Klinikkavuosi: Tuotantoeläinsairaala, osa 2: Demot ja harjoitukset

Lupasin aiemmassa Tuotantoeläinsairaalan postauksessani kertoa jossain välissä vähän lisää Saaren jaksoihin kuuluvista pakollisista demoista ja harjoituksista, joten täältä pesee. Saaren viikko-ohjelma on tarkkaan (ja salaisesti) tietyn logiikan mukaan suunniteltu kokonaisuus, jonka ansiosta jokainen opiskelija käy vähintään tietyt demot ja harjoitukset klinikkavuoden Saaren jaksojen aikana läpi. Osaa harjoituksista, kuten esimerkiksi tammojen rektalisointiharjoituksia, ei ole kovin järkevää tehdä talvianestruksen aikana, koska munasarjoista ei tällöin oikein edes löydy mitään.

Kaikilla meistä taisi ensimmäiseen Saaren jaksoon sisältyä lehmillä tehtävä rektalisointi- ja vaginoskopiaharjoitus, mistä pääsikin hyvään vauhtiin tiloilla tapahtuvien kuukausitarkastusten ja muiden kaiveluiden osalta. Rektalisoinnin jälkeen iltapäivällä jatkettiin vielä nautapropen parissa, jossa jokaiselta kyseltiin henkilökohtaisesti rennohkon suullisen tentin tapaan naudan yleistutkimuksen suorittamisesta (pakollinen merkintä virheässä kirjassa) ja loppuiltapäivä keskityttiinkin kertaamaan yleistutkimusta ja sen antamia viitteitä erilaisista sairauksista. Ensimmäiset rektalisointiharjoituksethan oli tehty viimeistään kolmosella viikon mittaisella Saaren tutustumisjaksolla, ellei rektalisointia ollut päässyt seminologina harrastamaan. Nyt klinikkavuonna rektalisoimaan pääsi kyllä monella tilakäynnillä (mikäli sellaisia käyntejä sattui itselleen valitsemaan) tai vähintään kahdella pakollisella kuukausitarkastuskäynnillä. Kuukausitarkastuksissa tyypillisesti rektalisoidaan useita kymmeniä lehmiä pienellä porukalla ja tutkitaan niiden munasarjojen tilannetta tai mahdollista tiineyttä ja sen pituutta. Alkuun hommaa tehdään ihan pelkällä kädellä palpoiden, mutta joissakin tapauksissa katsellaan tilannetta tarkemmin ultraäänilaitteella. Senkin käyttö ja motoriikan oppiminen vaatii ihan samalla lailla toistoja kuin normaalin ultran käyttäminen peräsuolen ulkopuolellakin.

Erikseen oli vielä oma demo ultraääniharjoitukselle ja alkionsiirroille. Parina aamuna Saaren viikko-ohjelmaan kuului erityisen hyvä opetus ultraäänilaitteen käytöstä ja säädöistä, joka avasi ultraäänimaailmaa hyödyllisesti myös muidenkin eläinten ultraamisen kannalta. Ultraääniharjoituksessa nimensä mukaisesti harjoiteltiin rektalisoinnista tuttujen rakenteiden löytämistä ja tulkintaa ultraäänilaitteilla. Anatomian tuntemus oli tässäkin hyödyksi, sillä peräsuolessa ei ole kovin paljon ylimääräistä tilaa ja toisaalta rektaalianturiin kiinnitetyllä kädellä ei pysty oikein palpoimaan samaan aikaan anatomisia rakenteita. Alkioharjoituksessa käytiin läpi alkionsiirto-ohjelmiin liittyviä asioita eli esimerkiksi luovuttaja- ja vastaanottajaeläinten mahdollisia hormonaalisia käsittelyitä sekä itse alkioiden huuhtelua. Alkionhuuhtelua harjoiteltiin myös lehmien teuraskohduilla, joten jossain määrin tämäkin osuus pitäisi olla kaikilla hallussa.

Hevospatsas liikenneympyrässä Ypäjällä

Peränkaiveluita tehtiin klinikkavuoden aikana vielä kahden muunkin eläinlajin parissa eli yksi päivä vietettiin Ypäjällä käsi tammojen takapuolessa ja toinen mokoma Ollikkalassa sikagynen parissa. Kumpikin näistä reissuista tehtiin omilla autoilla ja kimppakyydeillä. Tammojen kanssa aloitettiin samalla ajatuksella kuin lehmilläkin eli ensin harjoiteltiin rakenteiden palpointia rektaalisesti ja iltapäivällä siirryttiin ultraäänilaitteen käyttöön. Ohjelmaan kuului myös tammojen vaginoskopointia ja siemennyksen harjoittelua. Harjoituksissa kukin opiskelija kävi noin neljä tammaa läpi eli lehmämateriaaliin verrattuna aika vähän tammagyneen tuli vielä klinikkavuonna rutiinia. Tammoissa ja lehmissä on onneksi paljon samaa, mutta myös paljon erilaista. Esimerkiksi anatomisesti munasarjat ja kohtu eroavat aika paljon toisistaan, tammalla peräsuolen kanssa pitää osata olla varovaisempi perforaation varalta ja toisaalta siemennys tehdään tammalla kädellä vaginan kautta ohjaten ja lehmällä taas peräsuolen kautta ohjaten.

