Klinikkavuosi: Praktiikkakurssi ja kandi-illat

NYT: Viimeinen klinikkavuosipostaus, lupaan!


Klinikkavuoden kevät oli pienelle eläinlääkärinalulle hyvin kiireistä aikaa. Erilaisia lääkefirmojen ja -tukkujen sekä aiempien vuosien opiskelijoiden järjestämiä kandi-iltoja oli jossain vaiheessa lähes joka viikolle, joskus useampanakin päivänä saman viikon aikana. Samaan aikaan oli OSCE:t edessä, päällä tai takana, joku kuntaharkassa, ja osalla kandikesä aivan kohta alkamassa. Suoraan sanottuna kevät oli melkoista kaaosta ja aina ei tiennyt missä olisi pitänyt tai kannattanut olla ja kesä vain lähestyi lähestymistään. Välillä ahdisti ja välillä taas oli aika fiiliksissä. Lisäksi kevään korvilla klinikkavuoden loppuvaiheessa, mutta jotenkin hölmösti kaiken klinikkavuosi- ja OSCE-stressin keskellä, oli pari koko päivän kestävää pakollista ns. "praktiikkakurssi"-päivää, joissa perehdyttiin mm. monenlaisiin lainsäädännöllisiin kiemuroihin. Oikealta nimeltään tämä kaksipäiväinen kurssi oli Eläinlääkintähuolto I ja osa II on meillä itseasiassa nyt juuri kutosen opinnoissa meneillään.

Myönnän, että praktiikkakurssin luentoihin oli välillä vähän haasteellista jaksaa keskittyä (koska mielessä oli noin sata muutakin asiaa liittyen klinikkavuoteen tai kandikesään), mutta moni luennoiduista asioista tuli kyllä tavalla tai toisella kandikesän aikana vastaan. Oli ihan hyvä, että muisti edes hatarasti, missä oli asiasta kuullut ja osasi tarvittaessa etsiä luentomateriaalit esiin tarkempia tietoja saadakseen. Ensimmäisenä päivänä käytiin läpi kunnallishallintoa, eläinsuojelupäätöksiä, eläintautilainsäädäntöä, eläintautidiagnostiikkaa Ruokavirastossa, työsuojeluasioita, lemmikkien matkustamiseen liittyviä asioita ja lemmikkipassia, lemmikkien sisämarkkinakauppaa ja TRACES-todistuksia sekä AVI:n eli aluehallintoviraston toimintaa. AVI:n osuudessa käytiin läpi myös eläinlääkärin ammatinharjoittamiseen liittyviä velvollisuuksia, kuten potilastietojen kirjaamista ja lääkekirjanpitoa. Toisena päivänä puhuttiin lääkkeiden erityisluvista ja haittavaikutusilmoitusten tekemisestä, eläinlääkärin kollegiaalisuudesta, etiikasta ja taksasta, eläinsuojelusta, kuolleiden eläinten hävittämisestä, eläinten merkitsemisestä ja rekistereistä sekä lääkkeiden käytöstä, luovutuksesta ja määräämisestä.

Joku kuva viime keväältä, kun Viikki alkoi vihertää ihanasti!

Kunnaneläinlääkäreiden perimät palkkiothan perustuvat taksakorttiin, yksityisellä puolella taas johonkin aivan muuhun. Taksakortin käyttäminen ja tulkinta ei aina ole helppoa, mutta se määrää sen, mitä kunnassa voidaan maksimissaan eri toimenpiteistä periä. Näitä koukeroita selviteltiin kevään mittaan useammissakin kandi-illoissa, klinikkavuodenkin aikana eri keskusteluissa varsinkin Saarella ja kesän mittaan kandikollegoiden kanssa asiakkaiden laskuja kirjoitellessa. Muita keskustelunaiheita aiempien vuosien opiskelijoiden kandi-illoissa olivat mm. kirjanpito- ja verotusasiat, maksupäätteen käyttö, auto, praktiikkaohjelmat, työturvallisuus, lääketilaukset, perintäasiat sekä palkkaus. Näistä illoista sai paljon hyödyllisiä vinkkejä käytännön asioiden hoitamiseen kevään aikana (ja myöhemminkin) ja väittäisin että ilman kandi-iltoja ja kollegoiden neuvoja moni meistä olisi ollut aika hukassa kesällä! Lisäksi kirjanpidosta oli keväällä Fennovetin järjestämä erillinen, päivän mittainen kurssi, jonka tiedoista osa meni yli hilseen ja osa taas tuli ehdottomasti hyötykäyttöön varsinkin kuntaan meneville kandeille. Tänä keväänä Fennovet järjestää meille kutosille eläinlääkärin verotukseen keskittyvän kurssin, jossa saa varmasti jälleen aivonsa solmuun.

Kaiken muun stressiä aiheuttavan ohjelman ohella lääkefirmojen järjestämät kandi-illat tai -tapahtumat tarjosivat myös rentoutusta raskaaseen kevääseen. Harmillisesti iltojen järjestäjät eivät vain palautteesta huolimatta tunnu oikein ymmärtävän sitä, miten kiireinen kevät kandeilla oikeasti klinikkavuonna onkaan. Olisi ollut paljon mukavampaa, kun edes osa näistä kandi-illoista olisi ollut jo syksyllä tai muuten tasaisemmin pitkin vuotta. Toisaalta monet firmat päättävät kandialennuksistaan vasta keväällä ja haluavat toki erityisesti niitä esitellä kandeille. Ihan kaikkiin iltoihin ei varmaan kukaan päässyt tai jaksanut osallistua, itse skippailin suosiolla ainakin niitä, joissa oli esim. oma OSCEni lähellä.

Moniin kandi-iltoihin liittyi vähintään jonkinlaista pientä luennointia, joko ihan yrityksen, sen toiminnan tai lääkkeiden esittelyä sekä joissakin tapahtumissa myös ihan potilastapauksiakin. Osa illoista vietettiin yritysten omissa tiloissa, osa ravintoloissa ja joku ihan Flamingossakin. Ainakin itse muistan olleeni ensin innoissani kandi-illoissa, kun pääsin miettimään mitä kaikkea kivaa sitä pääseekään ostamaan itselleen tai tuleville potilailleen. Viimeistään ensimmäisiä kanditilauksia tehdessä sitten tuli pieni kauhistus, kun laskujen loppusummat paljastuivat. Ruoka (ja juoma) oli varmaankin yksi tärkeimmistä ja tarpeellisimmista ohjelmista näissä tapahtumissa, vaikka toki kanditarjouksetkin olivat ainakin joissakin firmoissa oikein reiluja meille ensikertalaisille. Mutta niin se vain on, tie opiskelijan sydämeen käy vatsan (ja halpojen hintojen) kautta!

Klinikkavuosi: Kunnaneläinlääkäriharjoittelu

Hyvää uutta vuotta ja vuosikymmentä!

Viimeinen lukukausi eläinlääkiksessä pyörähtää pian käyntiin ja viimeisten pakollisten luentojen jälkeen pääsee kevään erilaisten mielenkiintoisten valinnaiskurssien kautta vähitellen valmistumaan oikeaksi laillistetuksi eläinlääkäriksi ja kohti oikeaa työelämää. Ollaan jännittävien asioiden äärellä. Ajatukset ovat suuntautuneet selvästi eteenpäin ja menneiden asioiden muistelu alkaa olla jo aika haasteellista. Kaikesta päätellen kandikesänä ja viimeistään sen jälkeisenä syksynä koulun penkillä omat ajatukset ja tulevaisuuden suunnitelmat selkenivät huomattavasti itse kullakin.


Ennen kandikesää pääsi ottamaan maistiaisen kunnaneläinlääkärin työstä vähintään viikon mittaisen harjoittelun muodossa ilman väliaikaisten oikeuksien mukanaan tuomia vastuuta ja velvollisuuksia tai palkkaa. Tämäkin harjoittelupaikka piti sopia itsenäisesti sellaiselle ajalle, kun ei klinikkavuoden muuta pakollista opetusta ollut tiedossa eli käytännössä siis lomalla. Harjoittelun suorittaminen oli vaatimuksena väliaikaisten oikeuksien saamiseksi, vaikka ei olisikaan aikonut tehdä kesällä kunnaneläinlääkärien sijaisuuksia. Lisäksi oli tarkkaa, että viikon mittainen harjoittelu oli yhtäjaksoinen 5 päivän jakso, yhdenkään päivän poikkeamaa ei kuulemma sallittu.

Kunnaneläinlääkärin työhön tutustumisen tavoitteista sanotaan seuraavaa:

Opiskelija

• hahmottaa kunnaneläinlääkärin työnkuvan, työympäristön ja työskentelyolosuhteet

• tuntee praktiikkaa tekevän virkaeläinlääkärin tehtävät

Aika moni taisi tehdä kunnaneläinlääkäriharjoittelunsa siinä kunnassa, mihin oli kesäksi menossa sijaiseksi. Tämä oli erityisen kätevää siksi, että samalla pystyi tutustumaan etukäteen vastaanoton varusteluun, asiakaskuntaan, toimintatapoihin ja kysellä vaikkapa tavaroiden lainaamisestakin kesän aikana. Ainakin itse koin tämän hyvin kätevänä toimintatapana päästä kärryille asioista. Harjoittelun pystyi suorittamaan periaatteessa missä tahansa vaiheessa klinikkavuotta, mutta ainakin itse koen että olisi parempi jos edes jonkin verran kliinistä kokemusta olisi alla harjoitteluun lähtiessä. Paikasta ja kunnaneläinlääkäristä riippuen harjoittelussa saattoi päästä tekemään ja näkemään käytännössä ihan mitä vaan eli siis aivan samaa kuin kandikesänäkin. Siltä kannalta on hyötyä, jos on edes vähän päässyt jo näkemään ja tekemään Pieneläin-, Hevos- ja/tai Tuotantoeläinsairaalassa, mutta aina vastaan tulee asioita, joita ei ole koskaan aiemmin tehnyt. Ja sitten sitä vain tekee parhaansa.

Vinkiksi edellisvuoden kandeilta saimme, että kannattaa kysellä kaikki mahdollinen harjoittelun aikana valmiiksi. Esimerkiksi millaista praktiikkaa alueella on, onko erityisiä valvontaa vaativia laitoksia, mihin löytöeläimet alueella toimitetaan, miten kuolleiden/lopetettujen eläinten hävitys tapahtuu, onko alueella käytössä subventioita, mitä lääkkeitä oikeasti kannattaa kyseisellä alueella tilata, mihin kaikkiin järjestelmiin kannattaa pyytää tunnukset jne. Asumisjärjestelyt kannatti selvittää ajoissa jo ennen harjoittelua, monissa paikoissa on mahdollista asua jonkinlaisessa päivystysasunnossa, joka tyypillisesti on vastaanoton yhteydessä. Osa majoittui sukulaisilla, kavereilla tai osa kotonakin harjoittelun aikana riippuen harjoittelupaikan sijainnista.

Kunnaneläinlääkäriharjoittelusta piti toimittaa todistus harjoittelun hyväksymiseksi, jos halusi harjoittelusta vain pakollisen suoritusmerkinnän. Tämä harjoittelu oli kuitenkin mahdollista ottaa myös osaksi omia klinikkavuoden valinnaisia viikkoja, joita meillä oli yhteensä 6 viikkoa. Tällöin harjoittelusta piti kirjoittaa lisäksi oppimispäiväkirjaa ja suorituksesta sai myös muiden valinnaisviikkojen tapaan opintopisteitä. Muuten harjoittelu oli tosiaan hyvin vapaata ja keskittyi kyseisen kunnaneläinlääkärin päivittäisen työn seuraamiseen.

Tämä harjoittelu oli näin jälkikäteen ajatellen Saaren jaksojen lisäksi varmaankin parasta mahdollista valmistautumista kandikesää ajatellen, koska harjoittelussa tehtiin juuri sitä, mitä kesälläkin teimme. Harjoittelun myötä itselleni tuli ainakin parempi fiilis jo etukäteen kesän töistä, kun tiesi edes vähän etukäteen mihin oli menossa ja keneltä kysellä asioista. Useimmissa, ellei jopa kaikissa harjoittelupaikoissa suhtautuminen kandeihin on ollut aika myönteistä ja useimmat kokevat jopa saavansa kandeilta jotain itsekin työhönsä, esimerkiksi päivityksiä hoito- ja lääkityskäytäntöihin. Päivien rakenne ja toiminta vaihteli paljon riippuen mahdollisista ajanvarauksista/sovituista käynneistä sekä puhelimen soimisesta aamuisin ja myös päivän aikana. Välillä oli hiljaisempaa ja rennompaa, välillä taas kiireisempää. Eli ihan sitä samaa kuin kesälläkin.

