Synkkien ajatusten perjantai 13. päivä

Synkkyysvaroitus

Tänään aamulla kävimme harjoittelemassa monivalintabingoa Pieneläinsisätautiopin tentissä, jossa neljän tunnin aikana piti valita 100 ruuansulatuskanavaan, munuaisiin ja virtsateihin, ihoon, diagnostiseen kuvantamiseen, sydämeen, hengitysteihin, vereen, syöpään, infektiosairauksiin sekä endokrinologiaan liittyvään kysymykseen oikea vastausvaihtoehto. Kuulostaa ehkä pahalta, mutta yllättävän hyvin aikaa tuntui riittävän. Mieleen palautuivat omat ylioppilaskirjoitukset sekä valintakoe optisine vastauslomakkeineen...

Ensimmäistä kertaa seitsemään viikkoon tuntuu, että tulevana viikonloppuna voi hengittää ja nauttia elämästä kunnolla ilman takaraivossa paukuttavaa ajatusta siitä, kuinka pitää lukea, pitää opiskella, pitää tehdä seminaariesityksiä, pitää tehdä sitä ja tätä. En tiedä miksi olen ottanut tämän syksyn jotenkin raskaasti ja ehkä vaatinutkin itseltäni enemmän kuin pitäisi. Stressiä on ollut enemmän kuin muistan aikoihin olleen, mutta niin se on tainnut olla vähän kaikilla. Kirjoitin jo melkein kuukausi sitten seuraavan tekstiluonnoksen ja mietin taas haluanko edes julkaista sitä, mutta julkaisen nyt kuitenkin, sillä olen kuullut muiltakin hyvin samankaltaisia ajatuksia:

En halua valehdella, että eläinlääkiksessä opiskelu olisi pelkkää ruusuilla tanssimista ja että olisi pelkästään ilo aina opiskella, koska asiat kiinnostavat niin paljon ja koska nyt opiskelemillamme asioilla on suuri merkitys kliinisessä työssä. Ei. Tänä vuonna jos koskaan ahdistus hiipii yhden jos toisenkin mieleen, koska vauhti on päätähuimaava. On mahdotonta opiskella asiat niin hyvin kuin aiempina vuosina on tottunut opiskelemaan, sillä omien muistiinpanojen tekeminen ja kunnollinen opiskelu vie aikaa. Ja aikaa meillä ei oikeastaan ole. Pitäisi pystyä omaksumaan valtava määrä tietoa hyvin lyhyessä ajassa ja osata vastata nopeasti sen enempiä miettimättä kysymyksiin, joihin vastaaminen vaatisi oikeasti välillä paljon enemmän miettimisaikaa loogisten tapahtumaketjujen muodostamiseksi. Tässä vaiheessa opintoja vastaukset eivät aina valitettavasti tule kuin apteekin hyllyltä, vaan niitä joutuu oikeasti miettiä ja kaivella muistinsa syövereistä paljon tietoa eri asioista ja yhdistellä ne päässä järkeviksi kokonaisuuksiksi. 

Ajan puute turhauttaa. Opin itse monesti paremmin luennoilla istumalla kuin kirjasta lukemalla ja jaksaessani keskittyä kuuntelemaan ja tekemään muistiinpanoja usein muistankin asioita suhteellisen hyvin. Mutta väsyneenä ajatus lähtee helposti harhailemaan tai jos luennoija sanoo sanottavansa suoraan slideista lukemalla ja luentojen pituus venyy venymistään, on turha edes yrittää jaksaa keskittyä. Tauot, happihyppely, eväät ja juomat auttavat jaksamaan paremmin, mutta ei niilläkään ihmeitä saa aikaan. Olen yrittänyt huolehtia riittävästä unen- ja ravinnonsaannista, mutta välillä huomaan ettei niistäkään pysty pitämään kiinni. Liikunta jää usein pakosta kakkoseksi opiskelulle, vaikka se auttaisi varmasti jaksamaan arjessa paremmin. Kavereidenkin kanssa on tullut vietettyä aivan liian vähän aikaa. Alkaako kuulostaa sellaiselta klassikkoesimerkiltä itsensä loppuunpolttamisesta?

Aika pian tämän kirjoitettuani heräsin kuplastani ja tajusin, että ei tämä näin voi jatkua. Niin typerän yksinkertaiselta kuin se kuulostaakin, päätin ottaa aikaa itselleni ja lopettaa turhan stressaamisen. Ja se auttoi. Mielestäni tuli paljon virkeämpi, jaksan keskittyä paljon paremmin ja elämässä on muutakin sisältöä kuin opiskelu. Liika tunnollisuuskaan ei ole hyvästä, vaan elämässä pitää osata priorisoida asioita. Kukaan muu ei pidä huolta sinusta itsestäsi, ellet sinä itse sitä tee. Opiskelu ei ole koko elämä, vaikka se välillä viekin suuren osan ajasta, tulee ajatuksiin ja uniin ja haittaa harrastamista. Onneksi ystävät ja perhe ovat tukena ja turvana, vaikka ajoittain tuntuukin, etteivät hekään aina ihan täysin ymmärrä, miten paljon tämä koulu meiltä vaatiikaan.

En halua kuulostaa liian synkältä, sillä asiat ovat nyt tällä hetkellä todella hyvin ja silmäni ovat avautuneet oman jaksamisen suhteen. Olen entistä enemmän pohdiskellut sitä, miksi sitä vaatiikaan itseltään niin suuria. Ehkä siksi, että loppujenlopuksi aika pienen ajan kuluttua voin olla itse vastuussa siitä, jääkö joku potilas henkiin vai ei ja tekemäni virhe voi maksaa sen potilaan hengen. En halua tappaa potilasta siksi, etten kuunnellut sisätautiopin luennoilla tarpeeksi keskittyneesti. Toisaalta tämä ajatus on typerä, sillä vielä pari vuotta teemme vain niinkuin meidän käsketään tehdä eivätkä meidän päätökset tai päättämättä jättämiset, diagnoosit tai diagnoosin puutteet, hoitotoimenpiteet tai hoitamattomuudet johda yhtään mihinkään - joku muu tekee lopulliset päätökset kaikesta. Tämän parin vuoden aikana on vielä aikaa tehdä virhe virheen perään ja ottaa niistä opiksi! Niin se kai pitäisi ajatella. Mutta jos vaatii itseltään täydellisyyttä, voi olla hankala luopua siitä ajatuksesta, että ei vain vielä osaa tai tiedä riittävästi.

Tästä vuodatuksesta huolimatta olen edelleen todella onnellinen tästä koulusta ja jopa siitä, miten kovaa työtä sen takia välillä joutuukaan tekemään. Haasteellisuus oli yksi syy miksi eläinlääkikseen hain, sillä en jaksaisi tehdä päivästä toiseen sellaista työtä, jossa en pääse haastamaan ja kehittämään itseäni. Tässä koulutuksessa sitä ei varmasti tarvitse pelätä!


Ihanaa viikonloppua kaikille, muistakaa pitää huolta itsestänne ja jaksamisestanne!