiaa valvoo oma hoitaja, eläinlääkäri tai toinen kandi ja leikkaukseen keskittyy oma porukka. Varsinkin ensimmäisiä leikkauksia tehtäessä tämä on kandin kannalta aika mukavaa, kun saa keskittyä vain ja ainoastaan itse leikkauksen suorittamiseen, siinäkin on jo aika paljon muistettavaa ja se vaatii keskittymistä. Sitä vastoin ensi kesän töitä ajatellen tämä ei ehkä niin hyvin anna parhaita mahdollisia valmiuksia suoriutua vaatimattomammissa olosuhteissa itsenäisesti eläinlääkärinä sekä leikkauksesta että anestesiasta. Kuntaolosuhteissa toimimista pääsee jonkin verran harjoittelemaan Saarella pieneläinpotilaiden kanssa ja tietenkin pakollisessa kunnaneläinlääkäriharjoittelussa. Nämä mahdollisuudet kannattaa käyttää tehokkaasti hyväksi ja esimerkiksi valita Saarella välillä pieneläinpotilaita tuotantoeläinten sijaan varsinkin, jos kesäksi aikoo kuntaan suunnata. 

Pieneläinkirurgiaa on klinikkavuoden aikana kolme kahden viikon jaksoa. Yksi pariviikkoinen vietetään pehmytosakirurgian parissa, toinen pariviikkoinen ortopedian parissa ja kolmas pariviikkoinen vietetään viikon ajan pieneläinkirurgian erikoisklinikoilla eli neurologialla, hammasklinikalla ja oftalmologialla ja toisen viikon ajan anestesiologialla. Kirurgian jaksot suoritetaan vähän eri järjestyksessä klinikkavuoden lakanan ja erillisten kirurgian aikataulujen mukaisesti, joten joku on aloittanut suoraan erikoisklinikoilla tai anestesiologialla, joku toinen taas ortopedialla ja joku pehmytosakirurgialla. Kullakin osastolla on vähän omat aikataulunsa ja tapansa toimia ja luonnollisesti omat ohjeensa, joihin ennen kyseistä jaksoa tuli perehtyä. Yritän kirjoitella erikoisklinikoista ja anestesiologiasta jossain välissä oman postauksensa, keskityn ensin pehmytosakirurgiaan ja ortopediaan. 

Pehmytosakirurgiassa ja ortopediassa on päinvastainen viikko-ohjelma: pehmytosakirrassa on poliklinikkapäiviä maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin ja leikkaussalipäiviä tiistaisin ja torstaisin kun taas ortopediassa polipäivät ovat tiistai ja torstai ja leikkaussalipäivät ovat maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin. Kummallakin osastolla aikataulut ovat samanlaisia eli polipäivinä klinikalle tullaan klo 8 ja leikkaussalipäivinä klo 7.30. Polipäivien potilaista osa otetaan sisään jo aamulla ja ne jäävät päiväksi sisään päivän mittaan tehtäviin tutkimuksiin ja toimenpiteisiin. Osa potilaista tulee sisään ajanvarauksen mukaisesti viettäen sairaalassa lyhyemmän ajan. Vaikka ajatuksen tasolla pehmytosakirran polipäivinä olisi ehkä tarkoitus olla pehmytosakirran potilaita ja ortopedian polipäivinä ortopedisia potilaita, eivät potilaat luonnollisesti omistajien aikataulujen takia jakaudu näille päiville tämän jaon mukaisesti. Siten ortopedian jakson aikana vastaan voi tulla myös pehmytosakirurgiaan lukeutuvia potilaita ja toisin päin.

Leikkaussalipäivien kaikki potilaat otetaan sisään heti aamulla 7.30 ja ne ovat käytännössä vähintään iltapäivään saakka sairaalassa. Pääsääntöisesti kandit huolehtivat edellispäivänä sovitun jaon mukaisesti potilaiden esitietojen kyselemisestä eli paikalla pitää olla ajoissa. Potilaat otetaan häkkiosastolle, heräämöön tai heti valmisteltavaksi riippuen päivän aikataulusta. Yleistutkimus tehdään yhteistyössä anestesiaporukan kanssa ja anestesiasta vastaava eläinlääkäri, hoitaja tai kandi hoitavat potilaan valmistelusta leikkaussaliin. Leikkaavan kandin tulee siis lähinnä vain huolehtia omasta peseytymisestään ajoissa (ja tarvittaessa muistuttaa eläinlääkäriäkin tulemaan ajoissa paikalle). Peseytymisen ja pukeutumisen jälkeen leikkaussalissa vähän tilanteessa riippuen liinoitellaan potilasta ja otetaan vastaan instrumentteja ennen itse leikkauksen alkua. Perusterveiden potilaiden tavanomaisissa leikkauksissa, kuten sterilaatioissa ja kastraatioissa, kandi pääsee tekemään yleensä leikkauksen hyvin pitkälti itse ohjaavan eläinlääkärin opissa. Joskus leikkauksen suorittaminen jaetaan puoliksi toisen kandin kanssa, että kaikki pääsevät harjoittelemaan mahdollisimman paljon. Ensimmäiset subkutiksen preparoinnit sujuivat aika hitaasti, mutta onneksi viimeisissä leikkauksissa alkoi olla jo paljon varmempi ote hommaan. Viimeisissä leikkauksissa yleensä eläinlääkäreiltäkin sai positiivista palautetta siitä, että osaa hyvin jo homman ja eläinlääkärin ei tarvitse kuin lähinnä seisoskella vieressä.

Leikkauksien määrä ei yleensä päätä huimaa, mutta ainakin itse huomasin saaneeni jo aika hyvää varmuutta näiden perusleikkauksien myötä. Lisäksi ei-niin-perusleikkauksissa oli hienoa päästä avustamaan ja näkemään erilaisia leikkauksia, jotta on sitten jonkinlainen käsitys mihin jatkossa potilaitaan lähettää. Sterilaatioita, kastraatioita, pattien ja kasvainten poistoja, vierasesineleikkauksia, biopsioita vatsaontelon eri elimistä, pyometroja ja kaikenlaista muutakin pääsi kyllä näkemään ja tekemään. Leikkauksen jälkeen piti tietysti huolehtia instrumentit välinehuoltoon ja potilas heräämöön, heräämisen valvonta oli pääasiassa anestesiapuolen ihmisten tehtävä, mutta tässäkin tehtiin monesti yhteistyötä. Monesti leikkauksia oli vain 1 tai 2 päivässä tai useampiakin, jos vain ehti mukaan. Samassa pienryhmässä on pääsääntöisesti 4 kandia, joten opetusleikkauksia ei juuri yhtä enempää ole per kandi päivässä. Laatu korvannee tässä määrän.

Kirurgian jaksoon kuuluu pakollisena vähintään 5 pieneläinpotilaan leikkauskertomuksen tekeminen. Pieneläinsairaalassa leikkauskertomuksissa pureudutaan vain pelkkään leikkaukseen, Saarella leikkauskertomuslomakkeella on oma osansa myös lääkityksille ja anestesialle eli leikkauskertomus on hieman kokonaisvaltaisempi. Itse koin näiden kirjoittamisen erityisen hyödyllisenä oppimisen kannalta ja kunnolla tehdyistä ja ajatelluista leikkauskertomuksista oli myöhemminkin paljon hyötyä. Leikkauskertomukset kirjattiin potilasohjelmaan ja ainakin itse otin omat kertomukseni talteen myöhemmin hyödynnettäväksi. Leikkauskertomuksia kannattaa myös tehdä heti alusta alkaen, vaikka se vaikealta tuntuisikin. Kirurgian jaksoja ei ole kovin montaa, joten viimeisessä jaksossa on ikävä alkaa raapia puuttuvia leikkauskertomuksia kasaan, jos potilaita ei ylenmäärin ole saatavilla.

Kirran poliklinikkapäivinä aikataulu saattoi olla mitä vain todella rauhallisesta päivästä erittäin kiireiseen ja aikatauluongelmaiseen päivään. Osalle polipotilaista oli varattu esimerkiksi röntgenkuvaus tiettyyn aikaan, joten näillä potilailla piti huolehtia aikataulussa pysymisestä erityisen tarkkaan. Monet polipotilaatkin jäivät päiväksi sisään sairaalaan ilman omistajia, jolloin niiden hoitaminen oli mahdollista yrittää sovittaa päivän muiden potilaidenkin aikatauluun sopivaksi. Polipäivinä pääsi tekemään ontumatutkimuksia, palpoimaan ja tuijottelemaan erilaisia patteja ja ottamaan joistakin ihan ohutneulanäytteitäkin, tekemään haavahoitoja ja erilaisia siteitä sekä kipsaamaan murtumiakin. Paljon erilaisia potilaita erilaisilla ongelmilla varustettuna. Kirran polipäivistä piti tehdä oma potilas niin pehmytosakirurgian kuin ortopediankin osalta. Oma potilas piti hoitaa hyvin pitkälti itse, tehdä yleistutkimus, jatkotutkimussuunnitelmia, hoitosuunnitelma ja kirjoittaa kotiutuspaperit eläinlääkärin seuratessa ja ohjatessa tarvittaessa. Aika samaan tapaan mielestäni muutenkin kirran polilla toimittiin, jatkuvasti keskustellen eläinlääkärin kanssa ja papereita kirjoitellen.