Sikakin on ihan oma lukunsa, kuten Ollikkalassa saimme huomata. Sikojen rektalisoinnista on työergonomia kaukana, kun joutuu kumartumaan hyvin alas ja etsimään edes suhteellisen inhimillisen työskentelyasennon säkäkorkeudeltaan alle metrin korkuisen emakon kanssa. Mutta samalla ajatuksella sikalassakin toimittiin kuin muidenkin lajien kanssa eli ensin harjoiteltiin rektaalipalpaatiota ja sitten etsittiin samoja rakenteita rektaalisesti ultraäänellä. Siallahan on mahdollista tutkia kohtua myös transabdominaalisesti eli masmalon paikkeilta anturia sopivasti suuntaamalla pystyy näkemään esimerkiksi kohdun poikkileikkauksia. Jonkin verran sikaloissa harrastetaan erilaisia transabdominaalisia ultrauksia itsenäisesti tiineyksien tunnistamiseksi, mutta erilaisissa menetelmissä on omat rajoitteensa: jotkut saattavat kertoa vain nestesisällöstä, eikä sen perusteella voi varmasti sanoa, onko kyseessä tiineys, patologinen tila vaiko kenties virtsarakko. Sian anatomiassa haastetta tutkimuksissa lisää se, että kohtu on kovin sykkyrällä eikä koko kohtua ylety mitenkään palpoimaan läpi (toisin kuin lehmällä yleensä). Gynekologiaharjoitusten lisäksi Ollikkalassa pääsi mm. harjoittelemaan verinäytteenottoa sioilta eri suonista ja vähintäänkin seuraamaan siemennesteenottoa karjulta. Omasta sikalaharjoittelustani osa näistä toimenpiteistä olikin jo jossain määrin tuttuja, nyt niihin sai vähän uutta perspektiiviä.

Sikoja ei kovin paljon Saaren toiminta-alueella enää ole, mutta vihreään kirjaan on merkitty jokaiselle pakolliseksi vähintään pari sikalakäyntiä. Sikaloissa keskityttiin mm. terveydenhuollollisiin asioihin, kuten olosuhteisiin ja hoitoon, sikojen käsittelyyn, lääkityksiin ja harjoiteltiin Sikava-lomakkeen täyttöä. Viimeisten Saaren jaksojen lähestymisen myötä osa porukasta havahtui huomaamaan sikamatkojen puuttumisen ja osalle yritettiin erikseen järjestää sikalakäyntejä. Sikalakäynnille kannatti siis melkein aina lähteä, mikäli sellainen oli tiedossa. Osa ratkaisi ongelman korvaamalla yhden Saaren viikoista jo ykköselläkin meille mainostetulla Seinäjoen sikaviikolla, jossa pääsi tutustumaan mm. kuntapraktiikkaan, paikallisiin sikaloihin ja Seinäjoen Eviraan/Ruokavirastoon (nimenmuutos eri virastojen yhdistymisen myötä alkaen vuoden 2019 alusta).

Silmäkoukut ja pari muuta instrumenttiä pesun jälkeen kuivumassa

Tuotantoeläinten parissa toimiessa saa välillä ihan kunnon treeninkin aikaiseksi, siitä toimi muistutuksena obstetriikan eli synnytysopin harjoitukset. Yhtenä päivänä harjoiteltiin perinteistä synnytysapua käsiä, naruja, ketjuja ja muita erilaisia apuvälineitä käyttäen "kohtuun" eri virheasentoihin asetetun kuolleen vasikan "synnyttämiseksi" luonnollista tietä. Toisena päivänä harjoiteltiin fetotomiaa eli kuolleen vasikan paloittelua vaijerilla sahaamalla kohdussa varoen avustajakaverin sormia. Fetotomiaa oli jo hieman harjoiteltu Lisääntymistieteen harjoituksissa, mutta tässä harjoituksessa tilanne vastasi enemmän todellista tilannetta kohtua demonstroivien laatikko-säkki-viritelmien ja lantioluidenkin ollessa paikallaan. Niin näissä harjoituksissa kuin oikeassakin elämässä on tärkeää tehdä ensin huolellinen tutkimus, jotta tiedetään missä asennossa vasikka on, minkä kokoinen se on ja onko se edes elossa. Varsinkin isompien vasikoiden kohdalla asennolla on todella paljon merkitystä, sillä luiden rajaama lantio-ontelo ei oikein pysty laajenemaan ja vasikkaa oikeaan asentoon kääntämällä voidaan saada juuri riittävästi tilaa vasikan synnyttämiseksi luonnollista tietä. Ja toki liian kauan ei saa myöskään pitkittää päätöstä siitä, ryhdytäänkö sektioon vai ei.

Ensimmäisten Saaren jaksojen aikana kaikilla taisi olla myös pakollinen terveydenhuolto- eli th-harjoitus sekä laboratorioharjoitus. Tämän lisäksi vuoden aikana piti tehdä pari pakollista naudan th-käyntiä, joihin liittyen oli yleensä tarjolla etukäteen perehdyttäväksi jonkinlaisia papereita kunkin tilan eläinten terveyteen ja tuotokseen liittyen. Terveydenhuoltoharjoituksessa kertailtiin terveydenhuoltokäyntien kannalta oleellisia perusasioita nautojen tilavaatimuksiin, ruokintaan, vetimien kuntoon, vesikuppeihin ja vedenvirtauksiin, sorkkiin, kuntoluokkiin ja vasikoiden hoitoon liittyen. Käytännössä asiaa päästiin tutkailemaan ja havaintoja tekemään Keudan navetalla. Iltapäivällä oli vielä laboratorioharjoitus, jossa käytiin läpi Saarella olevan labran laitteita ja niiden käyttöä. Loppujenlopuksi kovin paljon labralaitteita ei klinikkavuoden aikana joutunut käyttämään, päivystyksissä jonkun verran ja maitonäytteiden viljelyä jonkun verran.

