Praktiikkakesän purkutilaisuus

Viime syksynä, aika lailla vuosi sitten, istuttuamme noin kuukauden opiskelemassa elintarvikehygieniaa, saimme hetken eli päivän mittaisen tauon ja palasimme ajatuksissamme kandikesän kokemuksiin tiedekunnan järjestämässä Praktiikkakesän purkutilaisuudessa. Tämä tilaisuus oli täysin vapaaehtoinen, mutta aika moni meidänkin vuosikurssista siihen osallistui ja itsekin koin sen hyödyllisenä. Meiltä kyseltiin etukäteen esimerkiksi mistä haluaisimme tietää lisää, mitkä asiat koimme haasteellisina, missä asioissa olisimme halunneet olla "valmiimpia" ja miten työssä jaksaminen tai erilaiset asiakaspalvelutilanteet toteutuivat. Näiden asioiden perusteella oli koottu lyhyitä luennontapaisia aamupäivälle aiheena hevoset, pieneläimet ja tuotantoeläimet. Tämän jälkeen porukka jakaantui kolmeen osaan ja pienryhmissä käytiin tarkemmin läpi epäselviä tapauksia tai epäselviä asioita ja keskusteltiin mieleen juolahtaneista asioista. 

Lounastauon jälkeen jatkettiin opintopsykologin luennolla aiheena praktiikkakesän aiheuttamista tunteista ja ajatuksista selviäminen. Tämän interaktiivisen ja keskustelevan luennon aikana heräsi monenlaisia tunteita ja ajatuksia itse kullekin. Lisäksi eläinsuojeluvalvonnasta oli valvontaeläinlääkärin pitämä luento hyvin käytännönläheisestä näkökulmasta. Tästäkin saimme paljon vinkkejä tulevaisuuden varalle. Pienen kahvitauon jälkeen iltapäivällä jatkettiin työjärjestelyistä ja työsuhteista, niiden tuomista velvollisuuksista ja mahdollisuuksista. Kaikkiaan päivän ohjelma oli hyvin keskusteleva ja aika vapaasti asioista juteltiinkin (varsinkin niissä kahvipöytäkeskusteluissa varsinaisten luentojen ulkopuolella). 

Kuten aiemmin jo sanoinkin, tämän purkutilaisuuden ja monien vuosikurssilaisten kanssa käymieni keskustelujen perusteella kandikesä on ollut monelle aika rankka. Se on aika surullista. Onneksi paljon positiivisiakin kokemuksia on mahtunut joukkoon, mutta kyllä sitä toivoisi, ettei eläinlääkäreiden työuran alku olisi ihan niin rankka kuin monella on ollut. Esimerkiksi ihmislääkäreiden puolella heidän uransa alkutaipaleeseen panostetaan perehdyttämisillä, mentoroinneilla ja monenlaisilla tukitoimilla huomattavasti enemmän kuin meillä eläinlääkäreillä. Meilläkin on kyllä alettu asiaan kiinnittää yhä enemmän huomiota, mutta näkemäni ja kuulemani perusteella paljon on vielä tehtävää. Edelleenkin "perehdyttäminen" voi joissakin kuntasijaisuuksissa tarkoittaa vastaanotolle jätettyä yksittäistä post-it-lappua, "Koita pärjäillä!" 

Parasta on kuitenkin se, että omista kokemuksistaan voi puhua kollegoilleen ja saada näin korvaamatonta vertaistukea. Itselleni tämä on ollut tärkeä voimavara, vaikka kokemukseni eivät ehkä kaikkiin muihin verrattuna kovin rankkoja olekaan. Toisaalta kollegat ovat melkein ainoat, joille joistakin asioista voi edes puhua - läheiset ystävät ja perhe eivät aina oikein pysty ymmärtämään tämän ammatin tämänhetkisiä melko rankkoja ja osittain epäinhimillisiäkin vaatimuksia. Enkä ehkä itsekään uskonut, että tämä työ voi ajoittain olla ihan niin raskasta, vaikka meitä koulutuksen alusta saakka tästä varoiteltiinkin. Ja kaikki eivät toki koe kaikkia asioita samalla tavalla raskaina, siihen vaikuttaa niin moni muukin asia. Helpoksi tuskin kukaan tätä työtä koskaan sanoisi.

Mutta ajoittaisesta raskaudesta huolimatta on tämä silti edelleenkin upea ja palkitseva työ, jossa voi kehittyä ja oppia jatkuvasti. Pitää vain löytää itselleen sopiva työ ja paikka, jossa pystyy toimimaan niin työskentelyn kuin motivaationkin kannalta mielekkäissä olosuhteissa.