Kuhunkin kirurgian pariviikkoiseen liittyi aina viimeisen perjantain iltapäiväharjoitukset, joissa kirran luennoilta tuttuun tapaan käytiin erilaisia potilastapauksia ryhmässä läpi ja kierrettiin pisteeltä toiselle asioita kerraten. Vaikka kirurgian jaksoja ei montaa olekaan, luulen ainakin oppineeni oleellisimpia asioita tulevaa potilastyötä ajatellen. Kuntatasolla ei ihan kaikkea samaa pysty tekemään, mitä Pieneläinsairaalassa, mutta ehkä jonkinlainen ajatus on syntynyt siitä, millaisia asioita kannattaa itse tehdä ja millaisia ohjata muualle jatkohoitoon. Itse leikkaaminen on todella hienoa ja upeaa ja pidin siitä todella paljon. Opettavat eläinlääkärit olivat todella mukavia ja innostavia ja ilmapiiri oli erittäin hyvä. Opiskelijana on aika mukavaa olla kyllä varsinkin leikkurissa.

Lisääntymistieteen kiemuroita

Niin se vain kesä alkaa vähitellen taittua syksyä kohti ja klinikkavuosi alkaakin jo viikon päästä. Jokavuotinen varma merkki alkavasta syksystä on eläinlääkisläisten kirjojen myynti- ja ostoilmoitustulva Facebookissa. Tänä vuonna ei tarvitsekaan päivystää ilmoituksia niin aktiivisesti kuin aiempina vuosina halpojen kirjojen toivossa, koska ensi vuonna pärjää varmaan aika pitkälti aiempien vuosien kirjoilla ja luentomateriaaleilla.

Kesä meni ohi vähintään yhtä nopeasti kuin aina ennenkin, mutta onneksi työnteon ja kesän klinikkaopintojen ohella on vähän ehtinyt rentoutuakin ja valmistautua henkisesti tulevaan vuoteen. Aika pitkälle sitä on tässä lähes huomaamatta jo päästy. Oscet (Objective Structured Clinical Examination) eli käytännön tentit siintävät jo kovasti mielessä, edellisvuonna niistä on tavalla tai toisella puhuttu meille jo aika paljon ja olemme saaneet seurata vierestä sairaalassa kulkiessamme edellisten vitosten hikoilua ja jännittämistä Osce-päivinä. Oscet ovat siis kaikki nelosen tentit läpäisseille seuraava tenttimme ensi vuoden keväällä eli aika pitkän aikaa saa nautiskella tentittömästä ajasta, mikäli uusintoihin ei tarvitse osallistua. Onneksi itse olen toistaiseksi selvinnyt uusinnoitta, koska kesän klinikkaopinnot osoittivat jo hyvin sen, että ajasta tulee jälleen pulaa... Vaikka tentittömyys ehkä vähentääkin stressiä, ensi vuodelle on kyllä luvassa noin miljoona muuta tehtävää ja palautusta, ja tarvitseepa siihen kuuluisaan vihreään kirjaankin (tästä lisää myöhemmin) saada aika monta allekirjoitusta praktiikkaoikeuksien saamiseksi.

Helmikuusta tuntuu jo olevan pieni ikuisuus, mutta muistan vielä aika hyvin tuon helmikuun alun aurinkoisen pakkaspäivän, jolloin ensin olimme kolmen tunnin heppatentissä kirjoittaneet kädet kipeiksi ja sitten piti vielä iltapäiväksi jäädä kuuntelemaan Lisääntymistieteen ensimmäistä luentoa. Olo oli kuin kaikkensa antaneella ja vapaa iltapäivä tentin jälkeen olisi tullut enemmän kuin tarpeeseen asioiden nollaamiseksi. Pääsääntöisestihän meillä ei ole tenttien jälkeen tainnut olla samana päivänä enää luentoja, joten on saanut aika hyvin kerättyä voimia yleensä kuitenkin heti seuraavana päivänä alkavaa uutta kurssia varten. Pienikin tauko on tehnyt hyvää. Tällä Lisääntymistieteen luennolla saimme kuitenkin paljon kannustusta ja muistutusta siitä, että pitää ajatella itseään ja yrittää harrastaa, vaikka sitten hiihtämällä kauniissa pakkassäässä. Pitkästä aikaa vähän myötätuntoa opettajalta eikä pelkästään vinoa pinoa vaatimuksia ja tehtäviä.

Vaikka Lisääntymistieteen kurssi kestikin 6 viikkoa, oli aikataulu ainakin osittain mielestäni huomattavasti kevyempi kuin millään muulla kurssilla tämän vuoden aikana. Toisaalta viikkojen väliin mahtui viikon periodivapaa, mikä ehkä osaltaan helpotti taakkaa. Nämä 6 viikkoa sisälsivät silti paljon opiskeltavaa eikä näin ison kokonaisuuden tenttiminen yhdessä tentissä ollut sinänsä kaikkein mielekkäintä, mutta siitäkin selvittiin. Tällä kurssilla ei millekään luennolle osallistuminen ollut pakollista, ainoastaan anatomiaan liittyvät demot ja harjoitukset olivat pakollisia.

Opinto-oppaassa kerrotaan Kotieläinten lisääntymistieteen osaamistavoitteista näin:

Opiskelija

• hallitsee lisääntymisen endokrinologian ja fysiologian 

• osaa soveltaa oppimaansa lisääntymishäiriöiden etiologian ja patogeneesin ymmärtämisessä, diagnostiikassa ja hoidossa sekä biotekniikoiden käytössä 

• tiedostaa säännöllisen lisääntymisen ja oikein ajoitetun häiriöiden tunnistamisen taloudellisen merkityksen kotieläintuotannossa 

• tunnistaa lisääntymishäiriöiden kliiniset oireet, osaa diagnosoida ja hoitaa niitä 

• tunnistaa tärkeimmät lisääntymiskykyä vaarantavat tekijät tuotantoympäristössä 

• tuntee keinollisen lisääntymisen eri menetelmät 

• osaa ottaa ja tutkia spermanäytteen 

• osaa siementää tuotantoeläimiä ja hevosia 

• osaa tehdä rektaali- ja ultraäänitutkimuksen itsenäisesti 

• pystyy antamaan synnytysapua itsenäisesti ja osaa arvioida sairaalahoidon tarpeen 

• hallitsee utareterveyden perusteet 

Ensimmäinen viikko käsiteltiin yleistä ja vertailevaa reproduktiofysiologiaa eli aloitimme ihan perustason anatomian kertauksella, käsittelimme laktaatiota, lisääntymisen eri hormoneja ja niiden säätelymekanismeja, puberteettia, lisääntymissyklejä, kiimakierron eri vaiheita ja niiden tapahtumia, seksuaalikäyttäytymistä, siittiöiden kehitystä, hedelmöittymistä, alkion kehittymistä lähinnä kiinnittymisen ja tiineyden tunnistamisen kannalta (varsinaista alkion kehitystä käsiteltiin tarkemmin jo Kehitysbiologiassa ykkösellä) sekä yleisellä tasolla synnytyksen fysiologiaa ja vaiheita sekä puerperaaliaikaa (synnytyksen jälkeiseen palautumiseen kuluva aika). Sanomattakin lienee selvää, että näiden asioiden ymmärtäminen edes jollain tasolla on aika tärkeää eläinlääkärin kliinisessä työssä. Näiden asioiden oppimista helpotti varmastikin se, että hormoneja ja kiimakiertoa oli käyty jo semmarikurssilla aika tarkkaan läpi, mutta moni muu semmarikurssia käymätön tuntui tuskailevan eri hormonien kanssa vähän enemmänkin.

Väsyneenä opiskelu voi aiheuttaa hilpeyttä.

Myös eri lajien eroavaisuudet on hyvä olla hallussa ja vaikka tietyt perusasiat ovat aika pitkälti samoja, on eläinlajien välillä kuitenkin aika huimasti eroa. Esimerkiksi näin lehmien siementämistä harjoittaneena tieto siitä, että tammoilla kohdunkaula onkin kiimassa löysä lärpäke verrattuna lehmien hyvinkin kiinteään (tonisoituneeseen) pötkylään, tuli ehkä vähän yllätyksenä (no enpä kyllä toisaalta ollut asiaa edes ajatellutkaan, mutta nytpä tiedän!). Uroksista, siemenenkeruusta ja siemennesteen tutkimisesta meille luennoi jo pitkän uran tehnyt, tämän kurssin jälkeen ilmeisesti eläkkeelle jäänyt professori, joka höysti luentojaan vähintäänkin kaksimielisillä ja pikkutuhmilla lausahduksillaan ja seurasi aina tarkkaavaisesti kuulijakunnan reaktioita. Harmi, jos tulevat eläinlääkärinalut jäävät tästä legendasta paitsi. 😉

Ensimmäisellä viikolla oli myös pakollinen anatomian demo leikkelysalilla. Vuosikurssi oli jaettu neljään ryhmään, joista kukin vietti salilla kaksi iltapäivää. Kaksi ryhmää oli aina samaan aikaan dissektiosalilla, toinen ryhmä toisen aiheen kimpussa ja toinen toisen. Aina ei ihan kovin paljon ylimääräistä tilaa ollut, varsinkin pienempiä elimiä tarkasteltaessa, mutta onneksi aikaa tuntui sentään ihan riittävästi olevan. Yhdessä demossa käsiteltiin emakon sukupuolielimiä eli kohtua ja munasarjoja. Tutkailimme ensin ihan perusrakenteita ja yritimme pienemmissä ryhmissä järjestellä kohdut munasarjoineen kiimakierron mukaiseen järjestykseen. Toisen demon aiheena oli eri urosten sekä koiran ja kissan genitaalit. Kävimme läpi perusanatomiaa lajikohtaisesti, esittelyssä oli muistaakseni ainakin pässin, hevosen, koiran ja kissan peniksiä ja kiveksiä sekä kissalta ja koiralta kohtuja ja munasarjoja. Kolmas demo oli lehmien ja uuhien sukupuolielmistä ja kertailimme jälleen anatomiaa. Neljäs demo oli tamman genitaaleista ja anatomian lisäksi harjoittelimme näytteenottoa kohdun limakalvolta.