Andrologian harjoitukset taisivat olla kaikilla vasta viimeisten Saaren jaksojen aikana. Harjoituksessa käsiteltiin mm. siemenenkeruuta, sperman koostumusta eri eläinlajeilla, sperman tutkimista, koirien lisääntymissykliä ja sytologisia muutoksia eri vaiheissa. Siemenenkeruuta demonstroitiin koiran avulla ja mikroskooppia pääsi jokainen tuijottelemaan ja laskemaan erilaisten, myös epänormaalien siittiöiden määrää. Pakollinen eläinsuojelupäivä järjestettiin Viikissä muutaman opiskelijan ryhmänä kerrallaan vähän eri aikoihin klinikkavuoden loppupuoliskon aikana. Päivän aikana käytiin keskustellen läpi esimerkiksi itselle vastaan tulleita eläinsuojelullisia asioita ja pohdittiin eettisiltä kannoilta monenlaisia asioita. Mietimme omaa eetistä näkemystämme ja sen mahdollista muuttumista opiskeluvuosien aikana. Teimme jo ykkösellä omaan eläinetiikkaan liittyvän testin, johon on mielenkiintoista verrata omia nykyisiä ajatuksiaan. Helpompi toki olisi, jos olisi tallentanut tuon testin tuloksen silloin ykkösellä johonkin... Oli mukava jutella näistä asioista omien tulevien kollegojen kanssa ja huomata, että aika samoja ajatuksia on meillä kaikilla. Yritetään ymmärtää myös sitä omistajapuolta, mutta toisaalta eläinlääkärinä ollaan kuitenkin se taho, jonka pitää puolustaa eläimiä. Hyvin ajatuksia herättäviä keskusteluita kaikin puolin.


Huh, onneksi osan asioista olin kirjoittanut jo aiemmin, sillä pakko myöntää että moni asia on jo näistä demoista ja harjoituksista ehtinyt unohtuakin. Valitettava tosiasia lienee se, että ihmisen muisti on rajallinen ja jos jotakin asiaa ei jatkuvasti kohtaa esimerkiksi työssään, sitä ei vain pysty muistamaan. Tarvittaessa pitää sitten kertailla asioita kirjojen, tietokoneen tai muistiinpanojen syövereistä...

Klinikkavuosi: Pieneläinkirurgia, osa 2: Erikoisklinikat ja anestesiologia

Kirjoittelin aiemmin Pieneläinkirurgian ekassa osassa pehmytosakirurgiasta ja ortopediasta ja nyt on sitten erikoisklinikoiden eli neurologian, hampaiden ja oftalmologian sekä anestesiologian vuoro. Näistä siis yksi viikko vietetään anestesian parissa ja toinen erikoisklinikoilla. Luonnollisestikin aika pieni määrä potilaita ehtii esimerkiksi erikoisklinikoiden yksittäisten päivien aikana kuhunkin erikoisalueeseen liittyen tulla klinikkavuoden aikana vastaan, mutta onneksi näitä potilaita kuitenkin jokunen eksyy esimerkiksi päivystyksiin. Neurologiaa ja hampaita oli peräti kaksi päivää viikon aikana, silmille eli oftalmologialle riitti yksi päivä.

Neurologian päivinä paikalle piti ilmestyä 7.30. Aamulla tarkistettiin, oliko päivystykseen tai teho-osastolle ilmestynyt mahdollisia neurologisia potilaita. Päivän aikana otettiin anamneesia, tehtiin yleistutkimusta, seurattiin neurologisen tutkimuksen tekemistä yleensä eläinlääkärin toimesta, keskusteltiin vaurion lokalisaatiosta ja differentiaalidiagnooseista aiemmin opitun VITAMIN D:n mukaisesti, kertailtiin hiljaisempina aikoina luentomateriaaleja ja muisteltiin eri lääkityksiä. Välillä päästiin seuraamaan jatkotutkimuksia eli esimerkiksi magneettikuvausta ja keskustelemaan eläinlääkärin kanssa hoidosta ja ennusteesta. Ainakaan omat neuron päiväni eivät olleet kovin kiireisiä, joten kertaamiseen ja muisteluun oli hyvin aikaa. Aika paljon asioita oli jo ehtinyt unohtuakin, joten kertailu tuli tarpeeseen. Hyvää kertausta tuli myös neurologian ryhmätöissä, joissa kerrattiin esimerkiksi epilepsialääkityksen riittävyyden arviointia ja lääkityksen muuttamista. Kyllä näistä jotain hyötyä jo kesälläkin kieltämättä oli!

Hammasklinikalla kandin rooli oli pääasiassa eläinlääkärin toimien seuraamisessa ja keskusteluissa. Aamulla paikalle tultiin 7.30 ja otettiin potilas sisään, kyseltiin anamneesi huolellisesti erityisesti hammaspuolen asioita painottaen ja tehtiin potilaalle yleistutkimus. Hammaspotilaat olivat yleensä sairaalassa sisällä koko päivän mm. siksi, että hyvin usein vastaan tuli jonkinlaisia yllätyksiä ja potilaille pyrittiin tekemään mahdollisuuksien mukaan koko suun hoito samalla kertaa. Anestesian suunnitteli aina hammaspotilaillekin anestesiologiaan perehtynyt eläinlääkäri huomioiden kunkin potilaan terveydellisen tilanteen. Kandina pääsi osallistumaan monesti potilaan valmisteluun ennen hampaiden ja suun tutkimusta. Hammaskivien puhdistamista ultraääneen perustuvalla hammaskiven poistolaitteella pääsi harjoittelemaan eläinlääkärin valvovan silmän alla ennen muita toimenpiteitä, eli esimerkiksi suun tutkimusta, röntgenkuvausta, tai hampaiden poistoja.

