Pintaa syvemmältä

Maaliskuussa pari viikkoa kului tiukasti dissektiosalissa eläinten elimistöjen saloihin perehtyen. Näissä Verenkierron ja hengityksen opintojaksoon kuuluvissa leikkelyissä tarkastelimme myös hermostoa Neurobiologiaan liittyen. VeHen luennothan olivat tammi-helmikuussa ja NeBin puolestaan marras-joulukuussa viime vuoden puolella. Kummastakin olen kirjoittanut aiemmin omat postauksensa, VeHestä yhden ja NeBistä kaksi, NeBi1 ja NeBi2.

Alkuun tuntui vähän vaikealta yrittää orientoitua opiskelemaan uudelleen asioita, jotka olivat jo osittain unohtuneet. Jonkinlaista oppimista oli kuitenkin selkesti tapahtunut, sillä opit palautuivat pienen kertauksen jälkeen suhteellisen helposti mieleen. Jossain määrin uusi tapa opiskellakin tuntui alkuun haastavalta, mutta jälkeenpäin ajatellen tämä opiskelumenetelmä toimi aika kivasti. Yhtenä eläinlääkärin koulutuksen tehtävänähän on opettaa meitä interaktiivisuuteen ja ryhmätyöskentelyyn, joten sitä tämä menetelmä kyllä tukee erinomaisesti.

Kuvassa oftalmoskooppi, jolla voi tutkia silmänpohjaa. Neurobiologiassa saimme tutustua jo hieman tämän kapistuksen toimintaan, mutta perehdymme varmasti asiaan tarkemmin myöhemmissäkin opinnoissa.

Ensimmäiset pari päivää siis perehdyimme ensimmäisenä päivänä jaettujen pienryhmien perusteella yhteen tiettyyn alueeseen ruumiissa. Alueet olivat sydän, eturaaja, takaraaja, kraniaalinen vartalo (etuosa), kaudaalinen vartalo (takaosa) sekä pää. Tästä alueesta preparoimme esiin hermot, verisuonet ja mahdolliset imusolmukkeet niiltä osin kuin se oli mahdollista. Opiskelimme verisuonten ja hermojen kulkuradat sekä hermojen hermotuskohteet. Kolmannesta päivästä eteenpäin toimimme uusissa ryhmissä, joissa jokaisessa oli oman ruumiinalueensa "asiantuntija", joka siis opetti ja neuvoi muita perehtyessämme eri osa-alueisiin. Kaikkiaan kävimme pääsääntöisesti koko vartalon läpi. Tämä oli siis oikesti paljon yksinkertaisempaa kuin miltä se kuulostaakaan ja toki päävastuu opettamisesta oli virallisilla opettajillamme. Opiskelijakollegoiden opettaminen oli ainakin omasta mielestäni aika opettavaista ja pakotti itsekin miettimään asioita tarkemmin. Niinhän anatomian opettajamme meille sanoikin, opettaessa oppii eniten!

Kulutimme viisi dissektiokertaa näissä uusissa ryhmissä, jonka jälkeen viimeisellä kerralla palasimme takaisin alkuperäiseen, ensimmäisenä päivänä määrättyyn ryhmäämme. Tässä ryhmässä teimme suullisen tentin, jossa arvottiin kaksi osa-aluetta koko opiskellusta alueesta ja nämä alueet käytiin läpi niin, että jokainen ryhmässä sai/joutui vastailla opettajan esittämiin kysymyksiin. Suullinen tentti ei ollut mikään hiostava tilaisuus, vaikka se ehkä ajatuksena sellaiselta kuulostaakin. Olimme jo aiemmin dissektioissa käyttäneet lähes samaa menetelmää esitellessämme mm. lihaksia opettajillemme ja hyvin pitkälti samalla kaavalla suullinen tenttikin eteni. Turha siis murehtia ja stressata ainakaan tätä suullista tenttiä etukäteen!

Toiset olivat perehtyneet osa-alueeseensa hyvinkin huolellisesti ja saatoin vain ihailla heidän osaamistaan. Toiset ehkä olivat jo muutamassa päivässä ehtineet unohtaa oman aiheensa asioita, joten näiden alueiden läpikäynnissä saattoi mennä vähän enemmän aikaa. Ja toki haastavaa asiasta tekee aina se, että eläintenkään elimistöt eivät ole tismalleen samanlaisia, vaan niissäkin on eroja. Verisuonissa varsinkin haarautuminen voi yksilöstä riippuen tapahtua hieman eri lailla, joten ainoastaan verisuonia seuraamalla voidaan päätellä mistä suonesta onkaan kyse. Preparaatitkaan eivät säily ikuisesti, joten uusia eläimiä on pakko preparoida ja niissä asiat eivät välttämättä olekaan aivan niin selkeästi näkyvillä kuin siinä omassa ensimmäisessä preparaatissa, mistä ehti jo opiskella kaikki asiat. Toisaalta tämä onkin hyvä asia, sillä eiväthän ne potilaatkaan tulevaisuudessa ole täysin samanlaisia ja jatkossakin tulee osata päätellä asioita loogisesti.

Hermojen kulku pään alueella on kliinisenkin työn kannalta oleellista. Näissä dissektioissa pään hermoja käytiin lähinnä hevosen päästä läpi.

Huomasin, että itselleni paras keino oppia asioita oli kerrata niitä etukäteen ja tehdä omia muistiinpanoja kustakin hermosta ja verisuonesta. Kirjasin siis ihan paperille luentoprujuista ja anatomian kirjoista verisuonten ja hermojen nimiä suomeksi ja latinaksi, mihin mikäkin suoni tai hermo menee ja mistä ne haarautuvat. Lisäksi kirjoitin kliinisen työn kannalta merkittäviä asioita, kuten mistä suonesta otetaan verinäytteitä tai mikä imusolmukse on palpoitavissa elävältä eläimeltä.

Missään nimessä nämä leikkelyt eivät mielestäni olleet sellaisia, että olisi voinut ottaa liian rennosti ja kuvitella, että opiskelematta oppii asiat. Kuten koko eläinlääkiksessä muutenkin, vastuu oppimisesta on meillä jokaisella itsellämme. Toisille riittää että pääsee läpi tentistä, toisille on tärkeää saada paras mahdollinen arvosana, toisille on tärkeämpää ymmärtää kokonaisuus arvosanasta riippumatta. Omaan panokseeni olen tyytyväinen ja koenkin oppineeni näissä dissektioissa paljon, osan toki kertauksena aiemmista teoriaopinnoista. Anatomisten rakenteiden näkeminen oikeassa eläimessä auttaa ainakin itseäni oppimaan erittäin hyvin ja kokonaiskuva eri eläinlajien verenkiertoelimistöstä ja hermostosta alkaa olla aika selkeä.

Heti dissektioiden jälkeen alkoikin uusi opintojakso Ruoansulatuksen parissa, joten siitä lisää seuraavaksi!