Toinen viikko pyhitettiin hevosten ja yhden iltapäivän verran eksoottisten eläinten lisääntymiselle ja lisääntymishäiriöille. Eksoottisista eläimistä emme käyneet kaikkia lajeja läpi luennoilla, mutta aiheeseen liittyvää materiaalia saimme linnuista, matelijoista, freteistä, jyrsijöistä, kaneista sekä siileistä. Kolmas viikko käytettiin pääsääntöisesti sikojen lisääntymisen opiskeluun, mutta perjantai oli jaettu aamupäivän nautojen utaretulehdusluentojen ja iltapäivän tunnin mittaisen siipikarjan lisääntymisluennon kesken. Sikaviikolla opiskeltiin hedelmällisyysasioita pienissä ryhmissä erilaisiin caseihin perehtyen, ne olivat tosi hyödyllisiä mutteivät pakollisia. Suurin osa caseja varmaankin silti teki, ja yksi case olikin sitten suoraan yhtenä tenttikysymyksenä. Neljäs viikko aloitettiin jatkamalla utaretulehdushoitojen ja vedinsairauksien parissa, siitä sukkelasti sitten vastasyntyneiden vasikoiden erityispiirteisiin ja seuraavan päivän lampaiden, vuohien, laaman, alpakan sekä poron lisääntymisasioihin perehtyen. Loppuviikko eli kolme päivää käytettiin koirien ja kissojen lisääntymisen opiskeluun. Neljännen viikon jälkeen saimme nautiskella viikon tauosta (tai kertailla tähän mennessä opittua).

Viides viikko vietettiin kokonaan nautojen lisääntymisen parissa. Viikkoon kuului myös yhtenä iltapäivänä kohdun katetrointiharjoitus, joka ei meille semmarikurssin käyneille ollut pakollinen. Käsittääkseni siellä harjoiteltiin samantyyppisesti kohdunkaulan läpäisyä teuraskohduilla kuin mekin aikanamme kurssilla harjoittelimme. Kuudes viikko oli synnytysoppia: naudan, hevosen, sian, koiran ja kissan synnytyksestä kustakin omat luentonsa ja useimmista omat synnytysvideonsa. Nauta-osuuteen kuului myös sektio-video ja monenlaisiin erilaisiin synnytyksen apuvälineisiin perehtyminen. Kovin helpolta näyttivät asennonkorjausvideot, noin vain työnnetään vähän takaisin ja oikaistaan raajat ja jälkeläinen saadaan ulos! Viikon pari viimeistä päivää käsitteli synnytysopin sijaan karjuja, keinosiemenystä ja alkionsiirtoja. Viikkoon kuului myös yhden iltapäivän harjoitukset leikkelusalilla kahdessa eri pisteessä: toisessa kertailtiin vedinasioita ja harjoiteltiin vedinhaavojen ompelua (tähän piti ottaa omat atulat ja neulankuljettimet mukaan). Toisessa perehdyttiin synnytyksen apuvälineisiin ja harjoiteltiin niiden käyttöä kuolleiden vasikoiden avulla. Fetotomin käyttäminen vaatii yllättävän paljon voimaa ja toisaalta sitä käytettäessä pitää varoa, etteivät omat sormet jää vahingossakaan vaijerin tulilinjalle.

Näiden viikkojen aikana kustakin eläinlajista käytiin läpi normaalia ja epänormaalia lisääntymisfysiologiaa niin naaraiden kuin urostenkin kannalta, tutkimusmenetelmiä, tiineysdiagnostiikkaa, post partum -sairauksia ja -komplikaatioita. Tentin lähestyessä alkoi kyllä mennä vähän eri eläinlajit sekaisin. Esimerkiksi ovuloituvan follikkelin koko vaihtelee eri eläinlajeilla aika paljonkin, tällä voi olla merkitystä oikeaa siemennys- tai astutusajankohtaa arvioitaessa. Myös synnytyksen osalta eri vaiheiden kesto vaihtelee lajien välillä paljonkin ja esimerkiksi jälkeisten jääminen on hevosella huomattavasti vakavampaa kuin naudalla (mihin hevoset nyt eivät kuolisi...). 

Lisääntymistieteen asioita on jo tullut vastaan omissa nelosen päivystyksissä ja myös nyt kesän klinikkaopinnoissakin. Ihan kaikki ei ole jäänyt vielä täysin mieleen (en ihmettele, infopaketti oli kyllä niin valtava), mutta onneksi suurin osa asioista on sellaisia, että ne voi tarvittaessa tarkistaa jostain lähteestä. 

Hevosen suolisto - evoluution virhe

Kevät on jälleen kerran mennyt ihan hujauksessa ohi - vastahan sitä oli pimein aika vuodesta ja nyt saa jo haistella YES:iltä kohti lounasravintolaa astellessaan keväistä lehmänpaskan hajua (aivan tämän ravintolan vieressä on siis Viikin opetus- ja tutkimustilan navetta, jossa muuten juuri taas vietettiin laidunkauden avajaisia!). Väärinkäsitysten välttämiseksi todettakoon, että kuulun siihen kastiin, joiden mielestä nämä hajut kuuluvat kevääseen. Tallilla saattaa tuoksahtaa omanlaisensa tuoksu hevosissa, koska piehtarointi märässä maassa +/- lantakasassa on hevosten mielestä se toiseksi paras homma heti syömisen jälkeen. Ensimmäisen nurmirehun niittoa odotellessa, se se vasta tuoksu onkin!

Taivaalla viime aikoina hämmästyttävän usein havaitun kuuman valolähteen takia oma kirjoittelumotivaationi ja aikani on valitettavasti jälleen hävinnyt olemattomiin. Pikkulintujen lauleskelu kuitenkin paljasti tämän vuoden pääsykokeen olevan jo ensi viikolla, joten päätin suorittaa pienen ryhtiliikkeen ja korjata asian. Onneksi näitä tämän kevään kursseja ei nyt ihan mahdottomasti ole ollut koska osa niistä on ollut pitkiä kuin nälkävuosi, joten ehkäpä saan vielä nelosvuodenkin opinnot blogissa päätökseen ennen klinikkavuotta! Pahoitteluni kuitenkin niille, jotka ovat ahkerasti täällä käyneet kurkkimassa uusien päivitysten toivossa - ymmärrätte sitten nelosvuonna eläinlääkikseen päästyänne, miksei sitä aikaa vain ole. 😉 Mutta viimeiset tsempit vielä uusille hakijoille. Ehkä teistä joku on vielä heppatyttökin ja saa tästä jonkun erityisen motivaatiopuuskan.

Tämän vuoden ensimmäinen kurssi tykitettiin käyntiin tammikuussa hevosten parissa. Aikamoisella vauhdilla se tosiaan alkoikin, sillä kirurgian osuuden pakolliset ennakkotehtävät piti palauttaa jo ennen luentojen alkua. Moni oli tietenkin jo ehtinyt suunnitella joululomallensa kaikenlaista ohjelmaa, johon eivät kyseiset ennakkotehtävät kuuluneet, niistä kun vasta niin myöhään meille ilmoitettiin. Kiireessähän tunnetusti saa asiat nopeasti tehtyä, joten uskoakseni kenenkään kurssisuoritus ei jäänyt ennakkotehtävistä kiinni. Itse ennakkotehtävät olivat kyllä tosi hyödyllisiä, vaikka niiden tekemiseen saikin aika paljon aikaa kulumaan.

Kirurgian ennakkotehtävään tarvitsi aika kasan materiaalia...

Kirurgian ennakkotehtävissä kertailtiin röntgenkuvauksen suuntia sekä anatomiaa. Omia taiteellisia lahjojaan pääsi käyttämään viiden piirrustuksen avulla, sillä meidän piti piirtää ja nimetä hevosen alaraaja, etupolvi ja kinner luineen ja nivelineen sekä etu- ja takaraajan ojentajat ja koukistajat ja niiden kiinnittymispaikat. Luentojen jo alettua kävi ilmi, ettei meidän suinkaan olisi tarvinnut piirtää kaikkia raajojen lihaksia, vaan distaaliosa olisi riittänyt. 😏 No, eipä kai tästä lisäpiirtelystä varsinaisesti haittaakaan ollut, hyvä vain että tuli kaikki kerrattua. Toki aika paljon vähemmän aikaa olisi näihin töherryksiin kulunut, kun ohjeistus olisi ollut alun perinkin oikein.