Kumman suun lemmikillesi haluaisit?

Hammasasioista meille luennoitiin jo nelosella hyvin perusteellisesti, mutta valitettavasti eläinten hampaista huolehtiminen on edelleen hyvin olematonta eläinten omistajien keskuudessa. Ihan samalla lailla eläintenkin hampaat vaativat mekaanista puhdistusta eli sitä hampaiden harjausta, mitä ihmistenkin hampaat. Jo kesän aikana töissä ollessani oli enemmänkin sääntö kuin poikkeus joutua sanomaan vastaanotolle tulevien eläinten omistajille, että lemmikinkin suu vaatii hoitoa. Ja aika paljon pahempia suita ja hampaita tuli kyllä kandikesän aikana vastaan kuin mitä yliopistolla klinikkavuoden aikana ehti nähdä. Kun eläin pienestä pitäen opetetaan hampaiden harjaamiseen, ei asiassa pitäisi olla ongelmaa. Hampaiden hoitaminen, kuten toinen suosikkipaasauskohteeni eli eläinten ylipaino kun on hyvin pitkälti omistajasta kiinni.

Ennen oftalmologian päivää piti tehdä sisääntulotentti, jonka kysymyksissä kertailtiin monia silmätutkimukseen ja yleisimpiin silmäsairauksiin liittyviä asioita. Näitä asioita kertailtiin eläinlääkärin kanssa hiljaisempina aikoina ennen potilaita ja potilaiden välissä. Päivä alkoi tuttuun tapaan kello 7.30 ja aika samaa kaavaa noudatettiin kuin muillakin osastoilla, eli anamneeseja ja yleistutkimuksia ja sen sellaista. Yhden päivän aikainen potilasmäärä tosiaan oli hyvin suppea, mutta päivystykset osaltaan pelastivat tätäkin tilannetta. Näitä tyypillisiä päivystyksissäkin monesti nähtyjä silmäpotilaita tuli kyllä ihan kiitettävästi kesälläkin hoidettua ja käsittääkseni ihan hyvällä menestyksellä. Harmillisesti oftalmologiassa ei kovinkaan paljon päässyt itse tekemään, vaan päivä perustui pääasiassa eläinlääkärin toimien seurailuun. Onneksi oftalmologiassa oli jo silloin nelosen aikana erinomaiset harjoitukset, joiden avulla silmien tutkiminen ei tuottanut kesälläkään vaikeuksia (paitsi ehkä yhteistyöhaluttomien potilaiden kanssa).

Anestesiologian viikon aikana opettelimme mm. käyttämään Yliopistollisen eläinsairaalan hienoja, ihmisilläkin käytettäviä anestesialaitteita ja teimme anestesiasuunnitelmia eläinlääkärin valvovan silmän alla perusleikkauksiin eli esimerkiksi sterkkaan tai kastraatioon meneville potilaille. Tehtiin yleistutkimusta, arvioitiin potilaan riskiluokkaa, kanyloitiin, tehtiin induktioita, annettiin lääkkeitä, harjoiteltiin intubointia, seurattiin anestesialaitteiden lukuja ja käppyröitä, arvioitiin leikkauksenaikaisen kivunhallinnan riittävyyttä, valvottiin heräämistä, ekstuboitiin, arvioitiin leikkauksenjälkeisen kivunhallinnan riittävyyttä, tarvittaessa käytettiin koiria tarpeillaan ja valmisteltiin potilaita kotiinlähtöä varten. Myös elvyttämistä harjoiteltiin tätä tarkoitusta varta vasten suunnitellulla Jerry-koiralla, jonka kylkiluut olivat ilmeisesti saaneet jo aikamoista käsittelyä jonkun innokkaan elvyttäjän seurauksena. Anestesiakertomuksia pieneläimille piti tehdä viikon aikana yhteensä neljä ja hyväksytystä suorituksesta sai eläinlääkärin kuittauksen vihreään kirjaan.

Postoperatiivisen lääkitystarpeen arviointi. © Pertti Jarla

Aika moni nelosen anestesiologian luennoilta tuttu asia konkretisoitui huomattavasti selkeämmin, kun asioita pääsi kunnolla käytännössä tekemään. Anestesiologian parasta antia olivat varmaankin omien anestesiasuunnitelmien tekemisen lisäksi iltapäivisin järjestetyn diskussiot, joissa keskusteltiin esimerkiksi anestesian riskitekijöistä ja komplikaatioista, nesteytyksestä, eri lääkeaineista ja niiden vaikutuksista elimistössä anestesian aikana ja infuusionopeuksista eri lääkeaineille.

Niinkuin jo aiemmassa pieneläinkirurgian postauksessa sanoinkin, anestesia Pieneläinsairaalan kaltaisessa paikassa on aika eri tasoa kuin esimerkiksi Saarella tai monissa kuntaolosuhteissa. Monien omistajien voi olla hyvin hankala tätä käsittää ja anestesian turvallisuudesta ja riskeistä joutui kesälläkin töissä keskustelemaan omistajien kanssa. Aina ei ole mahdollisuutta valita sitä parasta mahdollista hoitoa eläimelle syystä tai toisesta, mutta sitten pitää hyväksyä se mahdollisuus, ettei myöskään lopputulos ole aina kaikista parhain eläimen kannalta. Tämä on välillä aloittelevana eläinlääkärinä haastava asia, sillä kukapa haluaisi olla se, joka joutuu kertomaan omistajalle että se tämänkertainen, näissä olosuhteissa ja näillä välineillä suoritettu paras ei riittänytkään eläimen pelastamiseksi. Se on aika raskasta ja oma riittämättömyys onkin yksi yleisimpiä eläinlääkäreitä piinaavista ajatuksista. Eläinlääkärikin on vain ihminen, vaikka moni aikamoisiin "ihmeisiin" välillä pystyykin.