Klinikkavuosi: Hevossairaala, osa 2

Omista Hevossairaalan jaksoista tuntuu olevan jo ikuisuus ja väliin on mahtunut kandikesän aikana koettuja hevostapauksia lähinnä talliolosuhteissa hygieenisemmän ja hienoilla välineillä varustetun sairaalan sijaan. Välillä sitä huomasi haikailevansa Hevossairaalan eläinlääkärien turvalliseen huomaan ja neuvojen pariin, mutta ihan hyvin sitä kai kuitenkin lopulta pärjäsi. Puhelimen toisessa päässä saattoi välillä joku tuttu ääni antaa hyviä neuvoja ja mielipiteitä ja rauhoittaa tilannetta kandin pään sisällä. Hevospotilaiden määrä vaihteli tosi paljon eri paikkakunnittain ainakin syksyn mittaan käytyjen keskustelujen perusteella. Se on ehkä helpottava tieto sellaiselle eläinlääkärin alulle, joka ei välttämättä niin kovin paljon tahdo hevosten parissa puuhata. Toisaalta taas ne, joiden urasuunnitelmat siintävät hevosten parissa, osaavat todennäköisesti jo alunperinkin hakeutua sellaisiin paikkoihin, missä hevospraktiikkaa pääsee tekemään. Missä tahansa kunnassa töitä tekeekin (jos kuntaan menee), pitää silti aina varautua siihen, että päivystyksessä vastaantuleva eläinlaji voi olla mikä tahansa.

Mutta palataanpa vielä sinne heppajaksojen muisteluun. Ihan kuin Saarellakin, myös Hevossairaalassa vihreän kirjan pakollisiin merkintöihin kuului jo ensimmäisen rotaation aikana yleistutkimuksen suorittaminen hevoselle eläinlääkärin seuratessa, kysellessä ja tentatessa vieressä. Kuten olettaa saattaa, tämän suorittamisessa oli niin eläinlääkäri- kuin kandikohtaisiakin eroja eli osa eläinlääkäreistä oli tiukempia merkinnän antamisen kriteereistä ja toisaalta taas kaikki meistä kandeistakaan eivät ehkä ihan kaikkia osa-alueita aina ihan täydellisesti hallinneet. Mitään varsinaisia pakollisia demoja ei hevospuolelle kuulunut, toki Ypäjän hevosgyneharjoituksista sai asiaan liittyviä suoritusmerkintöjä vihreässä kirjassa myös hevososastoon. Välillä kandit kyllä yrittivät pyytää eläinlääkäreiltä demoja milloin mistäkin asiasta, ja aina välillä (harvemmin) joku eläinlääkäreistä saattoi pitää pienen opetustuokion. Tietty määrä suorituksia vihreässä kirjassa vaadittiin väliaikaisten praktiikkaoikeuksien saamiseksi ja aika lailla niitä tyypillisiä hoitotoimenpiteitä nämä suoritukset vastasivatkin. Jossain vaiheessa klinikkavuotta muistan meidän kandien keskellä velloneen pienen paniikin, että saavatko kaikki tarpeeksi merkintöjä, mutta en kyllä usko että oikeuksien saaminen jäi keneltäkään niistä kiinni. Aina pystyi kuitenkin soveltamaan ja esimerkiksi opetushevosilla näyttämään vaikkapa kaviohauteen tekemisen, mikäli sopivia potilaita ei sillä hetkellä tullut vastaan.

Hevosen oikea takajalka. Tämä hieman epätarkka kuva havainnollistaa mielestäni hyvin sen, että hevonen astuu kullakin jalallaan vain yhdelle varpaalleen ja että calcaneus (kantapää) on vähän eri korkeudella kuin esimerkiksi ihmisillä. Kuva Body Worlds - Animal inside out -näyttelystä.

Kuten aiemmassa postauksessa mainitsinkin, aina välillä tiistaisin oli aamukierron sijaan Journal Club. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että joku eläinlääkäreistä kertoi jostakin artikkelista, tyypillisesti omaan kiinnostuksenkohteeseensa liittyvästä tutkimuksesta, ja aiheesta ehkä vähän keskusteltiin esityksen jälkeen. Useimmiten nämä JC-artikkelit jaettiin meille opiskelijoillekin Moodleen etukäteen tutustuttavaksi, mutta kovin montaa niitä ei kyllä koko klinikkavuoden aikana osunut kohdalle. Ainakin itse koin tämän tilaisuuden mukavan rennoksi tapahtumaksi ja välillä niistä sai ihan mukavaa lisätietoa tai hyvää kertausta eri asioista.

"Omia potilaita" piti hevospuolella tehdä kaksi eli yksi ortopedinen potilas ja toinen sisätautipotilas. Näiden omien potilaiden hoitoon piti osallistua mahdollisimman tiiviisti ja tehdä sitten parisivuinen kirjallinen raportti, jossa kävi läpi potilaan perustietoja, anamneesia, tehtyjä tutkimuksia ja niiden löydöksiä, diffejä ja diagnoosia, hoitoa, jatkohoitoa ja ennustetta. Näiden lisäksi piti käyttää vähintään kahta kirjallista viitettä ja pohtia esimerkiksi diagnostiikkaan, hoitoon tai ennusteeseen liittyviä asioita. Ensimmäinen raporttti piti palauttaa jo viimeistään toisen rotaation jälkeen ja toinen viimeistään kolmannen rotaation lopussa. Ajatuksena oli ilmeisesti alkuun, että lukisimme ja kommentoisimme toistemme raportteja, mutta Moodle-alusta ei taipunut tähän siinä muodossa kuin se oli toteutettu. Ainakin itse silti hyödynsin tämän ja lueskelin muiden raportteja mielenkiinnolla ja otin ne talteen mahdollista myöhempää käyttöä varten eli siis suomeksi sanottuna kandikesää silmälläpitäen.

Jokaisen piti osallistua myös vähintään yhteen hevosen anestesiaan eli anestesian suunnitteluun, valmisteluun, induktioon ja ylläpitoon, anestesian seurantaan sekä heräämisen seurantaan. Anestesialomaketta täytettiin operaation aikana ja sitä käytiin myöhemmin läpi, yleensä pienellä porukalla yhdessä eläinlääkärin kanssa. Tämä anediskussio oli mielestäni ehkä yksi tärkeimmistä läpikäydyistä asioista käytännön työn kannalta, vaikka ei meistä jokainen ehkä sinne leikkaussaliin asti operoimaan päädykään. Hevospuolella anestesia on tosiaan vähän eri kaliiberia kuin pieneläimillä, mutta samat perusperiaatteet pätevät sielläkin. Onhan se aika jännittävää nukuttaa niinkin iso eläin kuin hevonen ja asetella se mahdollisesti nosturin avulla selälleen leikkauspöydälle valmisteltavaksi. Heräämisestä puhumattakaan. Hevosilla kun se herääminen ei läheskään aina suju niin sulavasti kuin pieneläimillä eikä heräämiskarsinaan ole mitään asiaa anestesiastaan heräilevän hevosen sinkoillessa pitkin pehmustettuja seiniä. Raajojen murtumiltakaan ei aina vältytä, eli vaikka leikkaus itsessään saattaisikin onnistua, on heräämisessä tämän kokoluokan eläimellä aina omat erityiset riskinsä ja tiettyjen ihmisten turvallisuuden kannalta oleellisten toimenpiteiden tekeminen on oikeasti todella tärkeää. Erilaisia leikkauksia seuratessa kyllä viimeistään huomasi hevossairaalan eläinlääkäreiden ja hoitajien ammattitaidon, ihan todella voi kyllä nostaa hattua heille. Ja leikkauksistahan sai myös tehdä halutessaan leikkauskertomuksen vaihtoehtona pieneläinten leikkauskertomuksille, mutta aika harva kai sen taisi lopulta tehdä. Ainakin itse koin pieneläinten leikkauskertomusten tekemisen kuitenkin hyödyllisemmäksi työn kannalta, vaikka hevostenkin erilaiset leikkaukset olivat erittäin mielenkiintoisia ja opettavaisia.

Hevosen kallon poikkileikkaus Body Worlds - Animal inside out -näyttelystä. Pään anatomian hallitsemisella on aika tärkeä rooli eläinlääkärin työssä, onneksi itse hallitsen sen ehkä paremmin kuin valokuvaamisen.

Viimeistään viimeisen heppajakson aikana jokaisen opiskelijan piti pitää suullinen esitys eli "grand rounds" jostakin valitsemastaan potilaasta ja aiheesta. Aikaa esitykselle oli varattu 8 minuuttia ja siihen piti sisällyttää käytännössä samoja asioita kuin omista potilaista tehtyihin raportteihinkin. Eli oikeasti mitään kovin pitkää esitystä ei ollut tarkoituskaan pitää. Koin itse grand roundsitkin aika rennoksi tapahtumaksi ja aika turha niistä oli stressata. Eläinlääkäri tai pari saattoi olla muiden klinikkaryhmäläisten lisäksi kuuntelemassa, ehkä kommentoi jotain aiheeseen liittyvää tai lopuksi yhteisesti keskusteltiin vähän ja sitten saikin suoritusmerkinnän vihreään kirjaan. Nämäkin olivat sellaisia mukavia kertauspaketteja pääasiassa tutuista sairauksista ja niiden hoidosta. Eli valmistivat aika hyvin praktiikkaankin.

Ja näin alkaa vähitellen klinikkavuosi lähestyä loppuaan täällä bloginkin puolella. Varsinaisista kliinisten taitojen opetukseen liittyvistä asioista olen naputellut suunnilleen sen, mitä alustavasti suunnittelinkin. Kaikesta ei ihan samaan tapaan löydy oikein kerrottavaa, varsinkaan kun tuntuu että olen jo unohtanut vähintään puolet klinikkavuoden aikaisista tapahtumista. Vielä tuolla luonnoksissa on kypsymässä tekstiä keväällä järjestetystä praktiikkakurssista, pakollisesta kunnaneläinlääkäriharjoittelusta ja ehkäpä jokunen sana erilaisista kandi-illoistakin. Varmaankin alkuvuoden puolella pääsen vähitellen sitten kertomaan enemmän kutosvuoden opinnoista.

Kandikesäänkin ehkä voisi vielä jossain välissä palailla, ongelma on lähinnä se, että pää tuntuu sen suhteen aika tyhjältä enkä oikein tiedä mitä haluaisin siitä täällä jakaa. Kypsyttelen ajatusta päässäni jonkin aikaa. Blogissa vierailee kuitenkin jatkuvasti ihan kiitettävään tahtiin ihmisiä, joten kysymyksiä ja toiveitakin saa ehdottomasti esittää.

Klinikkavuosi: Tuotantoeläinsairaala, osa 2: Demot ja harjoitukset

Lupasin aiemmassa Tuotantoeläinsairaalan postauksessani kertoa jossain välissä vähän lisää Saaren jaksoihin kuuluvista pakollisista demoista ja harjoituksista, joten täältä pesee. Saaren viikko-ohjelma on tarkkaan (ja salaisesti) tietyn logiikan mukaan suunniteltu kokonaisuus, jonka ansiosta jokainen opiskelija käy vähintään tietyt demot ja harjoitukset klinikkavuoden Saaren jaksojen aikana läpi. Osaa harjoituksista, kuten esimerkiksi tammojen rektalisointiharjoituksia, ei ole kovin järkevää tehdä talvianestruksen aikana, koska munasarjoista ei tällöin oikein edes löydy mitään.

Kaikilla meistä taisi ensimmäiseen Saaren jaksoon sisältyä lehmillä tehtävä rektalisointi- ja vaginoskopiaharjoitus, mistä pääsikin hyvään vauhtiin tiloilla tapahtuvien kuukausitarkastusten ja muiden kaiveluiden osalta. Rektalisoinnin jälkeen iltapäivällä jatkettiin vielä nautapropen parissa, jossa jokaiselta kyseltiin henkilökohtaisesti rennohkon suullisen tentin tapaan naudan yleistutkimuksen suorittamisesta (pakollinen merkintä virheässä kirjassa) ja loppuiltapäivä keskityttiinkin kertaamaan yleistutkimusta ja sen antamia viitteitä erilaisista sairauksista. Ensimmäiset rektalisointiharjoituksethan oli tehty viimeistään kolmosella viikon mittaisella Saaren tutustumisjaksolla, ellei rektalisointia ollut päässyt seminologina harrastamaan. Nyt klinikkavuonna rektalisoimaan pääsi kyllä monella tilakäynnillä (mikäli sellaisia käyntejä sattui itselleen valitsemaan) tai vähintään kahdella pakollisella kuukausitarkastuskäynnillä. Kuukausitarkastuksissa tyypillisesti rektalisoidaan useita kymmeniä lehmiä pienellä porukalla ja tutkitaan niiden munasarjojen tilannetta tai mahdollista tiineyttä ja sen pituutta. Alkuun hommaa tehdään ihan pelkällä kädellä palpoiden, mutta joissakin tapauksissa katsellaan tilannetta tarkemmin ultraäänilaitteella. Senkin käyttö ja motoriikan oppiminen vaatii ihan samalla lailla toistoja kuin normaalin ultran käyttäminen peräsuolen ulkopuolellakin.