Hevossairauksien kurssi oli kolmen viikon kokonaisuus, joista ensimmäinen viikko opiskeltiin kirurgiaa ja seuraavat kaksi viikkoa syvennyttiin sisätautioppiin. Luentoja oli pääasiassa aamupäivisin klo 8-12 ja useimmiten iltapäivät olivat vapaata. Lähinnä ennakkotehtäviin ja muutamiin muihin kurssin aikaisiin tehtäviin liittyi läsnäolopakollinen purkutilaisuus, mutta muuten luennot olivat jälleen vapaaehtoisia. Lisäksi hevoskirurgiaan liittyi pakollinen ontumatutkimus- ja sideharjoitus.

Opinto-opas kertoo Hevossairauksien tavoitteista näin:

Opiskelija osaa

• tehdä ontumatutkimuksen sekä eri elinryhmiin liittyvät kliiniset tutkimukset

• tunnistaa hevosen yleisimmät sairaudet

• valita oikeat diagnostiset testit diagnoosiin pääsemiseksi

• suunnitella hoidon ja arvioida ennusteen 

• antaa riittävän ensiavun ja hoidon haava- ja traumatapauksissa

• erottaa erikoiseläinlääkärin hoitoa vaativat sairaudet

Kirurgian ennakkotehtävien piirtely osoittautui heti hyödylliseksi kertaukseksi anatomiasta, sillä kirurgian osuus alkoi heti hevosen ontumilla ja nivelsairauksilla. Käsittelimme monipuolisesti ontumatutkimuksen eri osa-alueita ja niistä saatavia vinkkejä ongelman aiheuttajista. Ontuminen ei aina ole niin mustavalkoista kuin omistajat monesti saattavat luulla, sillä esimerkiksi yhden jalan näkyvä ontuma ei poissulje toisenkin jalan ontumaa, vaan hevonen saattaa ontua vain kipeämpää/pahempaa jalkaansa. Siksi on tärkeää tehdä aina ontumatutkimus erittäin huolellisesti, huolimatta siitä kuinka hevonen "ontuu selvästi oikeaa etujalkaansa". Nivelsairauksista oli ensin eräänlainen yleisluento, jolla kertasimme nivelen normaalin rakenteen ja toiminnan, nivelnesteen normaalit solu- ja proteiiniarvot sekä nivelsairauksien etiologiaa, patogeneesiä ja oireita.

Kavioperäisiin ontumiin liittyen kertasimme kavion rakenteen ja toiminnan, kavion tutkimisen osana ontumatutkimusta, diagnostiikkaa ja muutamia sairauksia. Yleisimpänä kavioperäisen ontuman aiheuttajana kävimme huolellisesti läpi kaviopaisetta ja sen hoitoa, sekä erilaisia vierasesineitä, ruhjeita, halkeamia, sädemätää ja murtumia. Sädeluuontumasta oli oma luentonsa, jossa käytiin läpi etiologiaa, diagnostiikkaa, oireita, hoitoa ja ennustetta. Etu- ja takajalkojen ontumista oli omat luentonsa, joissa puhuttiin mm. nivelrikosta, murtumista, periostiitista ja sekvestereistä, etupolvivaurioista, irtopaloista, kinnerpateista ja jänispateista.

...ja sisätautien ennakkotehtävään sitten vähän lisää.

Nivelsairauksista oli vielä oma spesifi luentonsa, jossa käytiin tarkemmin läpi eri sairauksia, niiden tyyppipaikkoja ja oireita sekä nivelsairauksien hoitoa. Nivelinfektioista oli myös oma luentonsa, jossa käsiteltiin aikuisten ja varsojen niveltulehduksia erikseen. Varsojen jalkaongelmista käytiin läpi toivottomia tapauksia ja niitä, jotka ajan myötä korjaantuvat itsestään tai joita voidaan tavalla tai toisella hoitaa. Jännevaurioiden osalta puhuimme niin pinnallisen kuin syvän koukistajajänteen ja hankositeen eri osien vaurioista, diagnostiikasta, hoidosta ja ennusteesta. Hevosten selkäongelmista fysioterapeutti Heli Hyytiäinen piti meille oman mielenkiintoisen luentonsa, josta ainakin itse nappasin mukaani paljon hyviä vinkkejä käytännön tutkimusten tekemiseen. Tälläkin luennolla (kuten lähes kaikilla heppakurssin luennoilla) korostui se, miten tärkeää on hallita hevosen anatomia erittäin hyvin.

Haavahoidon osuus oli pitkälti tuttua jo Pieneläinkirurgian Pehmytosakirurgiasta, mutta toki hevosilla haavojen hoito tehdään vähän eri mittakaavassa ja eläimen iso koko aiheuttaa omat haasteensa. Kertasimme haavan paranemisen vaiheita ja hevosen erityispiirteet eli esimerkiksi liikalihan eli liian granulaatiokudoksen kasvun mahdollisuuden. Puhuimme hevosilla aika yleisestä selluliitista ja sen hoidosta. Murtumista oli oma luentonsa, jossa muistutettiin meitä siitä, että kaikkia murtumapotilaita ei suinkaan tarvitse aina tappaa. Esimerkiksi murtuman sijainnista, hevosen iästä ja käyttötarkoituksesta riippuen ennuste voi vaihdella merkittävästi ja nykyisin Hevossairaalassakin tehdään jos jonkinlaista kirurgiaa.

Hevoskirurgiaan liittyen saimme muutaman potilastapauksen selvitettäväksi ja näiden purkutilaisuus oli siis pakollinen. Tapausten tekeminen oli kyllä hyödyllistä, sillä potilaat olivat aika "tyypillisiä" potilaita, joita meillekin jälleen kerran varmasti tulee ennemmin tai myöhemmin vastaan. Luennoilla mukana olleille ne olivat varmaan suhteellisen helppoja tehdäkin, sillä alusta saakka meille korostettiin, että meille opetetaan niitä oleellisimpia asioita, ei pelkkää nippelitietoa.

Ontumatutkimus- ja sideharjoituksessa kokoonnuimme pienissä ryhmissä parin tunnin harjoitukseen Hevossairaalaan. Harjoitukset oli sopivasti viikon loppupuoliskolla keskiviikkona ja torstaina iltapäivällä sekä kolmella ryhmällä vielä perjantaina. Siihen mennessä olikin jo suurin osa ellei kaikki kirurgian luennot käyty läpi ja oli aika hyvä käsitys erilaisista vaurioista ja niiden aiheuttamista oireista. Pienet ryhmät jaetiin harjoituksissa vielä puoliksi, joista toinen puolisko meni ensin harjoittelemaan palpaatiota ja toinen siteiden tekoa, kummassakin opetushevosemme Sylvi ja Ville harjoituskappaleina. Palpaatioharjoituksessa saimme pitkän listan rakenteita, jotka piti paikallistaa elävästä hevosesta. Etsimme oikeita puudutus- ja nivelinjektiokohtia ja harjoittelimme mm. ontumatutkimuksen taivutuskokeiden tekemistä. Sideharjoituksessa teimme niin kaviohauteen kuin raajan distaaliosienkin siteitä. Hyödyllisiä harjoituksia kaikki ja näille taidoille tulee varmasti käyttöä (ja osittain on jo ehkä päivystyksien aikana tullutkin).

Huomasin myös taas miten kivoja To do -listat ovatkaan. Ihana rastittaa tai vetää yli valmiiksi saatu tehtävä!

Sisätautioppi alkoi pakollisella johdantotilaisuudella, joka oli heti maanantaiaamuna. Tästä pakollisuudesta ja aikataulusta voi olla montaa mieltä, varsinkin kun meillä ei ollut samana päivänä yhtään mitään muuta luentoa ja tilaisuuteen meni alle puoli tuntia aikaa... Seuraavana aamuna jatkoimme pakollisen hammasesitehtävien purkutilaisuuden parissa. Tässä esitehtävässä piti nimetä hampaiden anatomisia rakenteita, numeroida ja nimetä hampaita, kertoa eri ikäisten hevosten hampaiden eroista, selittää kiillepiikkien muodustumista ja selitellä muutamia hampaisiin liittyviä termejä. Hyvä alku purkua seuranneille hammasluennoille, jotka meille piti hevosten hammashoitoja nykyisin päätyönään tekevä eläinlääkäri Leena Karma. Näillä luennoilla kertasimme vielä tarkemmin hampaiden anatomiaa, joka on aika poikkeava verrattuna esimerkiksi pieneläimiin ja ihmisiin. Siksi esimerkiksi ihmisten hammaslääketieteen menetelmät eivät ole välttämättä aina suoraan käyttökelpoisia hevospuolella, ja tätä voi olla joidenkin ihmispuolen hammaslääkärien vaikea ymmärtää. Kävimme läpi hammasperäisen kivun aiheuttamia hyvinkin epämääräisiä oireita, suun ja hampaiden tutkimusta ja siinä tarvittavia välineitä, anamneesin tärkeää roolia, erilaisia vikoja ja sairauksia, niiden diagnostiikkaa ja hoitoa sekä hampaiden poistoa. Tämä oli todella kattava ja tärkeä paketti ja hyvä muistutus siitä, miksi on oikeasti tärkeää, että hevosen hampaita tutkii ja hoitaa juuri eläinlääkäri.