Niin erikoisklinikoita kuin anestesiologiaakin oli suhteellisen vähän klinikkavuoden aikana, vaikka näitä asioita jatkuvasti eläinlääkärille praktiikassa tuleekin vastaan. Mieluustihan näitä osa-alueita hallitsisi paremminkin (ja mieluiten tietysti täydellisesti), mutta onneksi voi jatkokouluttautua ja opiskella asioita lisää ja tarvittaessa lähetää potilaita eteenpäin erikoisosaajille oman osaamisen loppuessa kesken. Ihan kaikkea ei kuitenkaan jokainen eläinlääkärikään voi osata.

Klinikkavuosi: Diagnostinen kuvantaminen

Hämärin jakso klinikkavuoden aikana ei välttämättä ole päivän lyhenemisestä johtuva pimeä ajanjakso talven lähestyessä, vaan se saattaa hyvinkin olla diagnostisen kuvantamisen parissa vietetty pariviikkoinen. Diagnostisella kun tuijotellaan erilaisia, pääasiassa mustavalkoisia kuvaruutuja, joissa kuvat ovat selkeämpiä pimeässä eli valojen ollessa pois päältä tai ainakin hämäräksi säädettyjä. Pimeissä kopeissa elely päivästä toiseen saattaa altistaa kandiparat myös väsymykselle, mutta onneksi diagnostisen kuvantamisen jakso on muuten kuitenkin suhteellisen rento pätkä.

Käytännössä diagnostinen kuvantaminen tarkoittaa nimensä mukaisesti kaikkia mahdollisia diagnostisen kuvantamisen keinoja, mutta klinikkavuoden ja ehkä loppuelämänkin aikana pääpaino oli näistä röntgenkuvauksessa ja ultraäänitutkimuksessa. Aina välillä eri osastoilta ja joskus diagnostiseltakin pääsi silti seuraamaan ja/tai avustamaan magneetti- ja CT-kuvauksissakin (ja se on kyllä siistiä, vaikka enimmäkseen sitä tunsikin  lähinnä olevansa vain asiansa osaavien hoitajien ja eläinlääkäreiden tiellä). "Pelkkien" röntgen- ja ultraäänikuvienkin tulkitseminen on ajoittain jokseenkin haastavaa, joten magneetti- ja CT-kuvat voi jättää kyllä ihan suosiolla asiantuntijoiden huoleksi. Toisaalta kyllä ne röntgenkuvatkin olisi järkevämpää jättää säännöllisesti näitä kuvia tuijottelevien asiantuntijoiden lausuttavaksi kuin kysellä maallikoiden mielipiteitä nettiin laitetuista huonolaatuisista kuvista... Kuvien tulkinnassa kun oikeasti hyvälaatuinen kuva ja riittävän tarkka näyttö ovat todella tärkeässä roolissa ammattitaidon lisäksi, muuten jotain oleellista voi jäädä huomaamatta tai jostain oikeasti merkityksettömästä asiasta voidaan tehdä virhediagnoosia. No, ei siitä sen enempää.

Diagnostisen kuvantamisen jaksolla vietettiin yhden viikon aamupäivät ultraäänitutkimusten parissa ja toiset röntgenkuvauksen maailmassa. Pienryhmä jaettiin suunnilleen puoliksi ja viikot vaihtuivat puolivälissä päittäin. Lisäksi viikkojen ohjelmaan kuului monesti iltapäivisin pakollisia, mutta erittäin hyödyllisiä harjoituksia. Maanantaisin ja keskiviikkoisin aikatauluun oli varattu virallisia kuvauksia eli tällöin otettiin erillisten ohjeiden mukaan röntgenkuvia lonkista, kyynäristä ja selästä ja ne lähetettiin Kennelliittoon eläinlääkärin lausuttaviksi. Virallisten kuvien ottaminen oli yksi pakollinen kohta vihreässä kirjassa ja se suoritettiin röntgenhoitajan opastuksella. Osa iltapäivistä oli varattu ultraäänitutkimuksen harjoitteluun, omatoimiseen opiskeluun joko tiettyjä aiheita kerraten tai case-röntgenkuvia tulkiten sekä näiden tapausten läpikäyntiin. Syömässä käytiin sopivissa väleissä, kun potilaita ei ollut tulossa tutkittavaksi.

Videolla Hevossairaalan magneetti, joka klinikkavuotemme aikana remontoitiin käyttöön.

Kolmosen diagnostisen kuvantamisen luennoilla käytiin niin röntgen- kuin ultraäänitutkimuksenkin perusteita läpi ja näitä asioita piti vähän kertailla ennen diagnostisen jaksoa, jotta mieleen palautui mitä esimerkiksi reverberaatio ja kaikuvoimistuminen tarkoittivatkaan. Jonkin verran röntgen- ja ultraäänitutkimuksia oli jo ehtinyt tulla niin nelosen kuin vitosenkin päivystyksissä vastaan, mutta toki vain "päivystyslaatuisina", kuten monesti omistajille kerrottiin. Diagnostisessa kuvantamisessa kun tosiaan on omat kiemuransa ja ihan jokainen eläinlääkäri ei ultralla koiran lisämunuaista välttämättä heti onnistu löytämään. Mutta näissä, kuten monissa muissakin asioissa kehittyy ja oppii tekemällä, se tuli kandikesänäkin onneksi huomattua.