Erikseen oli vielä oma demo ultraääniharjoitukselle ja alkionsiirroille. Parina aamuna Saaren viikko-ohjelmaan kuului erityisen hyvä opetus ultraäänilaitteen käytöstä ja säädöistä, joka avasi ultraäänimaailmaa hyödyllisesti myös muidenkin eläinten ultraamisen kannalta. Ultraääniharjoituksessa nimensä mukaisesti harjoiteltiin rektalisoinnista tuttujen rakenteiden löytämistä ja tulkintaa ultraäänilaitteilla. Anatomian tuntemus oli tässäkin hyödyksi, sillä peräsuolessa ei ole kovin paljon ylimääräistä tilaa ja toisaalta rektaalianturiin kiinnitetyllä kädellä ei pysty oikein palpoimaan samaan aikaan anatomisia rakenteita. Alkioharjoituksessa käytiin läpi alkionsiirto-ohjelmiin liittyviä asioita eli esimerkiksi luovuttaja- ja vastaanottajaeläinten mahdollisia hormonaalisia käsittelyitä sekä itse alkioiden huuhtelua. Alkionhuuhtelua harjoiteltiin myös lehmien teuraskohduilla, joten jossain määrin tämäkin osuus pitäisi olla kaikilla hallussa.

Hevospatsas liikenneympyrässä Ypäjällä

Peränkaiveluita tehtiin klinikkavuoden aikana vielä kahden muunkin eläinlajin parissa eli yksi päivä vietettiin Ypäjällä käsi tammojen takapuolessa ja toinen mokoma Ollikkalassa sikagynen parissa. Kumpikin näistä reissuista tehtiin omilla autoilla ja kimppakyydeillä. Tammojen kanssa aloitettiin samalla ajatuksella kuin lehmilläkin eli ensin harjoiteltiin rakenteiden palpointia rektaalisesti ja iltapäivällä siirryttiin ultraäänilaitteen käyttöön. Ohjelmaan kuului myös tammojen vaginoskopointia ja siemennyksen harjoittelua. Harjoituksissa kukin opiskelija kävi noin neljä tammaa läpi eli lehmämateriaaliin verrattuna aika vähän tammagyneen tuli vielä klinikkavuonna rutiinia. Tammoissa ja lehmissä on onneksi paljon samaa, mutta myös paljon erilaista. Esimerkiksi anatomisesti munasarjat ja kohtu eroavat aika paljon toisistaan, tammalla peräsuolen kanssa pitää osata olla varovaisempi perforaation varalta ja toisaalta siemennys tehdään tammalla kädellä vaginan kautta ohjaten ja lehmällä taas peräsuolen kautta ohjaten.

Sikakin on ihan oma lukunsa, kuten Ollikkalassa saimme huomata. Sikojen rektalisoinnista on työergonomia kaukana, kun joutuu kumartumaan hyvin alas ja etsimään edes suhteellisen inhimillisen työskentelyasennon säkäkorkeudeltaan alle metrin korkuisen emakon kanssa. Mutta samalla ajatuksella sikalassakin toimittiin kuin muidenkin lajien kanssa eli ensin harjoiteltiin rektaalipalpaatiota ja sitten etsittiin samoja rakenteita rektaalisesti ultraäänellä. Siallahan on mahdollista tutkia kohtua myös transabdominaalisesti eli masmalon paikkeilta anturia sopivasti suuntaamalla pystyy näkemään esimerkiksi kohdun poikkileikkauksia. Jonkin verran sikaloissa harrastetaan erilaisia transabdominaalisia ultrauksia itsenäisesti tiineyksien tunnistamiseksi, mutta erilaisissa menetelmissä on omat rajoitteensa: jotkut saattavat kertoa vain nestesisällöstä, eikä sen perusteella voi varmasti sanoa, onko kyseessä tiineys, patologinen tila vaiko kenties virtsarakko. Sian anatomiassa haastetta tutkimuksissa lisää se, että kohtu on kovin sykkyrällä eikä koko kohtua ylety mitenkään palpoimaan läpi (toisin kuin lehmällä yleensä). Gynekologiaharjoitusten lisäksi Ollikkalassa pääsi mm. harjoittelemaan verinäytteenottoa sioilta eri suonista ja vähintäänkin seuraamaan siemennesteenottoa karjulta. Omasta sikalaharjoittelustani osa näistä toimenpiteistä olikin jo jossain määrin tuttuja, nyt niihin sai vähän uutta perspektiiviä.

Sikoja ei kovin paljon Saaren toiminta-alueella enää ole, mutta vihreään kirjaan on merkitty jokaiselle pakolliseksi vähintään pari sikalakäyntiä. Sikaloissa keskityttiin mm. terveydenhuollollisiin asioihin, kuten olosuhteisiin ja hoitoon, sikojen käsittelyyn, lääkityksiin ja harjoiteltiin Sikava-lomakkeen täyttöä. Viimeisten Saaren jaksojen lähestymisen myötä osa porukasta havahtui huomaamaan sikamatkojen puuttumisen ja osalle yritettiin erikseen järjestää sikalakäyntejä. Sikalakäynnille kannatti siis melkein aina lähteä, mikäli sellainen oli tiedossa. Osa ratkaisi ongelman korvaamalla yhden Saaren viikoista jo ykköselläkin meille mainostetulla Seinäjoen sikaviikolla, jossa pääsi tutustumaan mm. kuntapraktiikkaan, paikallisiin sikaloihin ja Seinäjoen Eviraan/Ruokavirastoon (nimenmuutos eri virastojen yhdistymisen myötä alkaen vuoden 2019 alusta).

Silmäkoukut ja pari muuta instrumenttiä pesun jälkeen kuivumassa

Tuotantoeläinten parissa toimiessa saa välillä ihan kunnon treeninkin aikaiseksi, siitä toimi muistutuksena obstetriikan eli synnytysopin harjoitukset. Yhtenä päivänä harjoiteltiin perinteistä synnytysapua käsiä, naruja, ketjuja ja muita erilaisia apuvälineitä käyttäen "kohtuun" eri virheasentoihin asetetun kuolleen vasikan "synnyttämiseksi" luonnollista tietä. Toisena päivänä harjoiteltiin fetotomiaa eli kuolleen vasikan paloittelua vaijerilla sahaamalla kohdussa varoen avustajakaverin sormia. Fetotomiaa oli jo hieman harjoiteltu Lisääntymistieteen harjoituksissa, mutta tässä harjoituksessa tilanne vastasi enemmän todellista tilannetta kohtua demonstroivien laatikko-säkki-viritelmien ja lantioluidenkin ollessa paikallaan. Niin näissä harjoituksissa kuin oikeassakin elämässä on tärkeää tehdä ensin huolellinen tutkimus, jotta tiedetään missä asennossa vasikka on, minkä kokoinen se on ja onko se edes elossa. Varsinkin isompien vasikoiden kohdalla asennolla on todella paljon merkitystä, sillä luiden rajaama lantio-ontelo ei oikein pysty laajenemaan ja vasikkaa oikeaan asentoon kääntämällä voidaan saada juuri riittävästi tilaa vasikan synnyttämiseksi luonnollista tietä. Ja toki liian kauan ei saa myöskään pitkittää päätöstä siitä, ryhdytäänkö sektioon vai ei.

Ensimmäisten Saaren jaksojen aikana kaikilla taisi olla myös pakollinen terveydenhuolto- eli th-harjoitus sekä laboratorioharjoitus. Tämän lisäksi vuoden aikana piti tehdä pari pakollista naudan th-käyntiä, joihin liittyen oli yleensä tarjolla etukäteen perehdyttäväksi jonkinlaisia papereita kunkin tilan eläinten terveyteen ja tuotokseen liittyen. Terveydenhuoltoharjoituksessa kertailtiin terveydenhuoltokäyntien kannalta oleellisia perusasioita nautojen tilavaatimuksiin, ruokintaan, vetimien kuntoon, vesikuppeihin ja vedenvirtauksiin, sorkkiin, kuntoluokkiin ja vasikoiden hoitoon liittyen. Käytännössä asiaa päästiin tutkailemaan ja havaintoja tekemään Keudan navetalla. Iltapäivällä oli vielä laboratorioharjoitus, jossa käytiin läpi Saarella olevan labran laitteita ja niiden käyttöä. Loppujenlopuksi kovin paljon labralaitteita ei klinikkavuoden aikana joutunut käyttämään, päivystyksissä jonkun verran ja maitonäytteiden viljelyä jonkun verran.

Andrologian harjoitukset taisivat olla kaikilla vasta viimeisten Saaren jaksojen aikana. Harjoituksessa käsiteltiin mm. siemenenkeruuta, sperman koostumusta eri eläinlajeilla, sperman tutkimista, koirien lisääntymissykliä ja sytologisia muutoksia eri vaiheissa. Siemenenkeruuta demonstroitiin koiran avulla ja mikroskooppia pääsi jokainen tuijottelemaan ja laskemaan erilaisten, myös epänormaalien siittiöiden määrää. Pakollinen eläinsuojelupäivä järjestettiin Viikissä muutaman opiskelijan ryhmänä kerrallaan vähän eri aikoihin klinikkavuoden loppupuoliskon aikana. Päivän aikana käytiin keskustellen läpi esimerkiksi itselle vastaan tulleita eläinsuojelullisia asioita ja pohdittiin eettisiltä kannoilta monenlaisia asioita. Mietimme omaa eetistä näkemystämme ja sen mahdollista muuttumista opiskeluvuosien aikana. Teimme jo ykkösellä omaan eläinetiikkaan liittyvän testin, johon on mielenkiintoista verrata omia nykyisiä ajatuksiaan. Helpompi toki olisi, jos olisi tallentanut tuon testin tuloksen silloin ykkösellä johonkin... Oli mukava jutella näistä asioista omien tulevien kollegojen kanssa ja huomata, että aika samoja ajatuksia on meillä kaikilla. Yritetään ymmärtää myös sitä omistajapuolta, mutta toisaalta eläinlääkärinä ollaan kuitenkin se taho, jonka pitää puolustaa eläimiä. Hyvin ajatuksia herättäviä keskusteluita kaikin puolin.


Huh, onneksi osan asioista olin kirjoittanut jo aiemmin, sillä pakko myöntää että moni asia on jo näistä demoista ja harjoituksista ehtinyt unohtuakin. Valitettava tosiasia lienee se, että ihmisen muisti on rajallinen ja jos jotakin asiaa ei jatkuvasti kohtaa esimerkiksi työssään, sitä ei vain pysty muistamaan. Tarvittaessa pitää sitten kertailla asioita kirjojen, tietokoneen tai muistiinpanojen syövereistä...

Klinikkavuosi: Pieneläinkirurgia, osa 2: Erikoisklinikat ja anestesiologia

Kirjoittelin aiemmin Pieneläinkirurgian ekassa osassa pehmytosakirurgiasta ja ortopediasta ja nyt on sitten erikoisklinikoiden eli neurologian, hampaiden ja oftalmologian sekä anestesiologian vuoro. Näistä siis yksi viikko vietetään anestesian parissa ja toinen erikoisklinikoilla. Luonnollisestikin aika pieni määrä potilaita ehtii esimerkiksi erikoisklinikoiden yksittäisten päivien aikana kuhunkin erikoisalueeseen liittyen tulla klinikkavuoden aikana vastaan, mutta onneksi näitä potilaita kuitenkin jokunen eksyy esimerkiksi päivystyksiin. Neurologiaa ja hampaita oli peräti kaksi päivää viikon aikana, silmille eli oftalmologialle riitti yksi päivä.

