Mitä on olla eläinlääkäri?

Tämä postaus on ollut kypsymässä jo pitkään ja olen miettinyt haluanko edes julkaista sitä ollenkaan. Päätin kuitenkin julkaista sen nyt, jotta voisin ehkä itsekin muutamien vuosien päästä lukea tekstin uudelleen ja seurata oman ajatusmaailmani kehittymistä opintojen myöhemmässä vaiheessa ja työelämään päästyäni. Voisin kirjoittaa asiasta varmasti syvällisemminkin, mutta haluan säilyttää tässä tietyn keveyden ja huumorin ja toivonkin, ettei kukaan vedä tästä mitään palkokasveja sieraimiinsa tai muihinkaan ruumiinaukkoihinsa.

Aina välillä tulee keskusteltua odotuksista ja ajatuksista eläinlääkärin ammattia koskien. Osalla hakijoista, eläinlääkäriopiskelijoista ja valmiista eläinlääkäreistäkin on varmasti hyvin erilaisia ajatuksia tästä asiasta, enkä itsekään väitä tietäväni mitään "oikeaa totuutta". Sellaista ei edes ole olemassakaan, jokainen kun kokee asiat eri tavalla. Ajattelin vähän pohdiskella omia käsityksiäni eläinlääkärinä toimimisesta tähänastisten kokemusteni perusteella.

Osalla saattaa olla hyvinkin ruusuinen kuva kissojen ja koirien silittelystä ja rapsuttelusta, rokotusten antamisesta ja mikrosirujen laittamisesta. Kenties kynsien leikkaamista tai tabletin antamista kissalle pidetään hankalimpana suoritettavana toimenpiteenä, vaikka aika harvoin kissoille tabletteja edes eläinlääkärin vastaanotolla annetaan. Muistan jonkun sanoneen, että eläinlääkärin on kuitenkin osattava tehdä vähän muutakin kuin vain rokottaa, matolääkitä ja lopettaa eläimiä. Eläinlääkärin laaja-alainen koulutus toki antaa aika paljon mahdollisuuksia näiden perustoimenpiteiden lisäksi. Rehellisesti sanottuna olen sitä mieltä, että jos joku haluaa "vain" rokottaa ja madottaa eläimiä, se on itselleni ihan fine. Kaikki eivät elämässään halua samoja asioita eikä tarvitsekaan. Tärkeintä on kunnioittaa ihmisten omia valintoja ja heidän tekemäänsä työtä.

Joku voi kuvitella pääsevänsä leikkelemään pelkästään koirien sisuskaluja, pelastamaan eläinten henkiä poistamalla erilaisia kasvaimia ja House MD -tyylisesti päättelevänsä ongelman kuin ongelman ja keksimällä jokaiselle eläimelle parannuskeinon. Valmistunut eläinlääkäri tietää, että kliinisessä työssä on helppojen perustapausten lisäksi niitä vaikeampia, jopa mystisiä tapauksia, jotka on osattava ohjata muualle tutkittavaksi oman osaamisen ja tiedon loppuessa kesken. Välillä tulee vastaan raskaita päätöksiä koskien eläinten lopettamista. Kunnaneläinlääkäri saattaa joutua ajamaan päivystyksen aikana satoja kilometrejä valtavan suuren päivystysalueen toiselta laidalta toiselle, arvioimaan hädässä olevien eläinten hoidontarpeen kiireellisyyttä tai vaikka kannattelemaan yhdessä isäntäväen kanssa poikimisen yhteydessä kohtunsa ulos pullauttaneen lehmän useita kiloja painavaa kohtua yrittäen sulloa sitä samalla lehmän sisään hajottamatta kohtua tämän yrityksen aikana.

Kenellä tahansa eläinlääkärillä voi olla edessään niin sairas eläin, että tekee pahaa jättää se henkiin, kun omistaja ei ymmärrä eläimen parasta. Omistaja voi olla niin hankala, että uhkaa haastaa pienestäkin, mutta ei hengenvaarallisesta virheestä eläinlääkärin oikeuteen tai vähintään raivota someen. Mamman kiltti kullannuppu saattaakin yhtäkkiä vastaanotolla muuttua verenhimoiseksi pedoksi ja haukata eläinlääkärin kädestä palasen - riittävän ison, jotta eläinlääkäri saa heittää hyvästit hyvää kädentarkkuutta vaativille kirurgisille toimenpiteille. Näitäkin tapauksia on tähän mennessä jo kuultu yllättävänkin paljon. Osa omistajista saattaa "unohtaa" maksaa laskuja ja eläinlääkäri joutuu laittamaan ne perintään. Omistajat saattavat myös itse tietää kaikki asiat paremmin ja osata hoitaa eläimensä toisin kuin eläinlääkäri. "Anna nyt vaan se antibiootti", resistenssistä viis. Kommunikointi ihmisten kanssa on välttämätöntä eläinlääkärin työssä, joten jos eläinlääkikseen hakee siksi, ettei tarvitsisi keskustella ihmisten kanssa, kannattaa vaihtaa alaa. Eläinlääkärinä toimiminen on 100 % asiakaspalvelutyötä. Ainakin kliinisessä työssä, ja useimmat tutkijatkin joutuvat kommunikoimaan toisten ihmisten kanssa jollain tapaa.