Varmaankin yksi sisätautiopin tärkeimmistä sairauksista oli ähky, jolle oli pyhitetty useampia luentoja ohjelmastamme. Johdatuksena tähän yksi esitehtävistämme käsitteli ruuansulatuskanavaa ja sen purkutilaisuus oli pakollinen. Esitehtävissä kerrattiin hevosen normaalit vitaaliarvot, suoliston anatomiaa, heinän matkaa ruuansulatuskanavan läpi, hevosen yleisimpiä sisäloisia, yleisimpiä vatsaonteloperäiseen kipuun käytettäviä lääkkeitä, kudosturvotuksen mekanismeja ja muutamia termiselityksiä. Ähkyluennoilla kävimme läpi ähkyn etiologiaa, diagnostiikkaa, oireita, hoitoa, eri ähkytyyppejä ja niiden ennusteita. Jostain käsittämättömästä syystä hevoselle on evoluution myötä muodostunut sellainen suoliston rakenne, joka mahdollistaa sen kiertymisen itsensä ympäri, tunkeutumisen vatsaontelossa oleviin valmiisiin aukkoihin, tukkeutumisen kapeiksi jääneistä kohdista tai muuten vaan mahdottomilta tuntuvat kiemurtelut aivan vääriin paikkoihin ja asentoihin. Näitä me eläinlääkärit yritämme sitten epätoivoisesti diagnosoida ja hoitaa parhaamme mukaan.

Käsittelimme luennoilla myös laihtuvia ja ripuloivia hevosia, mahahaavoja, ruuansulatuskanavan farmakologiaa, munuais- ja virtsatiesairauksia, maksasairauksia, sydän- ja verenkiertoelimistön sairauksia sekä mikrobilääkkeiden käyttöä hevosilla. Hengitystiesairauksista oli useampi luento, joilla käytiin läpi diagnostiikkaa ja eri sairauksia niin ylä- kuin alahengitysteissäkin. Hengitystiesairauksiin liittyi myös kotitehtävä, jossa piti perehtyä annettujen materiaalien avulla itsenäisesti pääntautiin ja vastailla kahteen eri potilastapaukseen liittyviin kysymyksiin. Näiden kotitehtävien purkutilaisuus oli myös pakollinen.

Flash cardit jälleen käytössä.

Endokrinologiaan ja kaviokuumeeseen liittyvän esitehtävän purkutilaisuus oli jälleen pakollinen. Näissä tehtävissä kerrattiin hypofyysin rakennetta ja sen erittämiä hormoneja, glukoosimolekyylin matkaa suolesta lihassoluun, kavion uusiutumista, hevosen heinäntarvetta ja joitakin termiselityksiä. Endokrinologiassa käsittelimme metabolista syndroomaa (EMS),  PPID:tä, kaviokuumetta, anemiaa, akuuttia koliittia ja endotoksemiaa. Elintasosairaudet, kuten lihavuus ja sitä kautta esimerkiksi EMS, ovat tulleet myös hevosten ongelmaksi ja ne altistavat monille muille sairauksille. Yksi suurimmista tähän vaikuttavista tekijöistä lienee ihminen (omistaja) itse, vaikka monesti asian kieltäminen ja epäusko taitaa olla se mitä eläinlääkärit työssään kohtaavat. Lihasongelmista, endokrinologian potilastapauksista sekä rokotuksista ja matolääkityksestä käsittelevistä luennoista kirjoittelinkin jo aiemmin. Ennaltaehkäisevää terveydenhuoltoa eli rokotuksia ja loishäätöjä koskien saimme kotitehtävän, jonka pakollinen purkutilaisuus oli seuraavana päivänä. Tämäkin tehtävä oli aika helppo ja nopea tehdä, jos luennoilla oli malttanut olla hereillä. Tämän purkitilaisuuden jälkeen käsittelimme vielä hevosten ihosairauksia, joissa riittääkin sitten taas opiskeltavaa ja tunnistettavaa. Niiden päälle oli muutama EKG-case, joita tutkailtiin ja diagnosoitiin yhdessä.

Sisätautioppiin liittyen saimme kurssin aikana käytettäväksemme pari iPadia, joihin oli ladattu sydänäänten kuunteluun liittyvä sovellus. Näitä padeja kierräteltiin opiskelijalta toiselle, että kaikki halukkaat saisivat harjoitella sydänäänten kuuntelua. Eiköhän tästäkin jotain hyötyä ollut, vaikka oikean eläimen auskultointi on kuitenkin vähän eri asia.

Heppakurssi oli aika iso ja kattava paketti, mutta ainakin tärkeimmistä asioista pääsimme jo hyvin kärryille. Kurssin asioita on jo ihan hyvin tullut kertailtua Hevossairaalan päivystyksissä ja onkin aika eri fiilis olla päivystyksissä nyt, kun jotain asioista vähitellen ymmärtääkin. Ainakin oma sisäinen hevostyttöni innostui tämän kurssin myötä taas lisää hevosista!

Meistä tuli kirurgeja 1/2

Niin se joululomakin taas vaan katosi jonnekin ja yllätyin jälleen kerran siitä, kuinka nopeasti nelisen viikkoa voikaan kulua. Sohvaa on kyllä kulutettu melkein koko syksyn edestä, nähty ystäviä ja sukulaisia, juhlittu, pelattu, jumpattu, rapsuteltu karvakorvia, luettu ja ennenkaikkea venytetty mahalaukkua loputtomalla joulusyömisellä. Mikä kohtuus? Voisi siis ehkä sanoa, että akut on ainakin jossain määrin ladattu kevään koitoksia varten ja mukavasti tässä ensimmäisen viikon aikana Hevossairauksien parissa onkin jo käynyt ilmi, että työtä ja tehtäviähän meillä sitten riittääkin - tästä lisää sitten myöhemmin. Palataan ensin kuitenkin vähän pari kuukautta ajassa taaksepäin.

Neurologian ja oftalmologian jälkeen marraskuussa aloitettiin neljän viikon opinnot Pieneläinkirurgiaan perehtyen. Rakas luentosalimme Paatsama oli jo oftalmologian luentojen aikaan jouduttu sulkemaan jonkun vesivahingon takia, joten vietimme parisen viikkoa evakossa väliaikaistiloissa. Evakkotiloihin ei saanut kokolattiamaton takia kulkea kengillä eikä siellä saanut syödä tai juoda mitään, joten usein luentojen lomassa mutustamaan tottuneissa opiskelijoissa tämä aiheutti ehkä vähän nurinaa. Kyllä olikin sitten mukava palata vanhaan kunnon Paatsamaan tämän paaston jälkeen!

Pieneläinkirurgian blokkiin kuului kaksi kokonaisuutta, Pehmytosakirurgia ja Ortopedia. Vaikkei meistä kaikista varmaan kirurgeja tulekaan, tämä oli kyllä todella hieno kurssikokonaisuus kaikin puolin. Täydellisiä kursseja ei varmaan ole olemassakaan, mutta kirrassa oli kyllä todellakin panostettu opiskelijoiden oppimiseen ja jos vähänkään teki töitä kurssin aikana, varmasti oppi! Meillä oli toki myös aivan huiput luennoitsijat ja harjoitustyöt, joten ei voi muuta sanoa kuin että olisipa opiskelu aina tällaista! Toki aina löytyy jotain josta valittaa ja mitä voisi kehittää, mutta itse ainakin olen hyvin tyytyväinen tähän kurssiin. Jaan tämän kurssin kahteen erilliseen postaukseen, jottei kirjoituksesta tule pitkä kuin nälkävuosi ja jotta ehkä jaksan kirjoittaakin jotain.

Joulu 💚

Opinto-oppaassa kuvataan Pieneläinkirurgian oppimistavoitteet näin:

Opiskelija

• hallitsee kirurgian yleiset periaatteet

• tunnistaa esitietojen ja kliinisten löydösten perusteella tavallisimmat pehmytosakirurgiaa vaativat sairaudet ja tuntee niiden etiologian, hoitoperiaatteet ja ennusteen

• osaa kuvata perusleikkauksien leikkaustekniikat pieneläimillä

• tuntee koiran ja kissan tavallisimmat suu- ja hammassairaudet, niiden diagnostiikan, hoitoperiaatteet ja ennusteen

• hallitsee ontumatutkimuksen periaatteet

• tunnistaa esitietojen ja kliinisten löydösten perusteella tavallisimmat ortopediset sairaudet ja tietää niiden etiologian, hoitoperiaatteet ja ennusteen

• osaa erottaa erikoiseläinlääkärin hoitoa vaativat sairaudet

Ennen Pieneläinkirurgian luentojen alkua piti tehdä muutama ennakkotehtävä, joiden avulla kerrattiin aiemmin opittua eli esimerkiksi viime kevään JKT:n asioita kirurgisesta aseptiikasta, kirurgisista välineistä ja ihan perusanatomiastakin. Pehmytosakirurgian ennakkotehtävässä piti vastata 30 peräkkäiseen kysymykseen oikein tai putosi nollille ja joutui aloittamaan vastaamisen alusta. Tietenkin kysymysten järjestys myös vaihteli eikä oikeaa vastausta kerrottu ennen kuin sen vastasi oikein. Joidenkin intstrumenttien nimien arvailu oli vähän rasittavaa, kun mistään ei tuntunut löytyvän kunnollisia kuvia, mutta poissulkumenetelmällä pääsi tässäkin jo aika pitkälle.