Neurologian päivinä paikalle piti ilmestyä 7.30. Aamulla tarkistettiin, oliko päivystykseen tai teho-osastolle ilmestynyt mahdollisia neurologisia potilaita. Päivän aikana otettiin anamneesia, tehtiin yleistutkimusta, seurattiin neurologisen tutkimuksen tekemistä yleensä eläinlääkärin toimesta, keskusteltiin vaurion lokalisaatiosta ja differentiaalidiagnooseista aiemmin opitun VITAMIN D:n mukaisesti, kertailtiin hiljaisempina aikoina luentomateriaaleja ja muisteltiin eri lääkityksiä. Välillä päästiin seuraamaan jatkotutkimuksia eli esimerkiksi magneettikuvausta ja keskustelemaan eläinlääkärin kanssa hoidosta ja ennusteesta. Ainakaan omat neuron päiväni eivät olleet kovin kiireisiä, joten kertaamiseen ja muisteluun oli hyvin aikaa. Aika paljon asioita oli jo ehtinyt unohtuakin, joten kertailu tuli tarpeeseen. Hyvää kertausta tuli myös neurologian ryhmätöissä, joissa kerrattiin esimerkiksi epilepsialääkityksen riittävyyden arviointia ja lääkityksen muuttamista. Kyllä näistä jotain hyötyä jo kesälläkin kieltämättä oli!

Hammasklinikalla kandin rooli oli pääasiassa eläinlääkärin toimien seuraamisessa ja keskusteluissa. Aamulla paikalle tultiin 7.30 ja otettiin potilas sisään, kyseltiin anamneesi huolellisesti erityisesti hammaspuolen asioita painottaen ja tehtiin potilaalle yleistutkimus. Hammaspotilaat olivat yleensä sairaalassa sisällä koko päivän mm. siksi, että hyvin usein vastaan tuli jonkinlaisia yllätyksiä ja potilaille pyrittiin tekemään mahdollisuuksien mukaan koko suun hoito samalla kertaa. Anestesian suunnitteli aina hammaspotilaillekin anestesiologiaan perehtynyt eläinlääkäri huomioiden kunkin potilaan terveydellisen tilanteen. Kandina pääsi osallistumaan monesti potilaan valmisteluun ennen hampaiden ja suun tutkimusta. Hammaskivien puhdistamista ultraääneen perustuvalla hammaskiven poistolaitteella pääsi harjoittelemaan eläinlääkärin valvovan silmän alla ennen muita toimenpiteitä, eli esimerkiksi suun tutkimusta, röntgenkuvausta, tai hampaiden poistoja.

Kumman suun lemmikillesi haluaisit?

Hammasasioista meille luennoitiin jo nelosella hyvin perusteellisesti, mutta valitettavasti eläinten hampaista huolehtiminen on edelleen hyvin olematonta eläinten omistajien keskuudessa. Ihan samalla lailla eläintenkin hampaat vaativat mekaanista puhdistusta eli sitä hampaiden harjausta, mitä ihmistenkin hampaat. Jo kesän aikana töissä ollessani oli enemmänkin sääntö kuin poikkeus joutua sanomaan vastaanotolle tulevien eläinten omistajille, että lemmikinkin suu vaatii hoitoa. Ja aika paljon pahempia suita ja hampaita tuli kyllä kandikesän aikana vastaan kuin mitä yliopistolla klinikkavuoden aikana ehti nähdä. Kun eläin pienestä pitäen opetetaan hampaiden harjaamiseen, ei asiassa pitäisi olla ongelmaa. Hampaiden hoitaminen, kuten toinen suosikkipaasauskohteeni eli eläinten ylipaino kun on hyvin pitkälti omistajasta kiinni.

Ennen oftalmologian päivää piti tehdä sisääntulotentti, jonka kysymyksissä kertailtiin monia silmätutkimukseen ja yleisimpiin silmäsairauksiin liittyviä asioita. Näitä asioita kertailtiin eläinlääkärin kanssa hiljaisempina aikoina ennen potilaita ja potilaiden välissä. Päivä alkoi tuttuun tapaan kello 7.30 ja aika samaa kaavaa noudatettiin kuin muillakin osastoilla, eli anamneeseja ja yleistutkimuksia ja sen sellaista. Yhden päivän aikainen potilasmäärä tosiaan oli hyvin suppea, mutta päivystykset osaltaan pelastivat tätäkin tilannetta. Näitä tyypillisiä päivystyksissäkin monesti nähtyjä silmäpotilaita tuli kyllä ihan kiitettävästi kesälläkin hoidettua ja käsittääkseni ihan hyvällä menestyksellä. Harmillisesti oftalmologiassa ei kovinkaan paljon päässyt itse tekemään, vaan päivä perustui pääasiassa eläinlääkärin toimien seurailuun. Onneksi oftalmologiassa oli jo silloin nelosen aikana erinomaiset harjoitukset, joiden avulla silmien tutkiminen ei tuottanut kesälläkään vaikeuksia (paitsi ehkä yhteistyöhaluttomien potilaiden kanssa).

Anestesiologian viikon aikana opettelimme mm. käyttämään Yliopistollisen eläinsairaalan hienoja, ihmisilläkin käytettäviä anestesialaitteita ja teimme anestesiasuunnitelmia eläinlääkärin valvovan silmän alla perusleikkauksiin eli esimerkiksi sterkkaan tai kastraatioon meneville potilaille. Tehtiin yleistutkimusta, arvioitiin potilaan riskiluokkaa, kanyloitiin, tehtiin induktioita, annettiin lääkkeitä, harjoiteltiin intubointia, seurattiin anestesialaitteiden lukuja ja käppyröitä, arvioitiin leikkauksenaikaisen kivunhallinnan riittävyyttä, valvottiin heräämistä, ekstuboitiin, arvioitiin leikkauksenjälkeisen kivunhallinnan riittävyyttä, tarvittaessa käytettiin koiria tarpeillaan ja valmisteltiin potilaita kotiinlähtöä varten. Myös elvyttämistä harjoiteltiin tätä tarkoitusta varta vasten suunnitellulla Jerry-koiralla, jonka kylkiluut olivat ilmeisesti saaneet jo aikamoista käsittelyä jonkun innokkaan elvyttäjän seurauksena. Anestesiakertomuksia pieneläimille piti tehdä viikon aikana yhteensä neljä ja hyväksytystä suorituksesta sai eläinlääkärin kuittauksen vihreään kirjaan.

Postoperatiivisen lääkitystarpeen arviointi. © Pertti Jarla

Aika moni nelosen anestesiologian luennoilta tuttu asia konkretisoitui huomattavasti selkeämmin, kun asioita pääsi kunnolla käytännössä tekemään. Anestesiologian parasta antia olivat varmaankin omien anestesiasuunnitelmien tekemisen lisäksi iltapäivisin järjestetyn diskussiot, joissa keskusteltiin esimerkiksi anestesian riskitekijöistä ja komplikaatioista, nesteytyksestä, eri lääkeaineista ja niiden vaikutuksista elimistössä anestesian aikana ja infuusionopeuksista eri lääkeaineille.

Niinkuin jo aiemmassa pieneläinkirurgian postauksessa sanoinkin, anestesia Pieneläinsairaalan kaltaisessa paikassa on aika eri tasoa kuin esimerkiksi Saarella tai monissa kuntaolosuhteissa. Monien omistajien voi olla hyvin hankala tätä käsittää ja anestesian turvallisuudesta ja riskeistä joutui kesälläkin töissä keskustelemaan omistajien kanssa. Aina ei ole mahdollisuutta valita sitä parasta mahdollista hoitoa eläimelle syystä tai toisesta, mutta sitten pitää hyväksyä se mahdollisuus, ettei myöskään lopputulos ole aina kaikista parhain eläimen kannalta. Tämä on välillä aloittelevana eläinlääkärinä haastava asia, sillä kukapa haluaisi olla se, joka joutuu kertomaan omistajalle että se tämänkertainen, näissä olosuhteissa ja näillä välineillä suoritettu paras ei riittänytkään eläimen pelastamiseksi. Se on aika raskasta ja oma riittämättömyys onkin yksi yleisimpiä eläinlääkäreitä piinaavista ajatuksista. Eläinlääkärikin on vain ihminen, vaikka moni aikamoisiin "ihmeisiin" välillä pystyykin.


Niin erikoisklinikoita kuin anestesiologiaakin oli suhteellisen vähän klinikkavuoden aikana, vaikka näitä asioita jatkuvasti eläinlääkärille praktiikassa tuleekin vastaan. Mieluustihan näitä osa-alueita hallitsisi paremminkin (ja mieluiten tietysti täydellisesti), mutta onneksi voi jatkokouluttautua ja opiskella asioita lisää ja tarvittaessa lähetää potilaita eteenpäin erikoisosaajille oman osaamisen loppuessa kesken. Ihan kaikkea ei kuitenkaan jokainen eläinlääkärikään voi osata.

Klinikkavuosi: Diagnostinen kuvantaminen

Hämärin jakso klinikkavuoden aikana ei välttämättä ole päivän lyhenemisestä johtuva pimeä ajanjakso talven lähestyessä, vaan se saattaa hyvinkin olla diagnostisen kuvantamisen parissa vietetty pariviikkoinen. Diagnostisella kun tuijotellaan erilaisia, pääasiassa mustavalkoisia kuvaruutuja, joissa kuvat ovat selkeämpiä pimeässä eli valojen ollessa pois päältä tai ainakin hämäräksi säädettyjä. Pimeissä kopeissa elely päivästä toiseen saattaa altistaa kandiparat myös väsymykselle, mutta onneksi diagnostisen kuvantamisen jakso on muuten kuitenkin suhteellisen rento pätkä.

Käytännössä diagnostinen kuvantaminen tarkoittaa nimensä mukaisesti kaikkia mahdollisia diagnostisen kuvantamisen keinoja, mutta klinikkavuoden ja ehkä loppuelämänkin aikana pääpaino oli näistä röntgenkuvauksessa ja ultraäänitutkimuksessa. Aina välillä eri osastoilta ja joskus diagnostiseltakin pääsi silti seuraamaan ja/tai avustamaan magneetti- ja CT-kuvauksissakin (ja se on kyllä siistiä, vaikka enimmäkseen sitä tunsikin  lähinnä olevansa vain asiansa osaavien hoitajien ja eläinlääkäreiden tiellä). "Pelkkien" röntgen- ja ultraäänikuvienkin tulkitseminen on ajoittain jokseenkin haastavaa, joten magneetti- ja CT-kuvat voi jättää kyllä ihan suosiolla asiantuntijoiden huoleksi. Toisaalta kyllä ne röntgenkuvatkin olisi järkevämpää jättää säännöllisesti näitä kuvia tuijottelevien asiantuntijoiden lausuttavaksi kuin kysellä maallikoiden mielipiteitä nettiin laitetuista huonolaatuisista kuvista... Kuvien tulkinnassa kun oikeasti hyvälaatuinen kuva ja riittävän tarkka näyttö ovat todella tärkeässä roolissa ammattitaidon lisäksi, muuten jotain oleellista voi jäädä huomaamatta tai jostain oikeasti merkityksettömästä asiasta voidaan tehdä virhediagnoosia. No, ei siitä sen enempää.

Diagnostisen kuvantamisen jaksolla vietettiin yhden viikon aamupäivät ultraäänitutkimusten parissa ja toiset röntgenkuvauksen maailmassa. Pienryhmä jaettiin suunnilleen puoliksi ja viikot vaihtuivat puolivälissä päittäin. Lisäksi viikkojen ohjelmaan kuului monesti iltapäivisin pakollisia, mutta erittäin hyödyllisiä harjoituksia. Maanantaisin ja keskiviikkoisin aikatauluun oli varattu virallisia kuvauksia eli tällöin otettiin erillisten ohjeiden mukaan röntgenkuvia lonkista, kyynäristä ja selästä ja ne lähetettiin Kennelliittoon eläinlääkärin lausuttaviksi. Virallisten kuvien ottaminen oli yksi pakollinen kohta vihreässä kirjassa ja se suoritettiin röntgenhoitajan opastuksella. Osa iltapäivistä oli varattu ultraäänitutkimuksen harjoitteluun, omatoimiseen opiskeluun joko tiettyjä aiheita kerraten tai case-röntgenkuvia tulkiten sekä näiden tapausten läpikäyntiin. Syömässä käytiin sopivissa väleissä, kun potilaita ei ollut tulossa tutkittavaksi.

Videolla Hevossairaalan magneetti, joka klinikkavuotemme aikana remontoitiin käyttöön.

Kolmosen diagnostisen kuvantamisen luennoilla käytiin niin röntgen- kuin ultraäänitutkimuksenkin perusteita läpi ja näitä asioita piti vähän kertailla ennen diagnostisen jaksoa, jotta mieleen palautui mitä esimerkiksi reverberaatio ja kaikuvoimistuminen tarkoittivatkaan. Jonkin verran röntgen- ja ultraäänitutkimuksia oli jo ehtinyt tulla niin nelosen kuin vitosenkin päivystyksissä vastaan, mutta toki vain "päivystyslaatuisina", kuten monesti omistajille kerrottiin. Diagnostisessa kuvantamisessa kun tosiaan on omat kiemuransa ja ihan jokainen eläinlääkäri ei ultralla koiran lisämunuaista välttämättä heti onnistu löytämään. Mutta näissä, kuten monissa muissakin asioissa kehittyy ja oppii tekemällä, se tuli kandikesänäkin onneksi huomattua.