Monesti ajatellaan, että eläinlääkäri on kutsumusammatti, joten siksi työtä pitäisi tehdä puhtaasta auttamisen halusta. Rahallisia korvauksia tehdystä työstä ei saisi ottaa, koska eläinlääkäri auttaa eläimiä omaksi ilokseen. Pelkästään tällä ilolla eläinlääkäri saa muutakin leipänsä päälle kuin ylähuulensa. Tällä työllä useimmat eläinlääkäreistä eivät valitettavasti pääse rikastumaan, vaikka sitäkin harhaluuloa jonkin verran esiintyy. Klinikka- tai toimenpidemaksuja usein kritisoidaan niiden kalleuden takia, mutta unohdetaan se tosiasia, että joissakin paikoissa esimerkiksi leikkausten anestesiavalvonta ja tehohoito vastaa ihmissairaaloiden tasoa ja joissakin toisissa paikoissa toiminta on huomattavasti vaatimattomampaa. Maksut eivät siis suinkaan mene suoraan ahneen eläinlääkärin taskuun, vaan niillä kustannetaan laitteita, tiloja ja henkilökuntaa rakkaiden perheenjäsenten hoitamiseksi parhaalla mahdollisella tavalla. Rahan takia ei kannata hakeutua eläinlääkäriksi. Nuoremmalla sukupolvella ajatukset ovat kääntymässä siihen suuntaan, että elämässä on muutakin kuin työ, eikä eläinlääkärin tarvitse olla 24/7 tavoitettavissa - paitsi jos sattuu päivystämään. Omaa vapaa-aikaa arvostetaan yhä enemmän ja mielestäni se on vain erittäin terve suuntaus. Jos et itse voi hyvin, miten jaksat auttaa muitakaan?

Kaikista eläinlääketieteen lisensiaateista ei tule kliinisessä työssä toimivia eläinlääkäreitä. Eläinlääkäri voi olla vaikkapa tutkija hyvin monella eri osa-alueella, tarkastuseläinlääkäri teurastamolla, opettaja yliopistolla (kuuluu usein yliopiston tutkijoiden työtehtäviin), puolustusvoimien eläinlääkäri, valvontaeläinlääkäri, Maa- ja metsätalousministeriön virkamieseläinlääkäri, hygieenikkoeläinlääkäri elintarviketurvallisuuden ja ympäristöterveydenhuollon parissa, rajaeläinlääkäri, asiantuntija, ylitarkastaja tai patologi Eviran useissa yksiköissä ja jaostoissa muutamia tehtäviä mainitakseni. Vaihtoehtoja todellakin siis löytyy. Missään nimessä kaikki eivät kulje samaa polkua, vaan suotavaa on valita itseään aidosti kiinnostava osa-alue. Eläinlääkäri voi erikoistua vaikka koirien silmiin tai hevosten jalkoihin. Näissä toki on omat erikoistumisopintonsa eläinlääketieteen lisensiaatin kuuden vuoden opintojen jälkeen. Yhä useampi suorittaa erikoistumisen ulkomailla, sillä tällöin erikoistumisvaihtoehtoja on vähän enemmän kuin Suomessa. Kansainvälisyys on kannattavaa ja lähes välttämätöntä tällä alalla.

Mikäli käsi työtapaturmassa muuttuu toimintakyvyttömäksi, voi olla pakkokin vaihtaa haaveet unelmien työstään vähän toisenlaiseen työhön. Eläinallergian iskiessä pahat oireet pakottavat pohtimaan tulevaisuutta uudelleen. Koskaan ei voi tietää mihin työhön sitä lopulta päätyy, vaikka olisikin olevinaan kuinka varma asiasta tahansa. Eläinlääketieteen lisensiaatin tutkinto mahdollistaa onneksi monenlaisia urapolkuja, joten vastoinkäymiset eivät pakota vaihtamaan täysin toiselle alalle!

Kliinisestä työstä haaveilevien kannattaa ehdottomasti tutustua tavalla tai toisella eläinlääkärin työhön käytännössä. TET-päivät, harjoittelut, kesätyöt ja muuten vaan eläinlääkärin työn tai eläinsairaalan arjen seuraaminen auttaa hahmottamaan työn todellista luonnetta. Toki myös eläinten hoitaminenkin varmasti auttaa ymmärtämään niin eläimiä kuin eläinlääkäreitäkin paremmin. 

Alkuun pääsee vaikkapa tutustumalla Suomen Eläinlääkäriliiton "Ammattina eläinlääkäri" -sivuun. Eri aloilla toimivien eläinlääkärien haastatteluista saa varmasti paljon lisätietoa heidän työstään ja julkaistiinpa marraskuussa myös pieni esite, jossa viisi eläinlääkäriä kertoo työstään.