Hermot menee...

Viime viikot ovat taas suhahtaneet vauhdilla ohi ja on ollut vaikea löytää sopivaa hetkeä istua alas ja pohdiskella kulunutta syksyä. Toivottavasti pääsykoelukijatkin ovat edes jouluksi malttaneet laskea kirjat alas kädestään ja nautiskelleet vapaa-ajasta. Aivoillekin tekee hyvää välillä hengähtää ja ajatella aivan muita asioita kuin fysiikkaa, kemiaa ja biologiaa!

Syyslukukauden viimeiset kurssit eivät varsinaisesti olleet helpoimmasta päästä. Neurobiologia oli ehkä tähänastisista kursseista vaativin laajan sisältönsä vuoksi. Toki monet asiat kurssilla olivat selkeitä, mutta oli myös paljon pienempiä yksityiskohtia, joiden oppiminen ei ollut itsestäänselvää. Aiemmilla kursseilla luu- ja lihasopissa kurssit ovat hyvin pitkälti olleet anatomiaa. Neurobiologiassa opiskeltiin samaan aikaan sekä anatomiaa että fysiologiaa, missä on omat hyvät ja huonot puolensa. Toisaalta koen näiden osien tukeneen toisiaan, mutta toisaalta laajojen kokonaisuuksien hallitseminen kerralla toi esiin omat haasteensa. Toki tulevaisuudessa eläinlääkärin on syytä hallita vieläkin laajempia kokonaisuuksia, joten ihan hyvää esimakua tämä raakaan todellisuuteen toi.

Ennen tenttiä pääsimme harjoittelemaan neurologisen tutkimuksen tekemistä joidenkin vuosikurssilaistemme koirilla. Olimme etukäteen tutustuneet mm. videoilta normaaleihin reaktioihin ja vastaavasti myös epänormaaleihin tapauksiin. Neurologinen tutkimus sisälsi potilaan yleistilan, asentotuntoreaktioiden, aivohermojen ja selkäydinrefleksien tutkimisen. Kaikki koirat vaikuttivat yhteistyöhaluisilta, mikä ei toisaalta vastaa välttämättä todellista tilannetta vastaanotolla. Yritän ainakin itse päästä hyödyntämään tuttujeni koiria, jotta neurologisen tutkimuksen tekeminen onnistuisi sitten tulevaisuudessakin.

Neurologisen tutkimuksen lisäksi saimme kurkistella koirien silmiin oftalmoskoopilla. Ajatuksena kuulostaa helpolta, osoitellaan valolla silmään ja tutkitaan silmänpohjaa. Käytännössä se ei ihan niin mennyt. Aika moni onnistui jotain silmästä näkemään, ainakin vilauksen verisuonista, kun tavoitteena oli nähdä näköhermon pää, papilla nervi optici, josta silmään tulevat myös verisuonet. Silmälääkärillä käyneet ihmisetkin varmasti muistavat, että valon osoittaminen suoraan silmään ei tunnu varsinaisesti kovin mukavalta, ja samaa mieltä olivat tutkittavat koirammekin. Moni niistä alkoi liikehtiä levottomasti ja yritti paeta oftalmoskoopilla silmiään osoittelevia eläinlääkärinalkuja. Onneksi tätäkin voi harjoitella myös kotona tai kavereiden eläimillä, sillä oftalmoskooppeja saa lainata. Harjoittelua tämä osuus tarvitseekin!

Kuva: http://veterinaryvision.com/for-veterinarians/clinical-forum/specific-disease-topics/retinal-degeneration-2/

Seuraavan kirjoituksen ajattelin raapustella tämän vuoden viimeisestä "koulupäivästä", jonka vietimme Saaren tuotantoeläinsairaalassa Mäntsälässä. Kyllä sitä päivää olikin odotettu ja oli kiva päästä rapsuttelemaan lehmiä!