Röntgenin puolella pääsimme röntgenhoitajan opastuksella harjoittelemaan oikeiden arvojen ja säätöjen valitsemista kuvauslaitteisiin, säteilyturvallisuuden huomiointia, kasettien ja potilaiden asettelua oikeisiin paikkoihin ja asentoihin, pöydän ja kuvausputken säätämistä, sopivan rajauksen hakemista sekä kuvien jälkimuokkausta esimerkiksi turhien osien poistamiseksi ja unohtuneiden puolimerkkien lisäämiseksi. Eläinlääkäreiden kanssa sitten saatettiin käydä otettuja kuvia ja diagnostiikkaa läpi tai ainakin jälkikäteen pystyi tarkistamaan eläinlääkärin antaman lausunnon potilasohjelmasta. Röntgenkuvauksessa pääsi tekemään paljon asioita itse ja hyvin nopeasti tulikin sellainen olo, että osaisi ihan itsenäisesti ottamaan suhteellisen hyvälaatuisiakin ja diagnostisia röntgenkuvia.

Röntgentutkimuksen osalta tuli hyvin nopeasti huomattua se, että eläimen rauhoittaminen on oikeasti monissa tapauksissa välttämätöntä, sillä harva eläimistä malttoi omistajankaan seurassa pysyä täysin paikallaan. Pienikin liikahdus aiheutti helposti sen, että säätöjä ja asetteluja joutui tekemään uudestaan. Mahdollisimman vähäinen altistuminen säteilylle on ihan työturvallisuusasia, mitä monikaan omistaja ei valitettavasti tule ajatelleeksi. Hoitajat, eläinlääkärit ja kandit joutuvat helposti päivittäisessä työssä kiinnipitäjiksi ja altistuvat samalla säteilylle useammin kuin keskimääräinen ihminen, joten ensisijainen valinta kiinnipitäjäksi on aina omistaja. Parasta olisi tehdä kuvaukset hyvässä rauhoituksessa niin, että eläimen voi rauhassa asetella oikeaan asentoon ilman kiinnipitäjää erilaisia painoja ja naruja käyttäen. Aina se ei kuitenkaan ole esimerkiksi eläimen terveydentilan takia mahdollista.

Rauhoitus on monesti oleellinen osa röntgenkuvauksen onnistumisen kannalta.

Ultraäänitutkimuksessa kandit olivat lähinnä seuraajan roolissa. Pääasiassa potilaiden tutkimus keskittyi vatsaontelon laajaan ultraäänitutkimukseen, joten vatsaontelon elinten "fifty shades of grey" tulivat hyvin tutuiksi. Eläinlääkärit kyselivät kandeilta paljon ja meille kerrottiin paljon, mutta omaan käteensä ultraäänianturin sai lähinnä harjoituksissa ja kaikille pakollisessa kystosenteesinäytteen ottamisessa. Siksi esimerkiksi päivystystilanteiden ultraukset kannatti yrittää käyttää tehokkaasti hyödyksi ja pyytää päästä itse ultraamaan. Tätä taitoa ei nimittäin vain opi millään muulla kuin tekemällä. Aivojen ja käden välinen yhteistyö alkaa sujua vasta vähitellen ja motoriikka alkaa pikkuhiljaa toistojen myötä muotoutua etäisesti rutiinia muistuttavaksi. Ja kesällä olisi kyllä ollut hyödyksi, kun olisi ollut luontevampaa käyttää ultraa... Mutta kyllä tästäkin hyötyä oli, sillä aika nopeasti oppi mikä on normaalia ja mikä ei, vaikkakaan monien ultraäänilaitteiden kuvanlaatu esimerkiksi kunnassa ei oikein vastaa Yliopistollisen eläinsairaalan ultraäänilaitteiden tasoa. Laitteiden hinnatkin ovat toki sen mukaisia, muutama hassu tuhat euroa ei todellakaan riitä mihinkään, jos vastaavan laitteen haluaisi itselleen. Sitten voidaankin taas miettiä mistä se "järkyttävän iso lasku pelkästä ultraamisesta" omistajalle muka tulee.

Kaikkiaan diagnostisen kuvantamisen jakso oli hyvin opettavainen kokonaisuus ja ilman sitä olisi ollut kesällä varmaan aika pulassa. Monet opit tulivat hyötykäyttöön, vaikka edelleenkin oman osaamisen suhteen on aika suuri epävarmuus. Ihan kaikissa kunnissa ei ole välttämättä röntgenlaitteita tai ultraääntä käytettävissä, joten aika iso osa diagnostiikan apuvälineistä jää puuttumaan. Ihan kaikkea ei pelkillä käsilläkään saa tutkittua, joten on ihan kiva, jos omistajat ymmärtävät itsekin diagnostisen kuvantamisen tärkeyden lemmikkinsä hoidossa. Aina näin ei valitettavasti kuitenkaan ole ja eläinlääkärin suosituksista huolimatta jatkotutkimuksiin ei hakeuduta. Monesti näissä tilanteissa toivoisi, että olisi se röntgenkatse ja pystyisi antamaan varman diagnoosin, jota omistaja yleensä tulee vastaanotolta hakemaan. Ihan kaikkeen ei vain eläinlääkärikään pysty.

Klinikkavuosi: Pieneläinpäivystys

Pieneläinpäivystysviikoilta voi saada hyvää harjoitusta tulevaa kandikesää ajatellen, mutta näin jälkiviisaana voin todeta, että kyllähän siihen itsekseen eläinlääkärinä päivystämiseen liittyy vähän muutakin. Kun klinikkavuonna päivystysvelvollisuus on pisimmillään 16 tuntia putkeen, saattaa se kesällä olla monesti 80 tuntia eli perjantaiaamusta maanantai-iltapäivään. Lyhinkin vuoro eli arkipäivystysvuoro kunnassa käsittää päivystysyön lisäksi sitä edeltävän ja seuraavan normaalin työpäivän ollen pituudeltaan siis 32 tuntia. Pahimmassa tapauksessa unesta saa päivystysvuoronsa aikana vain haaveilla ja tähän väsymykseen saattaa saada jonkinlaisen ensikosketuksen klinikkavuoden päivytystysviikkojen aikana. Mutta palataanhan nyt vielä kuitenkin näihin klinikkavuoden muistoihin!

Toisin kuin nelosella hujan hajan sinne tänne opintojen ohelle osuneet päivystysvuorot, klinikkavuonna päivytykset olivat järkevästi aina viikon jaksoissa kerrallaan. Kuhunkin päivystysviikkoon sisältyi useimmiten 3 päivystysvuoroa ja jokaisen päivystysvuoron välissä oli yleensä vuorokauden vapaa. Päivystysviikko on merkitty klinikkavuoden lakanaan eikä päivystysviikon aikana ole muuta opetukseen liittyvää ohjelmaa kuin päivystäminen. Oikea-aikaiseen syömiseen, nukkumiseen ja päivystysvuorosta palautumiseen voi siis keskittyä ainakin teoriassa ihan rauhassa. Ihan hirveän paljon muuta ei oikeasti päivystysviikoilla kyllä jaksanutkaan. Pelkkä vuorokausirytmin kääntäminen aina viikoksi kerrallaan on oikeasti yllättävän kuormittavaa. Kuten nelosenkin päivystyksissä, myös klinikkavuonna päivystyksissä oli myös varallaolovelvollisuus muutamien päivystysvuorojen ajan. Aika harvoin näitä varapäivystäjiä silti joudutaan ilmeisesti paikalle hätyyttämään.

Päivystysvuoroja oli arkisin kello 16-08 ja viikonloppuisin kello 8-20 ja 20-08. Virka-aikoina päivystys kuuluu pieneläinpolin tehtäviin, kuten aiemmin mainitsinkin. Päivystysvuorossa oli aina 2-3 vitosen kandia ja vaihteleva määrä muita pikkukandeja. Varsinkin kevään päivystysvuoroilla pikkukandeja tuntui olevan aika paljon enemmän ja joskus siellä joku kutonenkin oli suorittamassa valinnaista päivystysjaksoa. Täytyy kyllä sanoa, että meillä on aivan huikeita tulevia eläinlääkäreitä kehittymässä, sillä ainakin omiin päivystyksiini samaan aikaan osuneet neloset olivat jo todella osaavia ja reippaita! En usko että itse olin läheskään niin pätevä siinä vaiheessa opintoja... Muistan lähinnä, että olo oli todella typerä ja tuntui etten osannut mitään. Pikkukandien kanssa pyöriessä ja heitä opastaessa huomasi väkisinkin kehittyneensä aika monissakin asioissa, mikä toi sellaista sopivan luottavaista fiilistä kandikesää ajatellen.

Auringonnousu kaltereiden takaa päivystyksessä.

Potilastyö päivystyksissä oli sitä samaa tuttua, mitä jo nelosen päivystyksissä harjoiteltiin. Ainoa ero oli oikeastaan se, että kun kello löi iltaisin 22, pikkukandit haihtuivat paikalta ja me vitoset jäimme keskenämme eläinlääkärin ja hoitajien armoille. Samat hommat jatkuivat aina aamuun saakka, mutta monesti potilasvirta väheni ja puhelin hiljeni ainakin hetkeksi aamuyön tunteina. Päivystyspuhelimeen vastaaminen oli kandien vastuulla. Välillä sitä saattoi päästä ihan nukkumaankin pieneksi hetkeksi, mutta läheskään joka yö tämä ei ollut mahdollista. Joskus vähintään toisen kandin piti jäädä vahtimaan sisään jääneitä potilaita ja nukkumista vuoroteltiin. Joskus autettiin teho-osaston puolella, jos muuten oli hiljaisempaa. Joskus pääsi mukaan öisiin hätäleikkauksiin avustajaksi. Joskus joutui herättämään hiljaisena hetkenä nukkumaan menneen eläinlääkärin potilastulvan jälleen alkaessa. Jos sattui tosi hiljainen päivystys ja tosi mukava ja innostunut eläinlääkäri, saattoi eläinlääkäri opettaakin jotain oleellista vuoron aikana. Yleensä tämä oli kuitenkin tuhoon tuomittua, sillä aina kun joku alkoi opettaa jotain, potilaita alkoi taas virrata.

Työn ohella päivystysten parasta antia olivat erilaiset keskustelut kandien, eläinlääkärien ja hoitajien kanssa, joko ihan asiasta tai sitten aivan jostain muusta. Aamuyön hiljaisina tunteina monesti huomasi nälän iskevän, joten syöminen nousi myös tärkeään rooliin. Omista syömisistään piti ehdottomasti huolehtia ja pitää niistä kiinni, muuten väsymys nousi vähintään potenssiin 4. Paras osuus päivystyksessä oli nähdä seuraavien päivystäjien tai polilaisten pirteät kasvot vuoron päättyessä, kun itse järkyttävillä silmäpusseilla varustettuna ja lähes poikkeuksetta kuolemanväsyneenä tiesi pääsevänsä vihdoin nukkumaan. Vaan vähänpä tiesi kandi tuolloin väsymyksestä...

Kandikesän plussia ja miinuksia

Ensimmäinen kesä eläinlääkärinä (sijaisena) takana

ja viimeinen opiskeluvuosi eläinlääkiksessä on alkanut!

Ensimmäisen viikon aikana lähes jokaisessa keskustelussa kavereiden kanssa on luonnollisesti käyty läpi kandikesän tapahtumia, vaikka näitä on toki tullut purettua jo kesänkin aikana. Kandikesästä voisi kertoa tuhat ja yksi tarinaa. Jokaisella meistä on varmasti vähän erilaiset kokemukset kesästä, mutta keskustelujen perusteella monet asiat ja ajatukset vaikuttavat olevan useimmilla hyvinkin samanlaisia. On hienoa kuulla muiden kokemuksia ja tapauksia, jakaa tietoa, nauraa, itkeä ja tuskastella yhdessä. Tässä "välikevennyksenä" pieni postaus kandikesästä ennen kuin taas jatkan klinikkavuoden postausten viimeistelyä - niitä on jo vino pino lähes valmiina odottamassa julkaisua.