Pieneläinkirurgian luennot olivat vapaaehtoisia, mutta kaikki ryhmätyöt ja harjoitukset olivat pakollisia. Erilaisia harjoituksia oli paljon ja ryhmien aikataulut olivat jälleen aikamoista sillisalaattia (ei käy kyllä kateeksi näiden aikataulujen tekijää...), joten oma aikataulu oli ainakin alkuun pakko tarkistaa aika moneen kertaan. Luentoja oli pääsääntöisesti aamupäivällä 8-12 ja iltapäivällä mahdollisesti luentoja tai harjoituksia 13-16. Välillä tuli siis väkisinkin pitkiä päiviä, varsinkin jos näiden luentojen ja harjoitusten lisäksi piti vielä mennä illaksi (16-22) päivystämään.

Pehmytosakirurgian luennot alkoivat ihokirurgialla, jossa kerrattiin ihon rakennetta ja eroja niin ihmisten, kissojen kuin koirienkin ihon ominaisuuksissa. Pohdimme eri ompeleiden ja lankamateriaalien hyviä ja huonoja puolia sekä haasteita haavan sulkemisessa ja niiden huomioimista ompelussa. Abdominaalikirurgiassa käytiin läpi kohta kohdalta vatsaontelon avaus ja sulku, erilaisia vatsaontelon elinten biopsioita sekä avaukseen liittyviä komplikaatioita ja niiden hoitamista. Reproduktiokirurgiassa käytiin läpi kastraatio avoimena (tunica vaginalis avaten), suljettuna (tunica vaginalis suljettuna), preskrotaalisena (viiltäen kivespussin eteen, kivespussit jättäen) ja skrotaalisena (kivespussit poistaen) sekä sterilaatio eli ovariohysterektomia (kohtu ja munasarjat pois) tai ovariektomia (vain munasarjat pois) huomioiden leikkaustekniikoiden erot kissojen, koirien ja kanien välillä, leikkauksenjälkeiset toimenpiteet sekä mahdolliset komplikaatiot. Myös pyometra, synnytysvaikeudet ja sektio kuuluivat tähän luentokokonaisuuteen.

Kasvainkirurgiassa kerrattiin jälleen vähän perusteita, mutta myös riittävän suurten marginaalien tärkeyttä ja kasvainpotilaiden kanssa erityisesti huomioitavia asioita. Kasvainten lähettäminen patologille tutkittavaksi on aina kannattavaa, sillä vain histopatologisen tutkimuksen perusteella voidaan määrittää kasvaimen pahanlaatuisuus, sen tyyppi, histologinen aste sekä onko poisto tehty riittävän suurin marginaalein. Näillä on potilaan ennusteen kannalta aika oleellinen merkitys, mitä omistajat eivät aina tule ajatelleeksi. Maitorauhaskasvaimien poistoa käytiin myös läpi, ja tämä varmasti tulee lähes jokaiselle eläinlääkärille ennenpitkää vastaan, sillä maitorauhaskasvaimet ovat nartuilla todella yleisiä ja ne suositellaan aina poistettavan.

Haavahoidossa puhuttiin eri haavatyypeistä, eri puhtausasteista, haavan paranemisen vaiheista ja paranemiseen vaikuttavista tekijöistä, haavojen hoidosta ja sulkemisesta, haavahoidossa käytettävistä tarvikkeista ja valmisteista, dreeneistä ja niiden asettamisesta, anturahaavoista (haasteellinen paikka parantua anturan levitessä aina eläimen astuessa) sekä puremavammoista ("pieni koira, iso ego" kertonee tyypillisestä potilaasta oleellisen). Valitettavasti pieneltä näyttävä puremajälki voi olla todellisuudessa syvemmällä kudoksissa vaaniva isompi vaurio, joten koko eläin pitää aina tarkastaa ja etsiä varsinkin toisen leuanpuoliskon aiheuttamia hampaanjälkiä eläimestä.

Ruuansulatuskanavan kirurgiassa puhuttiin vierasesineistä niin ruokatorvessa kuin mahalaukussa ja suolistossakin, intussusseptiosta (= suoli menee toisen suolen osan sisään, vähän kuin sukan kääntäminen nurinperin), suolistokasvaimista, suolen ja mahalaukun avauksesta ja sulkemisesta, jälkihoidoista ja komplikaatioista sekä mahalaukun laajentumasta ja kiertymästä. Virtsatiekirurgiassa käsiteltiin syitä kystotomiaan eli virtsarakon avamiseen, rakon ja virtsaputken avaamista ja sulkemista, virtsakivien hoitamista sekä jälkihoitoa ja komplikaatioita. Pernan poisto monine syineen (hemangiosarkooma ja saksanpaimenkoirat! lienee syöpynyt jo meidän jokaisen muistiin) sekä erilaiset abdomenin tyrät ja palleatyrä sekä pneumothorax käytiin läpi viimeisellä kirurgian luennolla sekalaisena seurakuntana, vaikka kaikki toki tärkeitä eläinlääkärin työssä ovatkin.

Viime syksynä löysin uudestaan flashcardit, mutta edelleenkin paras tapa oppia on omien muistiinpanojen tekeminen!

Pehmytosakirurgiaan kuului ryhmätöitä, joissa kerrattiin yleensä potilastapausten avulla joitakin luennoilla käsiteltyjä asioita, jotka sitten liittyivät seuraavan päivän leikkausharjoituksiin anatomian leikkelysalilla. Pehmytkudosryhmätöitä oli yhteensä 5, samoin siis leikkausharjoituksia. Ryhmätöiden caset oli rakennettu yleensä mielestäni hyvin kliinistä työtä tukeviksi kokonaisuuksiksi, sillä niissä käytiin leikkaustekniikan lisäksi monesti läpi potilaan tutkimista, diagnoosin tekoa, sairauden etiologiaa ja jälkihoitoakin. Kukin ryhmä rakensi oman vastauksensa tehtäviin, kävi ne opettajien kanssa läpi, jonka jälkeen kukin case käytiin uusissa ryhmissä läpi muiden opiskelijoiden kanssa. Tämä systeemi toimi mielestäni aika hyvin, kun ryhmätöissä ensin kerrattiin tai opiskeltiin asiat iltapäivällä, illalla kertasin asiat vielä kotona ja aamulla sitten pääsi harjoittelemaan leikkaustekniikkaa käytännössä.

Kullekin leikkausharjoituskerralle oli listattu tietyt asiat, jotka oli kyseisen kerran aikana tarkoitus tehdä pienissä ryhmissä toimien. Välillä aikataulu tuntui olevan aika tiukka, jos yritti kaikkia listan asioita tehdä, mutta yleensä seuraavallakin kerralla pystyi vielä tekemään jonkun väliin jääneen asian. Valitettavasti aivan kaikkia asioita eivät kaikki päässeet tekemään, sillä käyttöön saamamme eläimet olivat jälleen Yliopistollisen eläinsairaalan potilaita, jotka oli lopetuksen jälkeen lahjoitettu tutkimus- ja opetuskäyttöön. Aika moni eläimistä oli esimerkiksi kastroitu tai steriloitu, joten osa meistä joutui tyytymään vain sivustaseuraajan rooliin toisten päästessä tekemään itse leikkausta. Lisäksi yksi eläin jaettiin tietysti useamman opiskelijan kesken, joten kun monia elimiä löytyy kultakin eläimeltä vain yksi, kokonaista elintä pääsi harva opiskelija operoimaan täysin yksin. Mutta parempi se tämäkin vähä on kuin ei leikkelyitä ollenkaan! Ja onneksi esimerkiksi kastraatiosta ja sterilaatiosta meillä oli hyvät opetusvideot käytössä, niistäkin on paljon hyötyä varsinkin ensimmäisiä oikeita leikkauskertoja ajatellen.

Leikkausharjoituksia varten piti hankkia omat kirurgian perusinstrumentit, jotka suurin osa vuosikurssistamme taisi tilata yhteistilauksena Prevetiltä. Hintaa välineille kertyi ihan mukavasti, vähän riippuen siitä, mitä välineitä tilasi. Osa oli jo hankkinut aiemmin joitakin välineitä esimerkiksi IVSA:n ompelukerhojen inspiroimana, mutta aika lailla koko instrumenttisetin tilaaminen maksoi vajaan 200 €. Lisäksi piti vielä tilata välineille oma, ruostumaton ja desinfioinnin kestävä säilytyslaatikko, jonka aika moni taisi tilata eBayn kautta. Yhteistilauksemme ei sujunut kaikkien osalta aivan ongelmitta, mutta onneksi Prevetiltä reagoitiin reklamaatioihin nopeasti ja viallisten instrumenttien tilalle saatiin uudet. Pohdinnassa oli myös "mahdollisimman halpojen" instrumenttien ostaminen, mutta edellisvuoden kirurgian kurssin varoittavan esimerkin perusteella halvalla ei saa hyvää ja heillä instrumentit hajoilivat jo leikkausharjoitusten aikana.

Leikkausharjoitusten ehkä käytetyimmät instrumentit: lankasakset, neulankuljettimet, kirurgiset atulat, Metzenbaum-kudossakset, veitsen varsi ja terä.