Röntgenin puolella pääsimme röntgenhoitajan opastuksella harjoittelemaan oikeiden arvojen ja säätöjen valitsemista kuvauslaitteisiin, säteilyturvallisuuden huomiointia, kasettien ja potilaiden asettelua oikeisiin paikkoihin ja asentoihin, pöydän ja kuvausputken säätämistä, sopivan rajauksen hakemista sekä kuvien jälkimuokkausta esimerkiksi turhien osien poistamiseksi ja unohtuneiden puolimerkkien lisäämiseksi. Eläinlääkäreiden kanssa sitten saatettiin käydä otettuja kuvia ja diagnostiikkaa läpi tai ainakin jälkikäteen pystyi tarkistamaan eläinlääkärin antaman lausunnon potilasohjelmasta. Röntgenkuvauksessa pääsi tekemään paljon asioita itse ja hyvin nopeasti tulikin sellainen olo, että osaisi ihan itsenäisesti ottamaan suhteellisen hyvälaatuisiakin ja diagnostisia röntgenkuvia.

Röntgentutkimuksen osalta tuli hyvin nopeasti huomattua se, että eläimen rauhoittaminen on oikeasti monissa tapauksissa välttämätöntä, sillä harva eläimistä malttoi omistajankaan seurassa pysyä täysin paikallaan. Pienikin liikahdus aiheutti helposti sen, että säätöjä ja asetteluja joutui tekemään uudestaan. Mahdollisimman vähäinen altistuminen säteilylle on ihan työturvallisuusasia, mitä monikaan omistaja ei valitettavasti tule ajatelleeksi. Hoitajat, eläinlääkärit ja kandit joutuvat helposti päivittäisessä työssä kiinnipitäjiksi ja altistuvat samalla säteilylle useammin kuin keskimääräinen ihminen, joten ensisijainen valinta kiinnipitäjäksi on aina omistaja. Parasta olisi tehdä kuvaukset hyvässä rauhoituksessa niin, että eläimen voi rauhassa asetella oikeaan asentoon ilman kiinnipitäjää erilaisia painoja ja naruja käyttäen. Aina se ei kuitenkaan ole esimerkiksi eläimen terveydentilan takia mahdollista.

Rauhoitus on monesti oleellinen osa röntgenkuvauksen onnistumisen kannalta.

Ultraäänitutkimuksessa kandit olivat lähinnä seuraajan roolissa. Pääasiassa potilaiden tutkimus keskittyi vatsaontelon laajaan ultraäänitutkimukseen, joten vatsaontelon elinten "fifty shades of grey" tulivat hyvin tutuiksi. Eläinlääkärit kyselivät kandeilta paljon ja meille kerrottiin paljon, mutta omaan käteensä ultraäänianturin sai lähinnä harjoituksissa ja kaikille pakollisessa kystosenteesinäytteen ottamisessa. Siksi esimerkiksi päivystystilanteiden ultraukset kannatti yrittää käyttää tehokkaasti hyödyksi ja pyytää päästä itse ultraamaan. Tätä taitoa ei nimittäin vain opi millään muulla kuin tekemällä. Aivojen ja käden välinen yhteistyö alkaa sujua vasta vähitellen ja motoriikka alkaa pikkuhiljaa toistojen myötä muotoutua etäisesti rutiinia muistuttavaksi. Ja kesällä olisi kyllä ollut hyödyksi, kun olisi ollut luontevampaa käyttää ultraa... Mutta kyllä tästäkin hyötyä oli, sillä aika nopeasti oppi mikä on normaalia ja mikä ei, vaikkakaan monien ultraäänilaitteiden kuvanlaatu esimerkiksi kunnassa ei oikein vastaa Yliopistollisen eläinsairaalan ultraäänilaitteiden tasoa. Laitteiden hinnatkin ovat toki sen mukaisia, muutama hassu tuhat euroa ei todellakaan riitä mihinkään, jos vastaavan laitteen haluaisi itselleen. Sitten voidaankin taas miettiä mistä se "järkyttävän iso lasku pelkästä ultraamisesta" omistajalle muka tulee.

Kaikkiaan diagnostisen kuvantamisen jakso oli hyvin opettavainen kokonaisuus ja ilman sitä olisi ollut kesällä varmaan aika pulassa. Monet opit tulivat hyötykäyttöön, vaikka edelleenkin oman osaamisen suhteen on aika suuri epävarmuus. Ihan kaikissa kunnissa ei ole välttämättä röntgenlaitteita tai ultraääntä käytettävissä, joten aika iso osa diagnostiikan apuvälineistä jää puuttumaan. Ihan kaikkea ei pelkillä käsilläkään saa tutkittua, joten on ihan kiva, jos omistajat ymmärtävät itsekin diagnostisen kuvantamisen tärkeyden lemmikkinsä hoidossa. Aina näin ei valitettavasti kuitenkaan ole ja eläinlääkärin suosituksista huolimatta jatkotutkimuksiin ei hakeuduta. Monesti näissä tilanteissa toivoisi, että olisi se röntgenkatse ja pystyisi antamaan varman diagnoosin, jota omistaja yleensä tulee vastaanotolta hakemaan. Ihan kaikkeen ei vain eläinlääkärikään pysty.