Parhaimpina kandikesän hetkinä työnteko ei edes tuntunut työnteolta. Huonoimpina hetkinä olisi mieluummin ollut missä tahansa muualla. Ja sitten oli ne sadat tunnit jossain näiden kahden ääripään välillä. Tuskin kellään meistä ensimmäinen kesä oli pelkkää ruusuilla tanssimista, vaikka moni työstä varmasti nauttikin. Välillä päivät olivat kirjaimellisestikin täyttä paskaa, mutta onneksi näitä oli selvästi vähemmän kuin niitä mukavia päiviä. Vertaistukea oli nopeasti saatavilla omaa kandikesäänsä viettäviltä kollegoilta whatsapin ja puheluiden välityksellä, nämä olivat korvaamaton apu paniikin ja ahdistuksen iskiessä.

Kandikesän hyppy tuntemattomaan. Kuva: Kamala luonto Instagram

Parasta kandikesässä:
+ Kanyloinnin onnistuminen kriittisellä potilaalla
+ Oma praktiikkalaukku omilla lääkkeillä omassa järjestyksessä
+ Omat praktiikkavälineet omassa autossa omassa järjestyksessä 
+ Kandien oma paniikkilinja ja muu vertaistuki
+ Korvaamattomat vakkarieläinlääkärit ja keskustelut heidän kanssaan
+ Potilaiden hengen pelastaminen
+ Onnistuneet leikkaukset ja muut toimenpiteet
+ Hoidon jälkeen jaloilleen nousevat poikimahalvauslehmät
+ Potilaan tilan parantuminen kontrollikäyntiin mennessä
+ Asioiden oppiminen ja rutiinien muodostuminen toistojen myötä
+ Penturokotukset ja ihanat pennut
+ Hyvä ruoka lounastauolla
+ Kehut, kiitokset ja halaukset asiakkailta
+ Paisepotilaiden nopea paraneminen
+ Kunnon yöunet
+ Kauniit maisemat autolla ajellessa
+ Autosta yllättäen löytyvä suklaa- tai välipalapatukka
+ Asiakkaiden ymmärtäväisyys
+ Rahan ilmestyminen tilille
+ Se että se loppui 

Kandikesä kasvattaa. Kuva: Kamala luonto Instagram

Ikävintä kandikesässä:
- Käsiin kuolevat potilaat, joita ei voi enää auttaa
- Kärsivät potilaat, jotka olisi pitänyt lopettaa jo aikoja sitten
- Omistajat, jotka eivät ymmärrä/halua ymmärtää
- Omistajat, jotka luulevat tietävänsä valmiin diagnoosin tai hoidon
- Omistajat, joista ei saa mitään selvää
- Kolmen tunnin synnytysavun jälkeen kaiken mahdollisen (tarvikkeiden ja oman lärvin) peseminen yömyöhään seuraavan päivystyspotilaan varalta
- Desinfektioaineiden hengittäminen ilmasta
- Asiattomat kommentit asiakkailta
- Tavaroiden purkaminen ja pakkaaminen laatikoihin, hyllyihin, kaappeihin, autoon...
- Väsymys
- Rajalliset resurssit kunnassa
- Kiire
- Osaamattomuus ja oma turhautuminen
- Nälkä
- Yöherätykset päivystyksessä ja vajaat yöunet
- Alvien laskeminen alv-ilmoituksiin
- Maksamattomien laskujen pelkääminen
- Maksamattomat ja perintään menneet laskut


Näitä ja monia muita asioita innokkaimmat voivatkin bongailla ensi kevään Kandeissa, kun kolme rohkeaa eläinlääkärinalkua omalta vuosikurssiltani vietti tämän kesän kameran edessä. Kyseiseltä sivulta löytyy myös hauska pätkä Sohvaperunoiden viime kevään jaksosta, jossa katsottiin Kandeja. Sohvaperunoiden reaktiot olivat aika hauskoja, itselle kun tässä eläinlääkärikuplassa elellessä ei oikein mikään enää aiheuta vastaavanlaista reaktiota. :D

Olen myös ajatellut palailla lisää kandikesään myöhemmissäkin postauksissa, jos vain kutosen aikataulu ja oma jaksamiseni sen sallii. Nähtäväksi jää...

Klinikkavuosi: Teurastamo- /AVI-harjoittelu

Klinikkavuonnakin eläinlääkiksessä vietetään viikko teurastamossa tai aluehallintovirastossa eli AVI:ssa liittyen nelosvuoden viimeistelleeseen Teurastamohygieniaan. Harjoitteluun on varattu oma viikkonsa klinikkavuoden lakanassa, mutta harjoittelun voi suorittaa myös esimerkiksi loma-aikana (lomia ei ihan hirveästi tosin klinikkavuoden aikana ole tarjolla). Harjoittelupaikkaa kysellään itse ja aika moni meidänkin vuosikurssilta taisi tehdä harjoittelunsa AVI:ssa, vaikka kaikki AVI:t eivät kovin innostuneesti aina suhtaudu harjoitteluihin (ja harjoittelijoihin). Harjoittelun sisältö toki hieman vaihteli sen mukaan, missä, milloin ja kenen ohjauksessa harjoittelunsa suoritti. Teurastamolla harjoitelleet palauttivat lihantarkastusharjoittelusta tuttuun tapaan raportin e-lomakkeella ja AVI:ssa harjoitelleet kirjoittivat oppimispäiväkirjaa. Molemmista oli omat yksityiskohtaiset ohjeensa ja erillisiä kysymyksiä tai harjoittelun aikana selvitettäviä asioita.

Teurastamovalvontaan painottuvan tarkastuseläinlääkäriharjoittelun tavoitteista kerrotaan näin:

Harjoittelun jälkeen opiskelija osaa 

• valvoa eläinsuojelua teurastamolla (eläinkuljetukset, eläinten käsittely, tainnutus)

• valvoa teurastus- ja teurastamohygieniaa 

• valvoa omavalvonnan ja HACCP:n toteutumista 

• valvoa teurastamoa valvontasuunnitelman mukaisesti

• valvoa sivutuotteita

• pitää valvontakirjanpitoa

Teurastamossa tehtävässä harjoittelussa opiskelija 

• perehtyy erityisesti teurastamon ja sen yhteydessä olevien laitosten ja toimintojen valvontaan sekä niihin valvonnan osa-alueisiin, joihin hän ei lihantarkastukseen painottuvan harjoittelun aikana ehtinyt paneutua. 

• tutustuu niiden eläinlajien lihantarkastuksen erityispiirteisiin, joihin opiskelija ei lihantarkastukseen painottuvan harjoittelun aikana tutustunut.

 Kuva: Suomen Eläinlääkäriliiton FB-sivut, kevään kampanjasta "Elävän lääkärit"

Näistä tavoitteista aika moni oli samoja kuin lihantarkastuksen teurastamoharjoittelussa ja ainakin tuolloin omassa harjoittelussani näitä asioita käytiin jo aika paljon läpi. Se oli yksi syy siihen, että halusin oman harjoitteluni suorittaa aluehallintovirastossa. Teurastamossa oli toisaalta ihan hauskaa, mutta halusin päästä myös tutustumaan paremmin läänineläinlääkäreiden työhön ja itse läänineläinlääkäreihinkin käytännössä. Harjoittelupaikan saaminen ei ollut tosiaan ihan itsestäänselvää, mutta pienellä vaivannäöllä paikka ainakin itselleni irtosi. Lisäksi, kuten lähes kaikissa harjoitteluissamme, harjoitteluviikon aikaisen majoituksen järjestäminen oli jokaisen omalla vastuulla eli jälleen saatettiin hyödyntää kavereita, sukulaisia, puolituttuja ja joskus jopa tuntemattomattomiakin apuna.

Aluehallintovirastossa tehtävässä harjoittelussa opiskelija 

• osallistuu aluehallintoviraston tekemiin ohjauskäynteihin sekä raportointiin.

• tekee eläintenpidon valvonnan tehtävän, jos aikaa on ja ohjaavan läänineläinlääkärin tehtäviin kuuluu ilmoituksenvaraisen eläintenpidon valvonta.

Aluehallintovirastossa harjoittelun aihe-alueina on elintarvikevalvonta, tuotantoeläinten eläinsuojelu- ja eläintautivalvonta, eläinten merkitseminen ja rekisteröinti sekä sivutuotevalvonta.

AVI-harjoittelusta kirjoitettiin päivittäin oppimispäiväkirjaa ja sen lisäksi piti pohtia oppimistavoitteitaan harjoitteluviikolle, selvittää kyseisen alueen ilmoituksenvaraisen eläintenpidon riskiperusteista valvontaa, pohtia läänineläinlääkäreiden toimenkuvaa eri osa-alueilla ja lopuksi vielä analysoida omaa harjoitteluaan. Mikään mahdoton tehtävä tämän kirjallisen tuotoksen rustailu ei ollut, mutta kyllä sitä kannatti tehdä käytännössä jatkuvasti harjoitteluviikon aikana, kun asiat vielä olivat tuoreessa muistissa.

Erityisenä mielenkiintoni kohteena olivat varmaankin monen muun tapaan eläinsuojeluun ja eläintenpitoon liittyvät asiat, mutta harjoittelussani käytiin kyllä aika monipuolisesti muitakin harjoitteluun kuuluvia tehtäviä läpi. Niinkuin monessa muussakin asiassa opinnoissamme, myös tämän harjoittelun osalta meitä sitoo vaitiolovelvollisuus, joten kovin paljon ei jää ulkopuolisille kerrottavaa. Paljon mielenkiintoisia ja opettavaisia asioita tuli nähtyä, niistä on varmasti hyötyä tulevissa työtehtävissä. Ainakin erilaisten tietojärjestelmien läpikäynnistä saattoi olla jotain hyötyä joillekin kandikesän aikana. Kuuntelemalla ja keskustelemalla sai myös paljon uusia näkökulmia ja ajatuksia. Päivien pituus ja rakenne vaihteli omankin harjoitteluviikkoni aikana paljon eli kahta samanlaista päivää ei ollut. Välillä asiat olivat tosi mielenkiintoisia, välillä taas aika uuvuttavia, niinkuin taitaa melkein missä tahansa työtehtävässä olla.

Klinikkavuosi: Patologia

Muistan vielä parisen vuotta sitte kolmosen Obduktiokurssilla ihmetelleeni salilla samaan aikaan meidän kanssamme ruumiinavauksia tehneitä pelottavan pitkälle opinnoissaan edenneitä vitosia. Yllätyin tuolloin kuullessani, että klinikkavuoteenkin kuuluu yksi viikko patologiaa. Nyt itse kyseisellä paton viikolla sitä mietti, miten pitkä aika kolmosvuodesta olikaan jo ehtinyt kulua. Lähinnä se tuli esiin siksi, että olin ehtinyt jo unohtaa aika monet pienet ruumiinavaustekniikkaan liittyvät yksityiskohdat ja ohjemonisteita piti kertailla huolellisesti uudestaan. Toiminta oli tietyllä tapaa hyvin samanlaista kuin kolmosellakin, mutta jotenkin tuntui, että meidän taitoihimme ja osaamiseemme luotettiin hyvin paljon enemmän kuin kolmosella, ehkä välillä vähän liikaakin.

Patologian viikko oli aika rento. Ensimmäisenä päivänä paikalla piti olla klo 9.00, muina aamuina klo 8.15. Päivän aikataulu riippui monesti siitä, miten paljon avattavia eläimiä oli salille tullut. Välillä patolta pääsi lähtemään aika aikaisinkin, mutta jos avattavia oli enemmän, yleensä päiväkin venyi pidemmälle iltapäivään. Obduktiokurssin tapaan avatuista eläimistä tehtiin avauspöytäkirjat, joita vastuueläinlääkäri hyödynsi lopullisen lausuntonsa tekemiseen. Paton viikko vietettiin pääsääntöisesti omassa klinikkavuoden pienryhmässä eli noin 4-5 kandin porukassa. Hiljaisempina päivinä kaikille ei aina riittänyt omaa avattavaa, mutta tällöin sitten esimerkiksi tuijoteltiin mikroskoopista sytologisia näytteitä tai tehtiin omaa "henkilökohtaista tehtävää".

"Henkilökohtainen tehtävä" on kuulemani mukaan saanut olla melkein mitä tahansa maan ja taivaan väliltä, kunhan se on liittynyt patologiaan. Osa on tehnyt obduktiopöytäkirjan jostakin avaamastaan eläimestä, osa jonkun kirjallisen selostuksen itseään kiinnostavasta patologisesta asiasta, joku suorittanut tehtävän visailutyyppisestikin. Vaikka suoritustapa on saanutkin olla aika vapaa, itse tehtävä on ollut kaikille pakollinen. Myös sytologisiin näytteisiin tutustuminen (ns. sytoboksi) oli pakollista. Sytologisia näytteitä sai käydä yhdessä läpi ja tutkailla ja tulkita objektilasilla näkyviä soluja. Jossain vaiheessa viikkoa näitä näytteitä käytiin sitten yhdessä läpi vastuueläinlääkärin kanssa. Sytologisten näytteiden tuijottelusta ykkösellä ja kolmosella patossa on jo tovi aikaa, joten aika paljon asioita oli ehtinyt unohtua. Tietyt solut tunnisti jo hyvin, toisista ei ollut hajuakaan. Näin jälkikäteen voi todeta, että klinikkavuoden aikana katsellaan mikroskooppiin harmittavan vähän. Tähän toivoisi erityisesti muutosta tulevien opiskelijoiden kannalta, sillä mikroskopointi tulee aika monella varmasti eteen kandikesän työssä.