Yksi tärkeä osa kirurgiassa oli suu- ja hammassairaudet, joista meille luennoi varmaankin yksi Suomen kokeneimmista eläinten hampaisiin erikoistuneista eläinlääkäreistä eli Eva Sarkiala. Tiukassa luentopaketissamme kerrattiin ensin hampaisiin liittyvää anatomiaa ja hammaskarttoja, sitten käytiin läpi hampaiden ja suun tutkimista normaaleine ja epänormaaleine löydöksineen muistuttaen hammasröntgenin tärkeydestä. Ilman röntgenkuvia ei vaan yksinkertaisesti voi tietää, missä kunnossa suu oikeasti on, sillä monet muutokset eivät näy paljaalla silmällä. Varsinkin pienillä koirilla ohut leukaluu voi murtua hampaanpoiston seurauksena, jos parodontiitti on syövyttänyt leukaluuta hampaan ympäriltä. Parodontiitin lisäksi kävimme läpi hampaiden erilaisia murtumia, tulehduksia ja paiseita, hammasresorptioita, irtoamattomia ja murtuneita maitohampaita, virheellisiä purentoja, hampaiden kulumista, puuttuvia tai liiallisia hampaita, kariesta, hampaan luksaatiota tai irtoamista, ikenen liikakasvua, suun kasvaimia, leukamurtumia ja hampaan poistoa sekä näiden kaikkien diagnosointia, hoitoa ja hoidossa käytettäviä instrumentteja.

Keskustelimme hampaiden kotihoidosta (harjaus on edelleen hampaiden hoidossa tärkeintä!) ja ainakin vähän aikaa sitten pinnalla olleesta hampaiden ultraäänipuhdistuksesta ilman anestesiaa, mitä voisi periaatteessa käyttää hampaiden harjauksen korvikkeena, mutta täydelliseen hammaskiven poistoon se ei ole riittävä toimenpide. Suu- ja hammasasioista riittää kyllä puhuttavaa monien eläinten omistajien kanssa, sillä vaikka aika moni ymmärtää pitää säännöllisesti huolta omista hampaistaan, jotenkin eläimen hampaiden ei ajatella silti tarvitsevan juuri minkäänlaista hoitoa. Onneksi vähitellen yhä useampi omistaja on alkanut ymmärtää hammashoidon tärkeyden ja jotkut jopa ymmärtävät, miten eläimen ja ihmisen hammashoito eroavat toisistaan ja miksi esimerkiksi eläintä ei vain istuteta suu auki hammaslääkärin tuoliin hoidettavaksi.


Palailen kakkososaan eli ortopediaan kunhan vain heppasairauksilta jossain välissä ehdin!

VITAMIN D

Kiireinen on ollut tämäkin syksy ja aikaa kirjoitteluun ei juurikaan ole löytynyt. Aika vähissä on lumet ainakin pääkaupunkiseudulla olleet, mutta ehkä tästä vielä talvi tulee. Päivät ovat aika pimeitä, mikä tietysti synkistää mielenkin. D-vitamiinipurkilta kannattaa hakea vähän lisäapua, mutta siitä on hyötyä myös toisellakin tavalla ainakin eläinlääkärinaluille - siitä lisää myöhemmin.

SAIMista selvittyämme saimme nollata aivojamme viikonlopun verran ja sitten alkoikin jo Neurologian ja oftalmologian blokki aikamoisella tykityksellä. Heti ensimmäisellä luennolla tuli paljon asiaa, vaikka neurologia alkoikin joitakin perusasioita pikaisesti kerraten. Saamamme luentomateriaalit olivat neurologiassa usein tekstin puolesta hyvin niukat (edellisenä vuonna kuulemma vielä niukemmat?) ja muistiinpanoja sai tehdä taas näppäimistö tai kynä sauhuten. Välillä tuntuu, että meidän oletetaan muistavan kaikki läpikäydyt asiat ykkösvuodelta ja kertaavan loppuja itsenäisesti, koska tietenkin muistamme täydellisesti kaiken, mitä edellisen kolmen vuoden aikana on tullut opiskeltua. Pakkohan niitä itselle epäselväksi jääneitä tai unholaan painuneita asioita on vähän kertailla, mutta se aika on aina pois siltä uuden oppimiselta. Toisaalta taas huteralle tietopohjalle rakentaminenkaan ei liene kovin viisasta. Ajasta on tullut tänä vuonna kirosana...

Neurologian luentoja oli pääasiassa aamupäivisin yhden viikon ajan ja lisäksi yhtenä iltapäivänä oli pakollinen tunnin pituinen harjoitus pienryhmissä. Luennot eivät olleet pakollisia, mutta kuten jo ensimmäisellä luennolla kävi selväksi, tällä kurssilla ei pärjännyt pelkillä luentomateriaaleilla, jos ei luennoilla käynyt. En ole kyllä varma kuinka hyvin ilman kirjaa pärjäsi, vaikka luennoilla kävikin... Ainakin jotkut asiat käytiin niin nopeasti ja "itsestäänselvinä" läpi, että itse koin kurssikirjan hyödylliseksi tueksi. Neurologiassa oli lisäksi vapaavalintaisia lisätehtäviä, jotka piti palauttaa ennen seuraavan aamun ensimmäistä luentoa. Tehtävät olivat suhteellisen helppoja ja liittyivät aina joko edellisellä luennolla käytyyn aiheeseen tai herättelynä seuraavalla luennolla tulevaan uuteen asiaan. Tehtäviä oli yhteensä 5 ja porkkanana jokaisesta oli mahdollisuus saada 1 lisäpiste tenttiin. Kannatti siis tehdä, paitsi pisteiden toivossa, myös siksi, että tällainen aktivoiva opiskelu toimii oikeasti aika hyvin ja pakottaa lukemaan asioita jo heti luentojen jälkeen. Useammillakin kursseilla voisi käyttää vastaavia keinoja, kunhan vain tehtävien taso pysyisi riittävän simppelinä.

Siinäpä sitä, metritolkulla hermostoa! Kuvassa norsun aivot, selkäydin ja ääreishermosto
Body Worlds - Animal inside out -näyttelyssä.

Opinto-opas summaa Neurologian ja oftalmologian -kurssin oppimistavoitteet näin:

Opiskelija osaa 

• paikallistaa neurologisen ongelman tekemänsä neurologisen tutkimuksen perusteella

• luetella tärkeimmät erotusdiagnoosit paikallistettuaan neurologisen ongelman

• suunnitella tarvittavat jatkotutkimukset

• suunnitella tärkeimpien neurologisten sairauksien hoidon

• tehdä perusteellisen silmätutkimuksen ja paikallistaa ongelman sen perusteella

• tunnistaa ja hoitaa tavallisimpia silmäsairauksia pieneläimillä ja hevosilla

• tunnistaa näkökykyä ja/tai silmämunaa uhkaavat tilat, jotka oireenmukaisen ensihoidon jälkeen vaativat erikoiseläinlääkärin arviota ja hoitoa

Kävimme läpi neurologisen tutkimuksen tekemistä ja sen osa-alueita kohta kohdalta. Näitä samoja asioita käytiin jonkin verran ykköselläkin läpi Neurobiologian harjoitustöissä, mutta nyt näistä luennoista ja harjoituksestakin tuntui saavan aika paljon enemmän irti. Neurologisessa tutkimuksessa tulisi aina tutkia samat asiat, toki painottaen tiettyjä kohtia tarkemmin mikäli jossain kohdassa havaitaan jotain epänormaalia. Neurologisen tutkimuksen avulla pyritään paikallistamaan ongelman sijainti hermostossa, mikäli ongelma ylipäänsä on neurologinen ja anamneesia apuna käyttäen pyritään päättelemään erilaisia differentiaalidiagnooseja eli diffejä. Tätä pääsimmekin useilla luennoilla harjoittelemaan katsomalla paljon erilaisia videoita Yliopistollisessa eläinsairaalassa käyneistä potilaista ja niille tehdyistä neurologisista tutkimuksista. Luennoilla puhuttiin niin keskus- kuin ääreishermostonkin sairauksista kuhunkin osaan erikseen paneutuen sekä epilepsiasta, neurologisten sairauksien fysioterapiasta ja myös hevosten neurologiasta oli omat luentonsa. Neurologian tärkein muistisääntö diffien listaamisessa on VITAMIN D, jossa siis esimerkiksi V viittaa vaskulaarisiin sairauksiin, I inflammaatioihin, T traumoihin tai toksisiin sairauksiin jne. Tästä muistisäännöstä tulee varmasti hyötyä jatkossa muillakin kursseilla, sillä se sisältää käytännössä kaiken tarpeellisen erilaisten diffien muistamiseksi.

Luennoilla nähtyjen videoiden halvaantuneet tai kaatuilevat potilaat vaikuttivat välillä lähes toivottomilta tapauksilta, mutta oikeanlaisella hoidolla monien oireet lievenivät merkittävästi elleivät peräti parantuneet täysin. Pitkäjänteisen fysioterapian avulla jotkut halvauspotilaat palautuivat jopa yllättävän nopeassakin ajassa lähes normaalikuntoisiksi, mutta toki on aina muistettava, että aivan toivottomille tapauksille ei fysioterapiakaan tuo apua. Mielessä on pidettävä myös se ikävä puoli, eli raha. Aina ei omistajalla vain yksinkertaisesti ole varaa pitkiin, aikaavieviin hoitoihin, vaikka eläimellä ehkä leikkauksen ja fysioterapian avulla olisikin edes kohtuullinen ennuste. Fysioterapia ja kuntouttaminen vaatii myös omistajalta sitoutumista eläimen hoitoon, eikä se ole aina itsestäänselvää että omistaja siihen pystyy.