Klinikkavuosi: Pieneläinpäivystys

Pieneläinpäivystysviikoilta voi saada hyvää harjoitusta tulevaa kandikesää ajatellen, mutta näin jälkiviisaana voin todeta, että kyllähän siihen itsekseen eläinlääkärinä päivystämiseen liittyy vähän muutakin. Kun klinikkavuonna päivystysvelvollisuus on pisimmillään 16 tuntia putkeen, saattaa se kesällä olla monesti 80 tuntia eli perjantaiaamusta maanantai-iltapäivään. Lyhinkin vuoro eli arkipäivystysvuoro kunnassa käsittää päivystysyön lisäksi sitä edeltävän ja seuraavan normaalin työpäivän ollen pituudeltaan siis 32 tuntia. Pahimmassa tapauksessa unesta saa päivystysvuoronsa aikana vain haaveilla ja tähän väsymykseen saattaa saada jonkinlaisen ensikosketuksen klinikkavuoden päivytystysviikkojen aikana. Mutta palataanhan nyt vielä kuitenkin näihin klinikkavuoden muistoihin!

Toisin kuin nelosella hujan hajan sinne tänne opintojen ohelle osuneet päivystysvuorot, klinikkavuonna päivytykset olivat järkevästi aina viikon jaksoissa kerrallaan. Kuhunkin päivystysviikkoon sisältyi useimmiten 3 päivystysvuoroa ja jokaisen päivystysvuoron välissä oli yleensä vuorokauden vapaa. Päivystysviikko on merkitty klinikkavuoden lakanaan eikä päivystysviikon aikana ole muuta opetukseen liittyvää ohjelmaa kuin päivystäminen. Oikea-aikaiseen syömiseen, nukkumiseen ja päivystysvuorosta palautumiseen voi siis keskittyä ainakin teoriassa ihan rauhassa. Ihan hirveän paljon muuta ei oikeasti päivystysviikoilla kyllä jaksanutkaan. Pelkkä vuorokausirytmin kääntäminen aina viikoksi kerrallaan on oikeasti yllättävän kuormittavaa. Kuten nelosenkin päivystyksissä, myös klinikkavuonna päivystyksissä oli myös varallaolovelvollisuus muutamien päivystysvuorojen ajan. Aika harvoin näitä varapäivystäjiä silti joudutaan ilmeisesti paikalle hätyyttämään.

Päivystysvuoroja oli arkisin kello 16-08 ja viikonloppuisin kello 8-20 ja 20-08. Virka-aikoina päivystys kuuluu pieneläinpolin tehtäviin, kuten aiemmin mainitsinkin. Päivystysvuorossa oli aina 2-3 vitosen kandia ja vaihteleva määrä muita pikkukandeja. Varsinkin kevään päivystysvuoroilla pikkukandeja tuntui olevan aika paljon enemmän ja joskus siellä joku kutonenkin oli suorittamassa valinnaista päivystysjaksoa. Täytyy kyllä sanoa, että meillä on aivan huikeita tulevia eläinlääkäreitä kehittymässä, sillä ainakin omiin päivystyksiini samaan aikaan osuneet neloset olivat jo todella osaavia ja reippaita! En usko että itse olin läheskään niin pätevä siinä vaiheessa opintoja... Muistan lähinnä, että olo oli todella typerä ja tuntui etten osannut mitään. Pikkukandien kanssa pyöriessä ja heitä opastaessa huomasi väkisinkin kehittyneensä aika monissakin asioissa, mikä toi sellaista sopivan luottavaista fiilistä kandikesää ajatellen.

Auringonnousu kaltereiden takaa päivystyksessä.

Potilastyö päivystyksissä oli sitä samaa tuttua, mitä jo nelosen päivystyksissä harjoiteltiin. Ainoa ero oli oikeastaan se, että kun kello löi iltaisin 22, pikkukandit haihtuivat paikalta ja me vitoset jäimme keskenämme eläinlääkärin ja hoitajien armoille. Samat hommat jatkuivat aina aamuun saakka, mutta monesti potilasvirta väheni ja puhelin hiljeni ainakin hetkeksi aamuyön tunteina. Päivystyspuhelimeen vastaaminen oli kandien vastuulla. Välillä sitä saattoi päästä ihan nukkumaankin pieneksi hetkeksi, mutta läheskään joka yö tämä ei ollut mahdollista. Joskus vähintään toisen kandin piti jäädä vahtimaan sisään jääneitä potilaita ja nukkumista vuoroteltiin. Joskus autettiin teho-osaston puolella, jos muuten oli hiljaisempaa. Joskus pääsi mukaan öisiin hätäleikkauksiin avustajaksi. Joskus joutui herättämään hiljaisena hetkenä nukkumaan menneen eläinlääkärin potilastulvan jälleen alkaessa. Jos sattui tosi hiljainen päivystys ja tosi mukava ja innostunut eläinlääkäri, saattoi eläinlääkäri opettaakin jotain oleellista vuoron aikana. Yleensä tämä oli kuitenkin tuhoon tuomittua, sillä aina kun joku alkoi opettaa jotain, potilaita alkoi taas virrata.

Työn ohella päivystysten parasta antia olivat erilaiset keskustelut kandien, eläinlääkärien ja hoitajien kanssa, joko ihan asiasta tai sitten aivan jostain muusta. Aamuyön hiljaisina tunteina monesti huomasi nälän iskevän, joten syöminen nousi myös tärkeään rooliin. Omista syömisistään piti ehdottomasti huolehtia ja pitää niistä kiinni, muuten väsymys nousi vähintään potenssiin 4. Paras osuus päivystyksessä oli nähdä seuraavien päivystäjien tai polilaisten pirteät kasvot vuoron päättyessä, kun itse järkyttävillä silmäpusseilla varustettuna ja lähes poikkeuksetta kuolemanväsyneenä tiesi pääsevänsä vihdoin nukkumaan. Vaan vähänpä tiesi kandi tuolloin väsymyksestä...