Eräs tyypillisimmistä mikroskopoitavista näytteistä kandikesän ajalta eli korvanäyte.

Paton viikon aikana perehdyttiin myös kudosnäytteiden käsittelyyn. Eläinlääkäreiden potilaistaan ottamat patit ja pallurat käsitellään monien liuosten ja laitteiden kautta, kunnes ne lopulta leikellään ohuenohuiksi histologisiksi leikkeiksi objektilasille. Näitä laseja patologieläinlääkäri tuijottaa ja tulkitsee ja lähettää lausuntonsa näytteet lähettäneelle eläinlääkärille. Viikon aikana puhuttiin myös näytteenottoon liittyvistä tekijöistä, joihin itse näytettä ottavana eläinlääkärinä voi vaikuttaa. Paljon hyödyllisiä neuvoja ja vinkkejä kliiniseen työhön, sillä ei ole mitään järkeä lähettää patologille huonoa näytettä, josta ei pysty kunnollista tulkintaa tekemään.

Patologia on todella mielenkiintoinen ja monipuolinen osa-alue, mutta kuten monissa muissakin asioissa, tässäkin pitäisi opiskella aika paljon lisää asioita ollakseen hyvä. Tietyt perusasiat on tärkeä meidän kaikkien hallita ja monia patologian asioita tulee jatkuvasti kliinisessä työssä vastaan, itsellenikin jo useampia kandikesän aikana. On silti hyvä, että on olemassa erikseen tätä työtä päivittäin tekeviä ihmisiä, joille voi lähettää potilaastaan ottamansa näytteen ja saada siitä ammattimaisen vastauksen ja mahdollisen tulkinnankin. Näytteiden käsittelyn monivaiheisuuden ja aikaavievyyden lisäksi käytettävät laitteetkin ovat varmasti aika kalliita, joten ihan kaikkea ei jokaisen eläinlääkärinkään onneksi tarvitse tehdä aivan täysin itse.

Pato oli aika mukava kertaus klinikkavuoden kliinisen työn keskellä, vaikkakin paremmassa muistissa asiat olisivat varmasti olleet jos omista obduktioista ei olisi ehtinyt jo kulua niin kauan aikaa. Toisaalta taas näin juuri ennen kliiniseen työhön karkaamista tästä sai ehkä hyödyllisimmät vinkit ja neuvot omaa työtäänkin ajatellen. Ja varmasti noiden mikroskopoitavien näytteidenkin tuijottelu ja tulkinta helpottuu vähitellen kokemuksen lisääntyessä eli harjoitus tekee mestarin niin tässä kuin monessa muussakin asiassa.

Klinikkavuosi: Pieneläinsisätaudit

Sisätautien osastosta kuulee monenlaisia tarinoita, joista osa antaa positiivisen kuvan ja osa vähän toisenlaisen. Jo lähtökohtaisesti kannattaa ennen sisätautien jaksoa tiedostaa se, että töitä joutuu tekemään, todennäköisesti paljon. Itselleni nämä pari viikkoa olivat aika rankat, päivät olivat poikkeuksetta ylipitkiä ja kotona piti vielä kerrata moooooooonta asiaa seuraavan päivän potilaita varten. Lisäksi välillä potilaiden moniongelmaisuus tarkoitti sitä, että aikatauluissa oli hankala pysyä. Usein näiden parin viikon aikana toivoi, että potilas olisi "normaali" sisätautipotilas, jolla ei olisi kolmea sisätautiongelmaa samanaikaisesti, koska kandin aivot joutuivat näissä tapauksissa usein raksuttamaan ylikierroksilla. Jos olisi "vain" ruuansulatuskanavan ongelma tai virtsatieongelma tai munuaisongelma, mutta ehei, harvojen potilaiden kohdalla pääsi ihan näin helpolla (it's called life). Syynä toki on varmasti se, että kyse on Yliopistollisesta eläinsairaalasta, jonne tulee sisätautipotilaita lähetteellä ympäri Suomea ja näitä potilaita on monesti paikallisilla klinikoilla jo tutkittu monen vaivan osalta. Mielenkiintoista selvitystyötä, mutta usein todella haastavaa meille kokemattomille.

Pieneläinsisätautien osastolla vietetään siis koko klinikkavuodesta kaksi viikkoa. Näiden kahden viikon aikana pitäisi oppia kaikki oleellinen sisätaudeista, mutta on myös vähän tuurista kiinni millaista potilasmateriaalia päivien aikana sattuu vastaan tulemaan. Kyllä niitä "normaaleitakin" potilaita vähemmän harvinaisilla ongelmilla varustettuna mahtuu onneksi hyvin mukaan parin viikon jaksoon. Potilaat jaetaan monen muun osaston tapaan jo edellisenä päivänä ja näihin potilaisiin pitää kyllä oikeasti perehtyä etukäteen, jos haluaa selvitä sisätaudeista kunnialla ja oppia jotakin. Alkuun ainakin itselleni aiheutti haasteita se, jos potilaita piti ottaa päiväksi kaksi, yhdessäkin oli monesti ihan tarpeeksi opiskeltavaa ja muistettavaa. Sisätautien luennoista oli jo ehtinyt kulua yli vuosi ja siinä ajassa ehtii kyllä unohtaa melkein kaiken asiaan liittyvän (ja siinä ajassa ehtii myös tapahtua vaikka ja mitä tutkimuspuolella ja vuosi sitten luennoidut asiat saattavat olla jo vanhentunutta tietoa), mutta onneksi kerratessa asiat kuitenkin palautuivat aika nopeasti mieleen.

Lääkeraamattu ja MiniVet Guide, kandin parhaat kaverit, myös sisätaudeista selviämiseksi.

Sisätautiosaston päivä alkaa 7.30, jolloin kandin tehtävä on ottaa oma potilas sisään. Omistajaa haastatellaan anamneesin osalta ja varmistetaan eläinlääkäriltä, että anamneesi on riittävän tarkka. Tapauksesta, eläinlääkäristä ja aikataulusta riippuen eläinlääkärikin saattaa käydä jututtamassa omistajaa vielä ennen kuin potilas otetaan sisään osastolle ja omistaja lähetetään odotusaulaan, kotiin tai ostoksille. Ensimmäisellä viikolla olisi tarkoitus, että eläinlääkäri käy yhdessä kandin kanssa ottamassa potilaat sisään, mutta aina tämä ei toteudu, koska "tehän osaatte jo ottaa anamneesin" ja koska eläinlääkäreillä on monesti jotain muuta ohjelmaa varattu samanaikaisesti. Oppimisen kannalta olisi kuitenkin hyvä nähdä ja kuulla vielä jonkun muunkin kyselevän anamneesia, koska tähän mennessä anamneeseja on jo ehditty päivystyksissä ja klinikkavuoden muiden jaksojen aikana kysellä itsenäisesti. Eri ihmisten tavasta keskustella ja kysellä asioita oppii itsekin aika paljon.

Aamun aikataulu on usein tiukka, sillä useimmista sisäänjäävistä potilaista halutaan verinäytteet heti aamusta, jotta potilaat ehtivät päivän muihin tutkimuksiin. Verinäytteenoton yhteydessä eläimet monesti myös kanyloidaan samalla päivän tulevia lääkityksiä ja tutkimuksia helpottamaan. Ajanvarauksessa saattaa olla myös toinen potilas odottamassa anamneesin ottoa samanaikaisesti edellisen kanssa. Lisäksi sisätautien osastolla on myös aamupäivisin diskussiot, joissa kukin potilas pyritään käymään läpi. Ennen diskussiota olisi hyvä saada kanyyli jalkaan ja verinäytteet otettua, mutta kiireessä hoitajatkin voivat sen tehdä eläinlääkäreiden ja kandien kiirehtiessä diskussioon. Mieluusti moni meistä kandeista haluaa tietysti harjoitella itsekin kanylointia ja verinäytteenottoa, koska kaikille ei liian paljon näitä tilaisuuksia ehdi klinikkavuoden aikana tulla vastaan.

Potilaan oman kandin tehtävä on esitellä aamun diskussiossa potilaan signalmentti ja anamneesi, ongelmalista, differentiaalidiagnoosit, jatkotutkimussuunnitelmat sekä mahdollinen hoitosuunnitelma. Selvitäkseen tästä kunnialla pitää joko olla todella hyvä muisti tai todella hyvät muistiinpanot (jotka vaativat sitä asioiden opiskelua edellisenä iltana). Diskussion jälkeen kandi seuraa omia potilaitaan kaikkiin mahdollisiin tutkimuksiin ja imee jatkuvasti tietoa kuin pesusieni. Potilaan mukana voi päätyä esimerkikisi röntgenkuvauksiin, ultraäänitutkimuksiin, tähystämään hengitysteitä, ruuansulatuskanavaa tai virtsateitä. Sisätautien osastolla olevalle taululle merkitään kunkin potilaan kohdalle vastuussa oleva kandi ja potilaalle tehtävät tutkimukset rastittaen niitä sitä mukaa kun tutkimukset on tehty, jotta kaikki pysyvät kartalla potilaiden tilanteesta. Kandin tehtävä on myös kirjata potilaan tietoja koneelle, joskin tässä on eläinlääkärikohtaista vaihtelua jonkin verran osan tehdessä potilaan kotiutusohjeet mielellään itse. Potilaat kotiutetaan iltapäivällä monesti joko eläinlääkärin kanssa tai joskus eläinlääkärin soitettua omistajalle jo aiemmin, kandi käy asiat vielä omistajan kanssa lyhyesti läpi ja tarvittaessa käy vielä kysymässä eläinlääkäriltä lisää, jos omistajalla on jotain kysyttävää. Joidenkin potilaiden kotiutus jää päivystäville kandeille, tällöin hoitava eläinlääkäri on vähintään ollut puhelimitse yhteydessä omistajaan.

Yhteistilauksena monen tilaamasta MiniVet Guidesta löytyy monenlaista hyödyllistä apua diffeihin ja diagnostiikkaan.

Keskustelua eläinlääkärin kanssa potilaista tapahtuu päivän mittaan jatkuvasti ja oppimiselta ei oikeastaan voi välttyä kuin sulkemalla täysin silmänsä ja korvansa. Ilmeisesti aiemmin sisätaudeilla on ollut myös iltapäivisin diskussio potilaiden hoitojen läpikäyntiä varten, mutta aikataulujen puitteissa se ei oikein käytännössä ole enää mahdollista. Opiskelijan näkökulmasta tästä iltapäivädiskussiosta olisi varmasti oppimisen kannalta paljon hyötyä, sillä aamudiskussion jälkeen päivän aikana ei välttämättä ehdi miettiä ollenkaan muiden kandien potilaiden tutkimuksia ja hoitoja omaan potilaaseensa keskittyessään. Mutta onneksi on edes ne aamudiskussiot!

Sisätautien osastolla tulee myös tehdä yksi "oma potilas" vihreään kirjaan eli mahdollisimman itsenäisesti suorittaa potilaan tutkimukset, tehdä jatkohoitosuunnitelma ja paperit valmiiksi hoitavan eläinlääkärin kanssa keskustellen. Toisen sisätautiviikon lopuksi viimeisenä päivänä on myös iltapäivädiskussio, jossa käsitellään polyuriaa ja polydipsiaa, atsotemiaa ja uremiaa sekä ripulia potilastapauksia läpikäyden. Nämä ovat jälleen hyödyllisiä kertauspaketteja keskustellen tyypillisistä sairauksista, niiden oireista, hoidosta ja diagnostiikasta.

Sisätautien osaston pariviikkoisen kuormittavuudesta huolimatta tällä jaksolla oppi ja kertasi asioita todella paljon ja ainakin omalla jaksollani oli ihania eläinlääkäreitä ja hoitajia tsemppaamassa meitä kandeja. Onnistumisen elämyksiä tuli useita, toki myös niitä epäonnistumisiakin riitti. Sisätautien valtavan laaja kokonaisuus on varmasti vuodesta toiseen suurimmalle osalle kandeista haastava paketti ja nyt kandikesänäkin sisätautien pulmat ovat yksi eniten kysellyistä aiheista keskinäisissä keskusteluissamme. Tällä osa-alueella varmasti riittää opittavaa ja kerrattavaa vielä pitkäksi aikaa uran alkutaipaleellakin.

