Learning begins at the end of your comfort zone

Ihanaa syksyistä viikonloppua täältä klinikkavuosikiireen keskeltä! Ensimmäiset rotaatiot on viimeistä viikkoa vaille suoritettu ja sitten kierto alkaakin taas alusta pääsääntöisesti jo edellisestä rotaatiosta tutuissa paikoissa. Kohta on siis jo 8 viikkoa klinikkavuotta lähes huomaamatta takana ja enää kolme 8 viikon pakettia jäljellä. Kaikesta oppimastani huolimatta alkaa jo vähän kauhistuttaa ajatus ensi keväästä ja kesästä, jolloin pitäisi osata toimia itsenäisesti praktiikassa. Onneksi klinikassa on päässyt tekemään paljon asioita, joten eiköhän sitä rutiinia ja varmuutta ala vähitellen kertyä eikä ensi kesäkään jännitä enää niin paljon.

Osuin joskus kesällä oikeaan aikaan tv:n ääreen ja näin jonkun jakson ohjelmasta "Matkalla eläinlääkäriksi", jossa seurataan muutamien eläinlääkäriopiskelijoiden viimeisiä opiskeluhetkiä rapakon toisella puolella. Vaikka opintojen rakenne meillä Suomessa eroaa jonkin verran Yhdysvaltojen eläinlääkiksestä, tuntemukset opiskelijoiden välillä ovat ilmeisesti hyvinkin samankaltaisia. Näin klinikkavuoden edetessä on jatkuvasti joutunut olemaan omalla epämukavuusalueellaan, mikä on oppimisen kannalta oikeastaan välttämätöntä. "Life begins at the end of your comfort zone" voidaankin näin eläinlääkäriopiskelijan näkökulmasta muuttaa helposti muotoon "learning begins at the end of your comfort zone". Kun joutuu haastamaan itseään ja omia hataria muistikuviaan, syntyy vähitellen toistojen myötä pysyvämpiä muistijälkiä ja tapahtuu oppimista.

Epämukavuusalueella toimiminen on varmasti monelle meistä turhauttavaa, kuten joku kanssasisar osuvasti jenkkiohjelmassa kuvasi. On epämiellyttävää, kun haluaisi osata jonkin asian, mutta käytännössä ei vain osaa, koska ei ole harjoitellut sitä tarpeeksi. Käytännön toimia ei vain opi muuten kuin sinnikkäästi yrityksien ja erehdyksien kautta tekemällä samoja asioita uudelleen ja uudelleen. Uusien asioiden keskellä olo tuntuu usein todella epävarmalta ja toki kädetkin alkavat täristä kesken toimenpiteen. Pitää muistaa hengittää syvään ja käyttää aivojaan, kysyä neuvoa eläinlääkäreiltä tai eläintenhoitajilta, joiden pelkkä läsnäolokin toimii monesti riittävänä tukena kokemattomalle kandille. Välillä tilanteista selviää voittajana, välillä pitää nöyrtyä ja myöntää tappionsa ja yrittää seuraavalla kerralla taas uudelleen.

Kesän pelihetkistä on riittänyt energiaa aina näihin syyspäiviin saakka 💛

Ajoittain on taas ollut havaittavissa suurta väsymystä kaiken kiireen ja stressin keskellä, mutta olen huomannut vähitellen osaavani ottaa iisimmin ja tyytyväni siihen, että en mitenkään voi heti alusta saakka osata kaikkea. Ihmismieli jotenkin kummasti muistaa aina kaikki epäonnistumiset, mutta ei välttämättä olisi hassumpi ajatus pitää klinikkavuoden aikaisista onnistumisista jonkinlaista päiväkirjaa, jotta huomaisi miten paljon asioita jo todella osaa tai on saanut onnistumaan. Positiivisuudella oppii niin paljon paremmin kuin murehtimalla kaikkea sitä, mitä ei osaa. Toisaalta nimenomaan epäonnistumisten myötä vähitellen oppii! Meillä eläinsairaalassa on kuitenkin todella turvallinen ympäristö epäonnistua, kun ympärillä on aina apuna olevia osaavia ihmisiä, joten esimerkiksi potilailla ei ole sairaalassa mitään hätää. Itse ajattelen ennemminkin niin, että on paljon parempi harjoitella tällaisessa ympäristössä perustoimenpiteiden tekemistä kuin sitten ypöyksin jossain hornan tuutissa, jossa kuitenkin olet se ainoa eläinlääkäri, joka eläintä voi siinä tilanteessa auttaa. Välillä toivoisi että omistajatkin tämän ymmärtäisivät, onneksi suurin osa ymmärtääkin.

Viimeisten viikkojen kuumin puheenaihe niin opiskelijoiden kuin henkilökunnankin keskuudessa on tietenkin ollut Yliopistollisessa eläinsairaalassa kuvattu/kuvattava tv-sarja Yliopistollinen eläinsairaala, joka tulee torstaisin Tv2:lta kello 20.00. Areenassa sarjasta oli katsottavissa jo viisi jaksoa, jotka ainakin itse heti ahnehdin ja aloin odottamaan seuraavia. Kamerat pyörivät vielä ainakin jonkun aikaa tänä syksynä sairaalassa kuvaamassa mielenkiintoisia potilastapauksia ja jaksoja on luvassa peräti 40. Jaksoissa vilahtaa paljon tuttuja ihmisiä ja toimenpiteitä. Kandin näkökulmasta jaksot ovat monesti aika opettavaisia, kun yrittää miettiä päässään, mitä itse tekisi missäkin tapauksessa. Välillä (näin sairaalassa pyöriskelevän näkökulmasta) jaksoja on leikattu hieman hassusti eivätkä jaksoon päässeet pätkät kerro koko totuutta tapauksesta (tietenkään, ohjelma on kuitenkin vain puolituntinen) ja kommentaattorien (niiden, jotka eivät ole sairaalan väkeä vaan ilmeisesti tuotannon puolelta tulevia eläinlääketiedettä tuntemattomia ihmisiä) suusta saattaa lipsahtaa vähän outoja tai vääriäkin kommentteja, mutta mielestäni ohjelma on oikein kivasti toteutettu. On kyllä tosi kivaa katsottavaa, mutta niin meidän opiskelijoidenkin kuin henkilökunnankin työ- ja opiskelurauhan puolesta toivon silti hieman, ettei sairaalassa jatkuvasti olisi eri kuvausryhmiä kuvaamassa.


Kuten blogin hiljaiselosta on ehkä voinut päätellä, on klinikavuosi tuonut mukanaan sen verran paljon kiirettä, että saa nähdä miten ehdin tätä jatkossa päivitellä. Ainakin nyt alkuun on ollut niin paljon kaikkea uutta ja paljon kerrattavaa, ettei aikaa tunnu oikein riittävän ja opiskelu toki on selvä ykkösprioriteettini. Yritän silti jossain välissä raapustella vielä ne pari puuttuvaa nelosvuoden kurssipostausta loppuun ja kertoa aina välissä kuulumisia ja lisää klinikkavuodesta ainakin jollakin tasolla. Harmi ettei tällä hetkellä taida kovin montaa eläinlääkisblogia olla oikein elossa (saa linkkailla kommentteihin jos sellaisia löytyy), mutta ainakin Instagramin puolelta löytyy jonkinlaista aktiivisuutta kiinnostuneille.


Aurinkoista syksynjatkoa kaikille lukijoille!