Kandikesän plussia ja miinuksia

Ensimmäinen kesä eläinlääkärinä (sijaisena) takana

ja viimeinen opiskeluvuosi eläinlääkiksessä on alkanut!

Ensimmäisen viikon aikana lähes jokaisessa keskustelussa kavereiden kanssa on luonnollisesti käyty läpi kandikesän tapahtumia, vaikka näitä on toki tullut purettua jo kesänkin aikana. Kandikesästä voisi kertoa tuhat ja yksi tarinaa. Jokaisella meistä on varmasti vähän erilaiset kokemukset kesästä, mutta keskustelujen perusteella monet asiat ja ajatukset vaikuttavat olevan useimmilla hyvinkin samanlaisia. On hienoa kuulla muiden kokemuksia ja tapauksia, jakaa tietoa, nauraa, itkeä ja tuskastella yhdessä. Tässä "välikevennyksenä" pieni postaus kandikesästä ennen kuin taas jatkan klinikkavuoden postausten viimeistelyä - niitä on jo vino pino lähes valmiina odottamassa julkaisua.

Parhaimpina kandikesän hetkinä työnteko ei edes tuntunut työnteolta. Huonoimpina hetkinä olisi mieluummin ollut missä tahansa muualla. Ja sitten oli ne sadat tunnit jossain näiden kahden ääripään välillä. Tuskin kellään meistä ensimmäinen kesä oli pelkkää ruusuilla tanssimista, vaikka moni työstä varmasti nauttikin. Välillä päivät olivat kirjaimellisestikin täyttä paskaa, mutta onneksi näitä oli selvästi vähemmän kuin niitä mukavia päiviä. Vertaistukea oli nopeasti saatavilla omaa kandikesäänsä viettäviltä kollegoilta whatsapin ja puheluiden välityksellä, nämä olivat korvaamaton apu paniikin ja ahdistuksen iskiessä.

Kandikesän hyppy tuntemattomaan. Kuva: Kamala luonto Instagram

Parasta kandikesässä:
+ Kanyloinnin onnistuminen kriittisellä potilaalla
+ Oma praktiikkalaukku omilla lääkkeillä omassa järjestyksessä
+ Omat praktiikkavälineet omassa autossa omassa järjestyksessä 
+ Kandien oma paniikkilinja ja muu vertaistuki
+ Korvaamattomat vakkarieläinlääkärit ja keskustelut heidän kanssaan
+ Potilaiden hengen pelastaminen
+ Onnistuneet leikkaukset ja muut toimenpiteet
+ Hoidon jälkeen jaloilleen nousevat poikimahalvauslehmät
+ Potilaan tilan parantuminen kontrollikäyntiin mennessä
+ Asioiden oppiminen ja rutiinien muodostuminen toistojen myötä
+ Penturokotukset ja ihanat pennut
+ Hyvä ruoka lounastauolla
+ Kehut, kiitokset ja halaukset asiakkailta
+ Paisepotilaiden nopea paraneminen
+ Kunnon yöunet
+ Kauniit maisemat autolla ajellessa
+ Autosta yllättäen löytyvä suklaa- tai välipalapatukka
+ Asiakkaiden ymmärtäväisyys
+ Rahan ilmestyminen tilille
+ Se että se loppui 

Kandikesä kasvattaa. Kuva: Kamala luonto Instagram

Ikävintä kandikesässä:
- Käsiin kuolevat potilaat, joita ei voi enää auttaa
- Kärsivät potilaat, jotka olisi pitänyt lopettaa jo aikoja sitten
- Omistajat, jotka eivät ymmärrä/halua ymmärtää
- Omistajat, jotka luulevat tietävänsä valmiin diagnoosin tai hoidon
- Omistajat, joista ei saa mitään selvää
- Kolmen tunnin synnytysavun jälkeen kaiken mahdollisen (tarvikkeiden ja oman lärvin) peseminen yömyöhään seuraavan päivystyspotilaan varalta
- Desinfektioaineiden hengittäminen ilmasta
- Asiattomat kommentit asiakkailta
- Tavaroiden purkaminen ja pakkaaminen laatikoihin, hyllyihin, kaappeihin, autoon...
- Väsymys
- Rajalliset resurssit kunnassa
- Kiire
- Osaamattomuus ja oma turhautuminen
- Nälkä
- Yöherätykset päivystyksessä ja vajaat yöunet
- Alvien laskeminen alv-ilmoituksiin
- Maksamattomien laskujen pelkääminen
- Maksamattomat ja perintään menneet laskut


Näitä ja monia muita asioita innokkaimmat voivatkin bongailla ensi kevään Kandeissa, kun kolme rohkeaa eläinlääkärinalkua omalta vuosikurssiltani vietti tämän kesän kameran edessä. Kyseiseltä sivulta löytyy myös hauska pätkä Sohvaperunoiden viime kevään jaksosta, jossa katsottiin Kandeja. Sohvaperunoiden reaktiot olivat aika hauskoja, itselle kun tässä eläinlääkärikuplassa elellessä ei oikein mikään enää aiheuta vastaavanlaista reaktiota. :D

Olen myös ajatellut palailla lisää kandikesään myöhemmissäkin postauksissa, jos vain kutosen aikataulu ja oma jaksamiseni sen sallii. Nähtäväksi jää...