Klinikkavuosi: Pieneläinkirurgia, osa 1

Aika on kulkenut jälleen kuin siivillä, aika ymmärrettävästi ei ole siis pahemmin ollut aikaa kirjoitella puolivalmiitakaan postauksia valmiiksi kandikesän valmistelujen ja työkiireiden keskellä. Uudet varsatkin on jo seuraavaksi vuodeksi valittu, onnittelut teille! Aika pitkä matka on tullut omasta hyväksymiskirjeestä tähän hetkeen kuljettua. Olo tuntuu päivä päivältä valmiimmalta, vaikka paljonhan tässä on vielä opittavaa (eli siis koko elämän ajan). Kerron omista fiiliksistäni kandikesään liittyen vähän myöhemmin, mutta tässä viimein eräs jo aikoja sitten aloittelemani postaus valmiina:

Ensimmäinen kirurginen käsien pesu. 

Ensimmäinen takin ja hanskojen pukeminen leikkaussalissa. 

Ensimmäinen elävän potilaan viilto. 

Ensimmäinen elävän potilaan vatsaontelon avaus. 

Ensimmäinen ligatuura elävään potilaaseen. 

Ensimmäinen munasarjan irroitus elävältä potilaalta. 

Ensimmäinen kiveksen irroitus elävältä potilaalta. 

Ensimmäinen elävän potilaan vatsaontelon sulku.

Pieneläinkirurgian ensimmäisellä jaksolla oli monta uutta ja jännittävää asiaa. Mietin itse etukäteen sitä, miltä tuntuu leikata elävää eläintä ensimmäistä kertaa tai mitä ajatuksia se herättää. Jännitin ensimmäistä leikkaustani jonkin verran, vaikka valmistauduinkin siihen niin hyvin kuin mahdollista kertaamalla leikkaustekniikkaa nelosen kirurgian muistiinpanoista ja videoita katsomalla. Kun tämä hetki sitten koitti, tavallaan "unohdin" kaiken muun (myös jännityksen) ja keskityin täysin itse leikkauksen suorittamiseen. Pieneläinsairaalan olosuhteissa tämä onkin mahdollista, koska jokaista anestesiaa valvoo oma hoitaja, eläinlääkäri tai toinen kandi ja leikkaukseen keskittyy oma porukka. Varsinkin ensimmäisiä leikkauksia tehtäessä tämä on kandin kannalta aika mukavaa, kun saa keskittyä vain ja ainoastaan itse leikkauksen suorittamiseen, siinäkin on jo aika paljon muistettavaa ja se vaatii keskittymistä. Sitä vastoin ensi kesän töitä ajatellen tämä ei ehkä niin hyvin anna parhaita mahdollisia valmiuksia suoriutua vaatimattomammissa olosuhteissa itsenäisesti eläinlääkärinä sekä leikkauksesta että anestesiasta. Kuntaolosuhteissa toimimista pääsee jonkin verran harjoittelemaan Saarella pieneläinpotilaiden kanssa ja tietenkin pakollisessa kunnaneläinlääkäriharjoittelussa. Nämä mahdollisuudet kannattaa käyttää tehokkaasti hyväksi ja esimerkiksi valita Saarella välillä pieneläinpotilaita tuotantoeläinten sijaan varsinkin, jos kesäksi aikoo kuntaan suunnata. 

Pieneläinkirurgiaa on klinikkavuoden aikana kolme kahden viikon jaksoa. Yksi pariviikkoinen vietetään pehmytosakirurgian parissa, toinen pariviikkoinen ortopedian parissa ja kolmas pariviikkoinen vietetään viikon ajan pieneläinkirurgian erikoisklinikoilla eli neurologialla, hammasklinikalla ja oftalmologialla ja toisen viikon ajan anestesiologialla. Kirurgian jaksot suoritetaan vähän eri järjestyksessä klinikkavuoden lakanan ja erillisten kirurgian aikataulujen mukaisesti, joten joku on aloittanut suoraan erikoisklinikoilla tai anestesiologialla, joku toinen taas ortopedialla ja joku pehmytosakirurgialla. Kullakin osastolla on vähän omat aikataulunsa ja tapansa toimia ja luonnollisesti omat ohjeensa, joihin ennen kyseistä jaksoa tuli perehtyä. Yritän kirjoitella erikoisklinikoista ja anestesiologiasta jossain välissä oman postauksensa, keskityn ensin pehmytosakirurgiaan ja ortopediaan. 

Pehmytosakirurgiassa ja ortopediassa on päinvastainen viikko-ohjelma: pehmytosakirrassa on poliklinikkapäiviä maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin ja leikkaussalipäiviä tiistaisin ja torstaisin kun taas ortopediassa polipäivät ovat tiistai ja torstai ja leikkaussalipäivät ovat maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin. Kummallakin osastolla aikataulut ovat samanlaisia eli polipäivinä klinikalle tullaan klo 8 ja leikkaussalipäivinä klo 7.30. Polipäivien potilaista osa otetaan sisään jo aamulla ja ne jäävät päiväksi sisään päivän mittaan tehtäviin tutkimuksiin ja toimenpiteisiin. Osa potilaista tulee sisään ajanvarauksen mukaisesti viettäen sairaalassa lyhyemmän ajan. Vaikka ajatuksen tasolla pehmytosakirran polipäivinä olisi ehkä tarkoitus olla pehmytosakirran potilaita ja ortopedian polipäivinä ortopedisia potilaita, eivät potilaat luonnollisesti omistajien aikataulujen takia jakaudu näille päiville tämän jaon mukaisesti. Siten ortopedian jakson aikana vastaan voi tulla myös pehmytosakirurgiaan lukeutuvia potilaita ja toisin päin.

Leikkaussalipäivien kaikki potilaat otetaan sisään heti aamulla 7.30 ja ne ovat käytännössä vähintään iltapäivään saakka sairaalassa. Pääsääntöisesti kandit huolehtivat edellispäivänä sovitun jaon mukaisesti potilaiden esitietojen kyselemisestä eli paikalla pitää olla ajoissa. Potilaat otetaan häkkiosastolle, heräämöön tai heti valmisteltavaksi riippuen päivän aikataulusta. Yleistutkimus tehdään yhteistyössä anestesiaporukan kanssa ja anestesiasta vastaava eläinlääkäri, hoitaja tai kandi hoitavat potilaan valmistelusta leikkaussaliin. Leikkaavan kandin tulee siis lähinnä vain huolehtia omasta peseytymisestään ajoissa (ja tarvittaessa muistuttaa eläinlääkäriäkin tulemaan ajoissa paikalle). Peseytymisen ja pukeutumisen jälkeen leikkaussalissa vähän tilanteessa riippuen liinoitellaan potilasta ja otetaan vastaan instrumentteja ennen itse leikkauksen alkua. Perusterveiden potilaiden tavanomaisissa leikkauksissa, kuten sterilaatioissa ja kastraatioissa, kandi pääsee tekemään yleensä leikkauksen hyvin pitkälti itse ohjaavan eläinlääkärin opissa. Joskus leikkauksen suorittaminen jaetaan puoliksi toisen kandin kanssa, että kaikki pääsevät harjoittelemaan mahdollisimman paljon. Ensimmäiset subkutiksen preparoinnit sujuivat aika hitaasti, mutta onneksi viimeisissä leikkauksissa alkoi olla jo paljon varmempi ote hommaan. Viimeisissä leikkauksissa yleensä eläinlääkäreiltäkin sai positiivista palautetta siitä, että osaa hyvin jo homman ja eläinlääkärin ei tarvitse kuin lähinnä seisoskella vieressä.

Leikkauksien määrä ei yleensä päätä huimaa, mutta ainakin itse huomasin saaneeni jo aika hyvää varmuutta näiden perusleikkauksien myötä. Lisäksi ei-niin-perusleikkauksissa oli hienoa päästä avustamaan ja näkemään erilaisia leikkauksia, jotta on sitten jonkinlainen käsitys mihin jatkossa potilaitaan lähettää. Sterilaatioita, kastraatioita, pattien ja kasvainten poistoja, vierasesineleikkauksia, biopsioita vatsaontelon eri elimistä, pyometroja ja kaikenlaista muutakin pääsi kyllä näkemään ja tekemään. Leikkauksen jälkeen piti tietysti huolehtia instrumentit välinehuoltoon ja potilas heräämöön, heräämisen valvonta oli pääasiassa anestesiapuolen ihmisten tehtävä, mutta tässäkin tehtiin monesti yhteistyötä. Monesti leikkauksia oli vain 1 tai 2 päivässä tai useampiakin, jos vain ehti mukaan. Samassa pienryhmässä on pääsääntöisesti 4 kandia, joten opetusleikkauksia ei juuri yhtä enempää ole per kandi päivässä. Laatu korvannee tässä määrän.

Kirurgian jaksoon kuuluu pakollisena vähintään 5 pieneläinpotilaan leikkauskertomuksen tekeminen. Pieneläinsairaalassa leikkauskertomuksissa pureudutaan vain pelkkään leikkaukseen, Saarella leikkauskertomuslomakkeella on oma osansa myös lääkityksille ja anestesialle eli leikkauskertomus on hieman kokonaisvaltaisempi. Itse koin näiden kirjoittamisen erityisen hyödyllisenä oppimisen kannalta ja kunnolla tehdyistä ja ajatelluista leikkauskertomuksista oli myöhemminkin paljon hyötyä. Leikkauskertomukset kirjattiin potilasohjelmaan ja ainakin itse otin omat kertomukseni talteen myöhemmin hyödynnettäväksi. Leikkauskertomuksia kannattaa myös tehdä heti alusta alkaen, vaikka se vaikealta tuntuisikin. Kirurgian jaksoja ei ole kovin montaa, joten viimeisessä jaksossa on ikävä alkaa raapia puuttuvia leikkauskertomuksia kasaan, jos potilaita ei ylenmäärin ole saatavilla.

Kirran poliklinikkapäivinä aikataulu saattoi olla mitä vain todella rauhallisesta päivästä erittäin kiireiseen ja aikatauluongelmaiseen päivään. Osalle polipotilaista oli varattu esimerkiksi röntgenkuvaus tiettyyn aikaan, joten näillä potilailla piti huolehtia aikataulussa pysymisestä erityisen tarkkaan. Monet polipotilaatkin jäivät päiväksi sisään sairaalaan ilman omistajia, jolloin niiden hoitaminen oli mahdollista yrittää sovittaa päivän muiden potilaidenkin aikatauluun sopivaksi. Polipäivinä pääsi tekemään ontumatutkimuksia, palpoimaan ja tuijottelemaan erilaisia patteja ja ottamaan joistakin ihan ohutneulanäytteitäkin, tekemään haavahoitoja ja erilaisia siteitä sekä kipsaamaan murtumiakin. Paljon erilaisia potilaita erilaisilla ongelmilla varustettuna. Kirran polipäivistä piti tehdä oma potilas niin pehmytosakirurgian kuin ortopediankin osalta. Oma potilas piti hoitaa hyvin pitkälti itse, tehdä yleistutkimus, jatkotutkimussuunnitelmia, hoitosuunnitelma ja kirjoittaa kotiutuspaperit eläinlääkärin seuratessa ja ohjatessa tarvittaessa. Aika samaan tapaan mielestäni muutenkin kirran polilla toimittiin, jatkuvasti keskustellen eläinlääkärin kanssa ja papereita kirjoitellen.

Kuhunkin kirurgian pariviikkoiseen liittyi aina viimeisen perjantain iltapäiväharjoitukset, joissa kirran luennoilta tuttuun tapaan käytiin erilaisia potilastapauksia ryhmässä läpi ja kierrettiin pisteeltä toiselle asioita kerraten. Vaikka kirurgian jaksoja ei montaa olekaan, luulen ainakin oppineeni oleellisimpia asioita tulevaa potilastyötä ajatellen. Kuntatasolla ei ihan kaikkea samaa pysty tekemään, mitä Pieneläinsairaalassa, mutta ehkä jonkinlainen ajatus on syntynyt siitä, millaisia asioita kannattaa itse tehdä ja millaisia ohjata muualle jatkohoitoon. Itse leikkaaminen on todella hienoa ja upeaa ja pidin siitä todella paljon. Opettavat eläinlääkärit olivat todella mukavia ja innostavia ja ilmapiiri oli erittäin hyvä. Opiskelijana on aika mukavaa olla kyllä varsinkin leikkurissa.