Syksyllä jonakin päivänä todistetusti paistoi aurinko!

Neurologian harjoitustöissä olimme pienissä ryhmissä, jotka jakautuivat vielä pienempiin, noin 4 hengen ryhmiin yhtä koiraa kohden. Käytimme hyväksi vuosikurssilaistemme koiria harjoituskappaleina ja oli kyllä tosi hyvä päästä taas harjoittelemaan tutkimuksia ihan elävienkin eläinten parissa! Suoritimme koiralle neurologisen tutkimuksen vuorotellen, tosin jaoimme vähän raajojen tutkimista, jottei potilaamme hermostuisi neljästä peräkkäisestä neurologisesta tutkimuksesta. Arvioimme koiran mentaalistatusta ja käyttäytymistä, asentoa, kävelyä, harjoittelimme asentotuntoreaktioiden testausta, tutkimme selkäydinrefleksien sekä aivohermojen toimintaa ja viimeisimpänä pinnallista kiputuntoa. Harjoitus oli kyllä todella hyödyllinen, vaikka potilaillamme ei neurologisia puutoksia ollutkaan. ;)

Neurologian viikon jälkeen oli vuorossa jo pitkään odotettu väliviikko, jonka useimmat taisivat viettää tavalla tai toisella lomaillen. Osa passasi loman ja vietti väliviikonkin opiskellen valinnaiskursseilla, ainakin eksoottisten lintujen sairauksia käsittelevästä kurssista tuli sähköpostia syksyn mittaan. Seuraavalla viikolla jatkettiin oftalmologian parissa, peräti kolmen päivän tehostetuilla “opi kaikki silmästä ja silmäsairauksista” –luennoilla. Luentoja oli maanantaina 8-16 (välissä tunnin ruokatauko ja muutamia pienempiä taukoja) sekä tiistaina ja keskiviikkona 8-12. Tiistaina tai keskiviikkona iltapäivällä ryhmästä riippuen oli vuorossa kolmituntinen silmäntutkimusharjoitus, jälleen vuosikurssilaistemme koiria hyväksikäyttäen. Torstain saimme tänä vuonna vapaaksi prosessoidaksemme ja kerrataksemme kaikkea parin viikon aikana oppimaamme ja perjantaina sitten olikin jo tentti.

Oftalmologian luennot alkoivat kertaamalla silmän perusanatomiaa ja fysiologiaa ja etenimme rakenne kerrallaan käyden läpi tärkeimpiä sairauksia, niiden oireita, syitä ja hoitoa. First day –skillsit tulivat aika selväksi, eli mitä meidän oletetaan vähintään osaavan tehdä esimerkiksi kuivasilmäisen, silmänsä ulos pullauttaneen tai haavan sarveiskalvoon saaneen potilaan kanssa, miten erotetaan kaihi ikääntymisen myötä silmään ilmestyvästä nukleaariskleroosista tai mitä tyypillisiä silmäongelmia esiintyy brakykefaalisilla roduilla. Silmäpotilaiden (ja tietysti myös minkä tahansa muun potilaankin) kanssa on tärkeä tietää, milloin oma osaaminen ei ehkä riitäkään, ja osattava lähettää potilas eteenpäin jatkohoitoon ajoissa. Myös oftalmologiassa saimme nähdä paljon kuvia potilastapauksista, ja jopa aika kammottavilta näyttävistä silmävaurioista saattoi vielä saada toimivan silmän oikealla hoidolla. Toki välillä vauriot johtavat silmän poistamiseen ja senkin suorittamista muutamilla eri tavoilla kävimme luennoilla läpi.

Silmäntutkimusharjoituksessa oli erikseen harjoitukset pieneläinpotilaille ja hevosille. Pieneläimillä, eli käytännössä siis koirilla, harjoittelimme silmän tutkimista periaatteessa niinkuin se oikeastikin tehtäisi. Testasimme silmään liittyvien aivohermojen toimintaa neurologiasta tutuksi tulleilla tavoilla, tarkastimme Meibomin rauhaset ja kyynelpisteet, yritimme saada retroilluminaation eli silmänpohjan tapetumista tulevan heijastuksen aikaiseksi (eli se kun kissan silmät heijastavat valon takaisin valon osuessa niihin), teimme kyynelnesteen erityksestä kertovan Schirmer tear testin ja yritimme saada silmänpohjan näkyviin epäsuoralla oftalmoskopialla (ykkösellä harjoittelimme suoralla oftalmoskopialla). Oli havainnollistavaa nähdä eri harjoituskappaleidemme silmänpohjia näytöltä, kun kokenut, silmiin erikoistunut eläinlääkäri näytti niitä meille. Vaatii aika monen silmänpohjan näkemisen ennen kuin alkaa kehittyä hyvä käsitys siitä, mikä kuuluu normaalivaihteluun ja mikä ei. Siksi kannattaa siis tosiaankin jättää tarkempi diagnostiikka asiansa osaaville ja lähettää kiltisti potilas eteenpäin tutkittavaksi.

Hevosilla harjoittelimme vähän vähemmän silmän tutkimista kuin koirilla, mutta opetushevoset antoivat kiltisti ja kärsivällisesti (ehkä myös hieman rauhoitteen vaikutuksesta ;)) kaikkien vuorollaan palpoida silmän ja luomien ympäristöä sekä kurkistella silmien eri osia valon avulla. Näimme myös hevosen silmänpohjan, joka on tosiaan aika erilainen kuin koiralla. Lopetettujen, opetuskäyttöön luovutettujen hevosten päiden avulla harjoittelimme oikeiden puudutuskohtien palpoimista, sillä hevosella perusteellinen silmäntutkimus ilman puudutuksia voi olla haastavaa silmän sulkijalihaksen ollessa aika voimakas. Aurikulopalpebraaliblokin avulla eli puuduttamalla ihonalaisesti sopivasta kohdasta tämän lihaksen toiminta saadaan blokattua ja supraorbitaaliblokin avulla voidaan blokata yläluomen tuntohermotus. Näiden lisäksi harjoittelimme lääkityskatetrin laittoa hevosen silmäluomeen, sillä hevosen anatomiasta ja koosta johtuen silmän tiheä lääkitseminen ilman katetria ei ole usein kovin helppoa. Äärimmäisen tarpeellisia ja hyödyllisiä taitoja nämä kaikki!

Hevosen kallo, josta löytyy paljon puudutuspaikkojen paikallistamiseksi hyödyllisiä palpoitavia rakenteita.
Kuva Body Worlds - Animal inside out -näyttelystä.

Oikeilla eläimillä tehtävät harjoitukset ovat aina kaikista parhaita, vaikka välillä omaan osaamattomuuteen turhautuukin. Eläinlääkisläisten eläimet myös lienevät yksiä Suomen tutkituimpia eläimiä useiden harjoitustemme takia ja aika moni varmaankin harjoittelee myös kavereiden ja sukulaisten koirilla mielellään aina uusia taitoja. Aivan kaikilla ei taida kuitenkaan olla mahdollisuutta harjoitella kotona, joten näitä harjoituksia todellakin tarvitaan. Ja jälleen kerran, olen todella kiitollinen siitä, että ihmiset luovuttavat rakkaita eläimiään meille opetuskäyttöön. On varmasti paljon varmempi olo tehdä joku uusi asia ensimmäistä kertaa elävälle eläimelle, kun on saanut ensin harjoitella sitä rauhassa ilman pelkoa esimerkiksi silmän puhkaisusta tai muusta tarpeettoman kivun aiheuttamisesta eläimelle.


Neurologian ja oftalmologian kurssin haastavuudesta saattaa antaa osviittaa se, että lähes kolmasosa vuosikurssistamme reputti tentin ja joutuu uusimaan ainakin toisen osan, joko neurologian tai oftalmologian. Toisaalta tentissä oli ehkä havaittavissa jonkinlaista tasoeroa kysymyksissä neuron ja oftan välillä ja joiltakin osin arvostelu vaikutti olevan aika raakaa. Myös tiiviillä aikataululla voi olla jotain tekemistä tenttitulosten kanssa, mutta vaikea sanoa. Helppoa tämä ei varmaan ollut kenellekään.

Vaikka tämäkin kurssi oli tiivis paketti, pidin Neurologiasta ja oftalmologiasta paljon ja toisaalta opinkin paljon uutta. Niinkuin SAIM:ssakin, myös tällä kurssilla perusasioiden (anatomia ja fysiologia!) osaaminen on aika ratkaisevassa osassa. Jos et tiedä mikä on normaalia, miten voit tietää mikä on epänormaalia? Lisäksi tuli jopa hieman toiveikas olo sen suhteen, milloin ja mitä kaikkea kannattaa yrittää tehdä eläimen tai sen ruumiinosan (silmän) pelastamiseksi. Toki aina on muistettava se, ettei kaikkia voi pelastaa, vaikka omistaja olisi valmis tekemään kaikkensa eläimen eteen.